Nettitreffit

Keväällä, lukion luokkatapaamisessa, juttelin pitkät pätkät täällä Briteissä jo pidempään asuneen ja kaksi lasta täällä saaneen entisen luokkakaverin kanssa. Ensimmäinen neuvo, jonka häneltä sain, oli kirjautua paikalliseen netmums-verkkopalveluun. Sieltä kuulemma saa hyvin ja helposti tietoa oman lähialueensa tapahtumista, tarjonnasta ja muista äideistä. Tein työtä käskettyä, kirjauduin jo kesällä, ja unohdin koko jutun.

Syksyn tullessa kävin netmums:eissa etsimässä lähialueen leikkipaikkoja ja tietoa kerhoista tai muusta toiminnasta, mutta en kaivellut sivustoa sen enempää. Muutama viikko sitten huomasin tulleeni siihen pisteeseen, että seura tekisi todella hyvää ja kirjauduin jälleen palveluun. Löysin nopeasti tämän alueen (North Essex) "meet a mum"-viestitaulun, laitoin muutaman viestin siellä oleviin ilmoituksiin, kirjoitin oman ilmoitukseni:
"Hi all, especially in Colchester! I'm 33 years old Finnish mum of two (2 year-old girl and 1 year-old boy), who moved into Colchester for this winter due to my husbands research work at the University. We've been here since mid-Sept. and are starting to feel a bit lonely during daytime. So, we'd LOVE to find some friends - for the kids to play with and for me to perhaps have an adult conversation or just some coffee and laughs with :) 
Also, as we live right by the castle park, we go there to play every morning; so, if you see us there (we'll be the finnish speaking ones, obviously ;)) come and say hi! :)"

ja jäin odottamaan. 

Jo samana iltana sain useamman vastauksen, ensin omiin yhteydenottoihini, mutta sitten jo tämän oman ilmoitukseni perusteella. Nyt olemme tavanneet jo kolme äiti-lapsi-porukkaa, aina tuossa lähipuistossamme, se kun on niin helppo ja tuttu paikka kaikille tulla, ja uusia viestejä tulee melkein joka päivä. Tänään itseasiassa tapasimme, suunnittelematta, erään ruotsalaissyntyisen äidin ja hänen yksivuotiaan tyttärensä, tuolla puistossa. Hän lähestyi meitä ja kysyi, olemmeko me ME - ja kun vastasin, että kyllä vain niin nauroi, että näytimme niin pohjoismaalaisilta, että uskalsi lähteä kokeilemaan onneaan. Niin varmaan, lapset Reiman ja Remun haalareissa, trikoopipot päässä ja minä puolipitkässä tuulikangastakissa :)

Joka tapauksessa; sosiaalinen elämämme alkaa pikkuhiljaa taas elpyä. Ihanaa! Mitä nyt lapset ovat osoittaneet pahoja erakoitumisen merkkejä ja tänäänkin uusien tuttavuuksien ilmestyttyä, toinen herkesi parkumaan ja linnoittautui syliin ja toinen kiipesi takaisin rattaisiin mulkoilemaan jokaista, joka kehtasi lähestyä häntä tai rattaita. Olin sitten erittäin ylpeä äiti siinä kohdassa...