Kaksin.

Appivanhemmat olivat ensimmäiset vieraat, jotka ilmoittivat tulostaan. Lennot varattiin jo heinä-elokuun vaihteessa ja vierailupäivät kirjattiin kalenteriin. Ja jo tuolloin oli puhetta, että voisimme O:n kanssa tuon vierailun aikana nipistää itsellemme myös hieman kaksin-aikaa.

Niinpä olimme jo hyvissä ajoin alkaneet miettiä pientä viikonloppupakoa, ensin luontevana suuntana tuntui olevan tuo tunnin päässä oleva miljoonametropoli Lontoo, mutta hieman kauemmin asiaa pohdittuamme lähdimmekin pohjoisen suuntaan ja varasimme hotellihuoneen Norwichista.

Norwich on noin Colchesterin kokoinen kaupunki tästä noin tunnin junamatkan päässä pohjoisessa. Lähdimme matkaan lauantaina aamiaisen jälkeen ja vasta junassa meille selvisi, että meidän lisäksemme kaupungissa vierailisi samana päivänä myös Manchester United. O oli aivan varma, että törmäisimme kaikenmaailman jalkapallohuligaaneihin pitkin päivää, mutta lopulta koko ottelu ei näkynyt kaupungissa yhtään mitenkään. Ehkä stadionin ympäristössä oli hulinaa, mutta keskusta-alue oli jalkapalloväen osalta rauhallinen. Shoppailijat sen sijaan olivat sankoin joukoin liikkeellä ja keskustassa oli tungosta. Norwich on noteerattu useissa Brittein shoppailu-kaupunki-rankingeissa ja sen huomasi: kauppavalikoima oli kattava, ostoskeskuksia löytyi kävelykeskustasta useampia ja niitä shoppailijoita - no, kai niitä lauantaisena iltapäivänä on jokaisessa kaupungissa? Colchesteriin verrattuna Norwich oli kyllä selvästi edistyneempi shoppailukaupunki ja lauantainen päivä sujui siellä oikein leppoisasti. Varsinkin siis kun sai olla liikkeellä ilman lapsia, eli ilman rattaita, aikatauluja ja kitinää.
Tämän kunniaksi söimmekin hieman paremman lounaan The Libraryssä, jossa otinkin perus-burgeri-ja-bisse-kuvion sijaan kaksi ruokalajia ja ison lasin viiniä. Ihanaa tuossa oli ennenkaikkea se kiireettömyys. Se, että kun yleensä lounas tarkoittaa sitä, että saa ensin kaksi nälkä-ja-väsy-kiukku-kiljuvaa alle kolmevuotiasta hiljaiseksi ja sitten unille, niin sen jälkeen EHKÄ syö itsekin jotain. Jotain siis, mitä hunnikaksikolta on joko jäänyt (ja siinä vaiheessa jäähtynyt lautasille, kun itse syömään pääsee) tai mitä jääkaapista nyt edellisten päivien jäljiltä löytyy. Niin tällä kertaa lounas oli rauhallinen, hidas, jonkun muun laittama ja lämmin. Ja ruoan ohella sai älykästä keskusteluseuraa.

Illalliselle olimme varanneet pöydän "kaupungin parhaasta ravintolasta", Bishops Diningroom:ista. Ennen illallista olimme ehtineet levähtää hotellissamme, viehättävässä  pienessä Georgian House:ssa, ja nauttia aikuisajan rentoudesta.
Kaiken kaikkiaan reissu tuli tarpeeseen ja oli ihanan kiireetön ja rento. Olimme ja menimme miten halusimme, nautimme toistemme seurasta ja siitä, että lauseet sai rauhassa aloittaa ja päättää ilman että joku häiritsi huutamalla, haisemalla, itkemällä tai roikkumalla lahkeessa / hihassa / paidanhelmassa / kaulassa.

Kotiin palatessamme löysimme sohvalta kirjaan uppoutuneen anopin, joka tiesi kertoa lopputalon olevan päiväunilla. Kaikki oli mennyt hienosti, isovanhemmat olivat nauttineet (kuulemma) joka hetkestä ja lapset olivat syöneet, nukkuneet ja käyttäytyneet hienosti koko ajan.

Nyt talo on taas hiljainen: O on töissä, appivanhemmat bussissa matkalla Heathrowlle ja lapset unilla. Uunissa paistuu kana, mielessä pyörii tulevan viikon ostos- ja ruokalista-asiat, koneessa odottaa vierashuoneen lakanapyykki ja minä istun tässä. Sormet näppäimistöllä ja pää - noita aiemmin mainittuja lukuunottamatta - tyhjänä. Edessä on taas uusi viikko täällä. Uusi viikko meidän englantilaista elämää ja arkea. Welcome sille! :)