Nettitreffit

Keväällä, lukion luokkatapaamisessa, juttelin pitkät pätkät täällä Briteissä jo pidempään asuneen ja kaksi lasta täällä saaneen entisen luokkakaverin kanssa. Ensimmäinen neuvo, jonka häneltä sain, oli kirjautua paikalliseen netmums-verkkopalveluun. Sieltä kuulemma saa hyvin ja helposti tietoa oman lähialueensa tapahtumista, tarjonnasta ja muista äideistä. Tein työtä käskettyä, kirjauduin jo kesällä, ja unohdin koko jutun.

Syksyn tullessa kävin netmums:eissa etsimässä lähialueen leikkipaikkoja ja tietoa kerhoista tai muusta toiminnasta, mutta en kaivellut sivustoa sen enempää. Muutama viikko sitten huomasin tulleeni siihen pisteeseen, että seura tekisi todella hyvää ja kirjauduin jälleen palveluun. Löysin nopeasti tämän alueen (North Essex) "meet a mum"-viestitaulun, laitoin muutaman viestin siellä oleviin ilmoituksiin, kirjoitin oman ilmoitukseni:
"Hi all, especially in Colchester! I'm 33 years old Finnish mum of two (2 year-old girl and 1 year-old boy), who moved into Colchester for this winter due to my husbands research work at the University. We've been here since mid-Sept. and are starting to feel a bit lonely during daytime. So, we'd LOVE to find some friends - for the kids to play with and for me to perhaps have an adult conversation or just some coffee and laughs with :) 
Also, as we live right by the castle park, we go there to play every morning; so, if you see us there (we'll be the finnish speaking ones, obviously ;)) come and say hi! :)"

ja jäin odottamaan. 

Jo samana iltana sain useamman vastauksen, ensin omiin yhteydenottoihini, mutta sitten jo tämän oman ilmoitukseni perusteella. Nyt olemme tavanneet jo kolme äiti-lapsi-porukkaa, aina tuossa lähipuistossamme, se kun on niin helppo ja tuttu paikka kaikille tulla, ja uusia viestejä tulee melkein joka päivä. Tänään itseasiassa tapasimme, suunnittelematta, erään ruotsalaissyntyisen äidin ja hänen yksivuotiaan tyttärensä, tuolla puistossa. Hän lähestyi meitä ja kysyi, olemmeko me ME - ja kun vastasin, että kyllä vain niin nauroi, että näytimme niin pohjoismaalaisilta, että uskalsi lähteä kokeilemaan onneaan. Niin varmaan, lapset Reiman ja Remun haalareissa, trikoopipot päässä ja minä puolipitkässä tuulikangastakissa :)

Joka tapauksessa; sosiaalinen elämämme alkaa pikkuhiljaa taas elpyä. Ihanaa! Mitä nyt lapset ovat osoittaneet pahoja erakoitumisen merkkejä ja tänäänkin uusien tuttavuuksien ilmestyttyä, toinen herkesi parkumaan ja linnoittautui syliin ja toinen kiipesi takaisin rattaisiin mulkoilemaan jokaista, joka kehtasi lähestyä häntä tai rattaita. Olin sitten erittäin ylpeä äiti siinä kohdassa... 

Kivaa ja helppoa

Tyttö on puistossa isänsä kanssa. Tyttö juoksee telineeltä toiselle, isä lompsii perässä kainalossaan nukke, sateenvarjo ja kokoontaitetut nukenrattaat. Jossain vaiheessa parivaljakko päätyy viereemme ison kiipeilylinnan kupeeseen ja tytöt huomaavat toisensa. Yhteistä kieltä ei tarvita silloin kun mieli on avoin ja intressit samat. Isä taittaa nukenrattaat auki, tyttö tarjoaa nukkeaan katsottavaksi ja meidän neidin silmät loistavat. Yhdessä ja erikseen tytöt juoksevat rattaiden ja nuken kanssa, kiltisti ja mukisematta vuorotellen. Me, kuopus, tytön isä ja minä, seuraamme huvittuneina - kuopus ehkä hieman kateellisena - tyttöjen menoa. Iloa riittää siihen saakka, kunnes pikkuveli väsyy ja meidän on aika lähteä kotiin.
Kampean raivosta kirkuvan kaksivuotiaan rattaisiin ja tuuppaan suoraa huutoa raivoavan lastini puistosta kotiin. Tänään olin onnellinen, ettei matka ole tuon pidemp. Jos olisin kehdannut ja jos voimat ja pokka riittäisivät, niin olisin lingonnut neiti-raivopään muurin yli suoraan takapihallemme. Mutta ei, jokaisella meistä on lastimme ja minulla se vaan tänään sattui olemaan 50%:sti taaperouhma-raivo-kiukussaan tempovaa nuorta neitiä. Juniori istui vieressä tyynenä ja rauhallisena kuin äidinisänsä konsanaan.

Raivoa ja itkunnikottelua riitti kotiin, potalle ja ruokapöytäänkin noin neljän ensimmäisen haarukallisen ajaksi, jonka jälkeen eilinen kinkkupasta vei kiukusta voiton. Mutta koko episodi sai TAAS miettimään sitä, että onko mitään järkeä tehdä tuon kaksivuotiaan kanssa mitään kivaa, kun aina sen kivan lopussa tulee tällainen riemukas IPR? Pitäisikö sitä pitäytyä sitten vain tylsissä, arkisissa ja spessuttomissa jutuissa, kun hauskuudesta seuraa vain kurjuutta?

No joo, tietäähän sen itsekin, että vastaus noihin kaikkiin on, että EI tietenkään. Joskus se lapsi tulee oppimaan, että kivalla saa kivaa ja kaikki hauska loppuu aikanaan. Mutta että kivoja juttuja on luvassa jatkossakin, kun vaan jaksaa vähän siinä välissä taas sitä tavallista.

Joulupukille kyllä lähti tänään vahva toive siitä, että tänne englanninkotiinkin saataisiin ne rattaat, joita työntää. Ettei enää tarvitsisi työnnellä paperinkeräyspahvilaatikkoa (=ostoskärry) tai pyykkikoria (=rattaat).

Edit 25.10.2011
Tänään esikoinen oli puistossa kuin sydänsuruinen teini: mikään ei huvittanut, mikään ei kiinnostanut ja koko ajan vilkuiltiin vain, josko sitä eilistä tyttöä näkyisi. Tai siis, tytöstähän viis, kunhan ne rattaat tulisivat taas... Loppupuoliskon puistoilusta se sitten istui omissa rattaissaan ja mökötti. Hurraa niille kivoille jutuille - järkätään niitä vastakin, kun sen jälkeen tämä tavallinen arki on entistä harmaampaa. 

Vakaassa harkinnassa niiden omien rattaiden hankkiminen NYT. Toki lapsen on hyvä oppia pettymyksiin, sehän on meidän vanhempien tärkein tehtävä tässä elämässä (tuottaa pettymyksiä, jotta maailman tulevaisuudessa tuottamat eivät sitten yllätä), mutta kauanko sitä itse jaksaa katsoa tuota kaksivuotiaan kiukkua, raivoa - ja toisaalta surua. Oli nimittäin tänään jo oma pinna kovinkin poikki puistosta palatessa... :(

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla