Ympyrä sulkeutui.

On siitä jo hetki, tarkalleen puolitoista viikkoa, kun palasimme vihdoin kotiin. Koko perhe. Ajoimme lauantaina lounaan jälkeen Tampereelta Espooseen ja ympyrä sulkeutui.

Nyt kotielämään on totuteltu toista viikkoa ja muutenkin elämä on myllertynyt: minä lähdin heti viikonlopun jälkeen töihin ja O jäi vuorostaan lasten kanssa kotiin. Arki on nyt erinäköistä. Arki on nyt Suomessa. Ja me olemme kotona.

Tämän blogin aika alkaa olla lopussa. Perhe-elämä jatkuu, mutta Essexin sijaan Espoossa. Eikä se ole lähellekään niin kiinnostavaa kuin elomme muilla mailla vierahilla.
Kiitos kaikille, ketkä täällä ovat jaksaneet käydä lukemassa ja elämässä kanssamme Englannin "eksotiikkaa"! Talvi oli pitkä, mutta samalla lyhyt. Yksi pala elämää on taas valmis arkistoitavaksi.

Change of plans.

Torstaina lähdin anopin kanssa heti aamusta kohti Espoota. Auto oli täynnä laukkuja, aikomuksena oli mennä omaan kotiimme järjestelemään ja purkamaan tavaroita, jotta voimme lauantaina tulla lasten kanssa vähän valmiimpaan kotiin. Jännittyneenä avasin oven ja astuin sisään. Tunkkaisuus iski vastaan välittömästi. Kaikki näytti ihan siistiltä ja tavarat olivat paikoillaan, mutta koko asunto haisi likaiselta.

Imuri oli keskellä lastenhuoneen lattiaa, sillä oli ehkä jossain vaiheessa tehty jotain - mutta mitä, se jäi arvoitukseksi. Joka puolella oli pölyä, joka askeleella jalan alla tuntui likaa, hiekkaa ja tauhkaa. Kannoimme kuitenkin eteisen täyteen laukkuja ja lähdimme hakemaan loppuja tavaroita anopin asunnolta Töölöstä ja meidän autoamme minun vanhempieni luota.
Tuntia myöhemmin seisoin vielä vähän täydemmässä eteisessä ja tajusin, että tänään joudun tekemään hieman eri asioita kuin olin ajatellut. Koko asunto on siivottava ennen kuin voin yhtään laukkua purkaa.

Niinpä vietin helteisen päivän imuroimalla, moppaamalla, pesemällä ja puunaamalla. Loppuiltapäivästä pääsin jo purkamaan ne muutamat laukut, jotka olin ajatellut saada mukanani takaisin Tampereelle. Loput jäivät odottamaan lauantaita. Aika yksinkertaisesti loppui kesken.

Syksyllä me jätimme jälkeemme asunnon, joka oli vielä lähtömme jälkeen siivottu tahrattomaksi ja tuoksuvaksi. Jääkaappi, uunit, liesi ja roskiskaappi kiiltelivät varmasti puhtauttaan - toisin kuin nyt. Pyyhkiessäni jääkaapin pohjalta jo limaiseksi seisonutta vettä ja kuuratessani törkeään kuntoon päästettyä roskiskaappia mietin vain, että näin ne puhtauskäsitykset taitavat vaihdella. Naiivisti olin kuvitellut, että asuntomme jätettäisiin ilman muuta samanlaiseen - tai edes lähes saman tyyliseen - kuntoon, kuin missä sen luovutimme. Ja kun olin Colchesteriinkin tilannut siivoojat kuuraamaan talon lähtömme jälkeen, niin jotenkin vain kuvittelin asian olevan täälläkin itsestään selvä.

No eihän se tietystikään ole. Ja jos olisin yhtään arvannut, niin olisin tilannut Espooseenkin meille siivoojat. Torstaina oli kuitenkin liian myöhäistä, joten ei auttanut kuin tarttua toimeen itse.

Säästimme kuitenkin piiiiiitkän pennin siinä, että asunnossamme oli vuokralainen tämän talven. Ja se penni on reilusti pidempi kuin minun torstaina moneen kertaan katkaisema pinnani.
Onneksi menin - ilman lapsia - katsomaan asuntoa. Ja onneksi minulla oli aikaa jäädä Espooseen aika monta tuntia pidempään, kuin olin alunperin ajatellut. Koska kun iltaseitsemältä painoin kodin oven kiinni, ei se enää tuntunutkaan niin mahdottomalta tuoda seuraavalla kerralla koko perhettä mukana.  

Tämä talo on tyhjempi nyt...

... kun sä lähdit Tampereelle, etkä takaisin tullut.

 

 

 

Kuudelta aamulla painoin oven kiinni ja kiipesin täpötäyteen lastattuun pikkubussiin. Valuessamme katua pitkin kohti ensimmäistä mutkaa vilkaisin ulos: naapurin ikkunasta kurkkasi kaksi unista päätä; A ja P olivat heränneet vilkuttamaan meille vielä heipat.

Silloin tuli ensimmäiset kyyneleet.

Automatkaan oli varattu melkein 2½ tuntia. Kuljetusfirman mukaan aikaa olisi ollut syytä varata 110 minuuttia, me olimme ottaneet vielä puolisen tuntia lisävaraa. Siis siihen, että olisimme kentällä kaksi tuntia ennen lennon lähtöä.
Lontoon kehätie M25 oli kuitenkin pitkän viikonlopun ja monen aurinkoisen päivän jälkeen tulleen sateen takia(ko?) aivan tukossa. Ennen lähes jokaista liittymää liikenne puuroutui ja mateli, pariin otteeseen jopa pysähtyi. Matkaan kului lopulta ajatellun kahden tunnin sijaan yli kolme. Olimme Heathrowlla puoli tuntia ennen check-inin sulkeutumista.
Sen vuoksi jouduimme jättämään suunnittelemamme aamiaisen väliin (onneksi olin pakannut automatkalle riittävästi eväitä) ja lopulta kiiruhdimme turvatarkastuksesta suoraan portille. Portilla ehdimme juuri etsiä istumapaikat, mutta emme edes istahtaneet vielä, kun meidät jo haettiin koneeseen (lapsiperhe-etuja). Olimme ensimmäisinä koneessa ja penkkiin istuessani alkoi naurattaa: aina aiemmin kun olen matkustanut lentokoneella, kentällä on ehtinyt oleskella ja maleksia melkein kyllästymiseen saakka. Nyt kipitimme suoraan autosta baggage-dropin kautta turvatarkastukseen ja siitä koneeseen. Ilman sen kummempia pysähdyksiä tai odotuksia. Hyvin optimoitua, mutta olisihan sitä rauhallisemminkin voinut ottaa.

Lento meni hyvin; kumpikaan lapsista ei nukkunut (paitsi molemmat nukahtivat laskeutumisen aikana) eikä juuri syönytkään. Sitä herkullista BBQ-kana-kolmioleipää, joka meille tarjoiltiin (mistä MINÄ kyllä tykkäsin, luonnollisesti). Koneessa oli kuuma ja vettä sekä mehua kului. Appivanhempien tarjoama matkaseura osoittautui nopeasti kullanarvoiseksi lasten vuorotellen kivutessa selkänojan yli mummon tai ukin syliä täyttämään.

Helsinkiin  laskeuduimme aikataulussa, koneelta meidät kuljetettiin bussilla terminaaliin ja kävelemästä kieltäytyneet lapset saivat nopeasti hien pintaan helteisessä Helsingissä. Kun lapsen (á n. 12kg) lisäksi kannettavana on käsilaukku, kasa takkeja ja perässä keikkuu vielä täyteen pakattu trolley, niin nopeasti siinä tällainen rapakuntoinen hengästyy. Onneksi kentän lastenratasparkki tuli melko nopeasti vastaan ja pääsimme seuraavan haasteen pariin: passintarkastuksen jälkeen, kv-alueella, tuli hyvin nopeasti selväksi, että pian kentältä on nousemassa jokin (tai jotkin) Aasian lento. Pieniä japanilaisia - tai korealaisia tai kiinalaisia - oli käytävät pullollaan; harhailemassa, haahuilemassa, ihmettelemässä ja osoittelemassa. Samalla kaiuttimista kuului: "Viimeinen kuulutus lennolle AYxxx Tampereelle...", jolloin O katosi väkijoukkoon rattaiden ja neidin kanssa kuin raketti ja minä taiteilin juniorin kanssa perässä. Trolleyt olimme ulkoistaneet appivanhemmille, joilla siis tungoksessa oli luotsattavanaan kaksi perässä vedettävää lentolaukkua kummallakin. Lisäksi perästä kuului appiukon lähes jatkuva jupina siitä, miten tärkeää olisi nyt kuitenkin pysähtyä Oak Barreliin juomaan Guinness - kun se kuulemma kuuluu asiaan - eikä meillä nyt NIIN kiire voi olla.
Pääsimme portille ja ehdimme koneeseen, hiki otsalla ja jupinan jatkuessa. Lisämurinaa appiukossa kirvoitti se, että meidät koneelle vievä bussi seisoi portilla vielä kymmenisen minuuttia meidän bussiin (viimeisinä, kylläkin) kiiruhtamisen jälkeen.

