Ylös, ulos ja liikkeelle!

Jotenkin sitä on taas tässä arjessa sellaisessa kohdassa, että tuntuu kuin mikään ei huvittaisi eikä mihinkään jaksaisi ryhtyä. Ulkona on koko ajan harmaata ja märkää, sisällä koko ajan sotkuista ja tätä-tämän-talon-perussetti-nuhjuista. Ja kaikkialla on kaikkea ihme kamaa "väliaikaissäilytyksessä". Ja kun kaikki nyt on kuitenkin täällä vain väliaikaista, niin tällaisia väliaikaisratkaisuita tulee tehtyä. Koko ajan.

Silti to-do-lista senkun kasvaa, joulun lähestyessä varsinkin. Tämä loppusyksy on muutenkin vähän tällaista aikaa, kun ensin vastaan tulee isänpäivä, sitten O:n synttärit ja siitä kuukauden päästä vielä joulukin. Tänä vuonna olin ollut melkoisen fiksu ja hankkinut kaikkea pikku-tarpeellista-lahjaksi-sopivaa pitkin syksyä. Nyt lahjavarasto sitten ammottaakin melkein tyhjyyttään ja joulu kilisee ja kimaltelee jo alle kuukauden päässä.

Huoh.

Mutta samalla, kaiken tylsän ja harmaan keskellä, olen kuitenkin saanut meidät liikkeelle: eilen kävimme keskustan baptistikirkon taaperokerhossa ja tänään olimme jo lähdössä puistoon, kunnes herran jo puettuani huomasinkin, että ulkona tulee kaatamalla vettä. Fiksu-äiti pitää siinä kohdassa kaksivuotiaansa kanssa neuvonpidon siitä, mitä tehdään, ja päätimme lähteä puiston sijasta kirjastoon leikkimään. Niinpä neidille vaatteet päälle, herra takaisin sisälle ja vaatekerran vaihto (pois: kurahousut, vk-haalari, aluhaalari, rukkaset ja jo sateessa kastumaan ehtinyt pipo. Tilalle: alle farkut, päälle huppari, takki, tumput, toiset kengät, toinen pipo ja koko komeuden päälle ne kurahousut - se kun ehtii kuitenkin mennä ulos, märkään, konttaamaan, ennenkuin saan itselleni ulkovaatteet päälle, rattaat hilattua ulos ja pojan köytettyä niihin). Matkalla kirjastoon poikkesimme joulukoristekaupoille. Ostin korin täydeltä tavaraa: palloja ja helminauhaa kuuseen, pakettikortteja, lahjanarua ja teippiä... ja silti en olisi voinut maksaa kortilla, tuolla kun oli 10 punnan korttimaksuraja. Loppusumma kun oli naurettavat yhdeksän puntaa.

Nuori mies nauttii kirjaston rauhasta...

Kirjastossa riekkumisen jälkeen pysähdyimme vielä lähikahvilaamme lounaalle. Tällä kertaa olin jo läksyni oppinut: lapsille syömistä, itselle vaan kahvi - koska kyllä niiltä lapsilta AI-NA jotain jää. (Tai jos ei jäisikään, niin olisiko sekään nyt niin paha? t. "Minä 100kg"-projektin projektikoordinaattori ;) ) Siinä kahvilan pöydässä, lasten syödessä ja minun jäähdytellessä latteani, tuli tunne, että tässä se on; onni. Lounas oli kuitenkin rauhallinen ja stressitön: lapset söivät hyvin leipänsä ja joivat mehunsa (minulle jäi kyllä ihan riittävästi niitä reunoja ja säpäleitä), minä sain juoda kahvini kuumana ja oli ihanaa olla liikkeellä. Ulkona tästä talosta.

Eli lopuksi note to self: kun oikein uuvuttaa ja kiukuttaa ja ahdistaa ja turhauttaa, niin pakkaa ipanat rattaisiin ja lähde ihmisten ilmoille! Se, OIKEASTI, auttaa!