Lento Tampereelle oli ihanan lyhyt ja nopea - ja ehdottoman oikea ratkaisu tämän välin siirtymään tällaisen päivän ja tämän kokoonpanon kanssa. Pirkkalassa meillä oli pikkubussi odottamassa, jolla pääsimme sujuvasti (ja Kotipizzan kautta) perille.
Kotimaa näytti heti parastaan ja siirtymä Englannin lohduttoman harmaasta vesisateesta Tampereen helteiseen kesäiltaan oli mieluisa. Pyhäjärven pinta tyyntyi iltaa kohti ja matkasta väsynyt paluumuuttaja pääsi päivän päätteeksi eroon vielä talviturkistaankin. Suomi, sauna ja keväinen ilta - siinä on suomalaisen hyvä olla. 

Oi Suomi.

Me ollaan Suomessa. Anoppilassa Tampereella. Matkakertomus tulee tänne heti - ruuhkineen, lähtötohinoineen ja otsan hikihelmineen - kun tältä kotimaan säädöltä vaan ehdin. Täällä kun on reilussa 36 tunnissa ehditty jo saunoa (kahdesti), heittää talviturkki, käydä kampaajalla, juhlia isoja synttäreitä (85 ja 50v.), käydä Citymarketissa, Tokmannilla ja Prismassa (yllättävä elämys melkein 9kk tauon jälkeen! Paitsi Tokmanni), nukkua yksi yö sikeästi ja toinen keveästi ja nauttia aivan mielettömistä kesäsäistä.

Tunnin päästä lähden anopin kanssa kohti Espoota. Anoppi menee töihin, minä kotiin; roudamaan, järjestämään ja ennen kaikkea katsomaan, että koti on yhä siellä minne se syyskuun kahdestoista 2012 jätettiin. Illaksi ajan takaisin tänne, meidän omalla keltaisella autolla, joka sekin palaa samalla perheensä pariin oltuaan talven siskollani hoidossa.

Matkakertomus siis tulee, kunhan sen kirjoittamiselle löytyy aikaa. Halusin vaan täälläkin kertoa, että Suomessa ollaan. Safe'n'sound. 

Haikeuspäivä

Viimeinen aamu täällä. Tai siis on huomennakin aamu, mutta se on kiireen aamu: pitää herätä heti viiden jälkeen, että ehtii saada kaiken lopun tehtyä ennen kuin kyytimme tuosta portilta lähtee kello kuusi. 

Makaan nyt vielä tässä, peiton alla. Viimeistä kertaa tässä kohdassa, sillä tänään vaihdamme yläkerran makuuhuoneet takaisin. Eli siirrämme lasten sängyt tähän pienempään huoneeseen, joka on nämä kuukaudet ollut meidän huoneemme. Ja siis me tietysti nukumme ensi yön tuolla seinän toisella puolella. 

Sen verran kun nyt nukumme.

Appivanhemmat saapuivat tänne lauantaina "hakemaan meitä kotiin". Käytännössä avuksi, joka onkin jo ollut korvaamatonta. Lasten perussetti on nyt pyörinyt oikeasti tuossa sivussa ja me olemme O:n kanssa voineet rauhassa keskittyä pakkaamiseen, pyykkäämiseen ja muihin "lopunajan" toimiin. 

Tänään ohjelmassa on vielä hieman sitä pakkaamista, vähän pyykkäämistä, paljon talon rymsteerausta ja inhottavasti jäähyväisiä. Naapurit ovat olleet viikonlopun juhlimassa häitä Lontoon kupeessa, mutta palaavat tänään parahiksi hyvästelemään ja ottamaan vastaan "ihan pari juttua", mitä meiltä täältä olisi jäämässä...

Inhottava, hässäkkäinen haikeuspäivä - jonka takana kuultaa kuitenkin se riemu, että huomenna lähdemme kotiin!

Yhden aikakauden loppu

Tässä lähtötohinoiden alkua odotellessa meinasi jäädä huomaamatta tämä yhden aikakauden käsillä oleva loppu. Olen huomenna viimeistä päivää lasten kanssa kolmestaan kotona. Siis niin, että se on "päätyöni". 

Jäin töistä pois heinäkuussa 2010; viimeisilläni raskaana, kuuman kesän ja töiden siirtelyn aiheuttaman hässäkän uuvuttamana. Ja ajattelin palaavani töihin reilun vuoden päästä, kun neiti olisi noin vuoden ja minulla äitiysloman päälle nautittuna kaksi settiä vuosilomia. 

No. Palasinkin, kun kesäkuussa 2011 olin töissä kolme viikkoa auttamassa ryhmämme uusien rekrytointien koulutuksessa. Ja heinäkuun 2011 alussa jäin taas äitiyslomalle. Silloin ajattelin, että palaan töihin elokuun 2012 alussa. 

En palannut, vaan aloin pakata elämäämme Suomessa, että voimme lähteä tänne. O:n väitöskirjaprojekti oli siinä vaiheessa, että tutkijavaihto sopi siihen hyvin. Ja meidän perheemmehän oli tietysti myös oivallisessa vaiheessa: lapset niin pieniä, että täällä ei tarvinnut vielä miettiä koulukuvioita - mutta sen verran isoja, että niiden kanssa oli tänne ihan rauhallista lähteä. Talven aikana väliin jäi vain juniorin 18kk neuvola, jonka voi "korvata" hyvin nyt 21kk kohdalla kun palaamme Suomeen. 

Lisäksi tuo väli oli minunkin kannaltani hyvä; olin valmiiksi jo off-work, joten äitiysloman muuttaminen hoitovapaaksi ei ollut kuin ilmoitusasia. 

Huomenna on kuitenkin viimeinen päivä tätä elämänvaihetta. Vaihetta, joka on ollut täynnä iloja ja murheita, väsymystä ja onnistumisten riemuja. On ollut päiviä, jolloin olisin antanut vähintäänkin varpaita siitä, että olisin päässyt töihin. Tai minne vaan, pois kotoa. Ja sitten niitä päiviä, joiden arvo kirkastuu päivä päivältä. Kun neiti käännähti ensimmäisen kerran vatsalleen. Kun juniori osoitti kattoon ja tokaisi "lamppu" (ikää oli muistaakseni 7 tai 8kk). Kun molemmat lapset kaivautuvat aamupäivällä sohvalla kainaloon kuuntelemaan satua. Kun isosisko tulee hakemaan veljeään leikkiin ja hetken päästä heleä kikatus kuuluu toisesta päästä taloa. Kun neiti sanoo "Tykkään äidistä.". 

Me teemme nyt vaihdon: O jää kesäksi kotiin, pyörittämään meidän taas hieman muuttuvaa arkeamme ja minä lähden töihin. Lepäämään, sanoisin nyt. Menettämään niitä arjen pieniä helmiä, huomaan varmaan pian. Onneksi omassa helminauhassani on nyt nämä kuukautta vaille kolme vuotta, jotka tulevat varmasti ajan kanssa kiillottumaan arvokkaammiksi kun nyt arvaankaan. 

Ding Dong - kuka siellä?

Suomalainen superlauantai: MM-jääkiekon välierä ja Euroviisufinaali. Suuret odotukset, nollatulos. Tai lähes.

Kaikesta suomalaisesta superista hiotuu täällä terä pois, kun ei ole niitä muita suomalaisia, joiden kanssa hypeä jakaa. Facebookista toki saa tunnelmasirpaleita, mutta on se aika eri katsella täällä 15" läppärin näytöltä matsia 15 minuutin viiveellä, kun fiilistellä sitä Suomessa joko omalla sohvalla tai hallissa, hyvässä seurassa tai ihan omalla porukalla.
Toisaalta, ei se tappio - edes Ruotsille - tuntunut täällä ehkä niin kitkerältä, kuin mitä se ehkä Suomessa nyt oli?

Euroviisut sen sijaan olivat elämys. Vaikka sekin katsottiin tuosta pikkutelkkarista (22"), mutta tunnelman kohottajina olivat naapurin P ja A, herkulliset viisueväät (niistä lisää alla) ja BBC:n Euroviisulähetys. Oli siinä oma tunnelmansa kuulla jonkun muun (kuin sinivalkoisilla kuorrutetun suomalaisjuontajan) kommentoivan niin Suomen kuin muidenkin maiden esityksiä. Ja tunnistaa ne UnionJack-lasit, jotka kommentaattoreille tuli päähän Bonnie Tylerin kohtuullisen epäonnistuneen esityksen jälkeen.
Meillä oli hauska ilta, lapset kylpivät yhdessä ja naapurin F:kin nukahti yllättävän vaivattomasti vierashuoneeseemme. Istuimme TV:n edessä, söimme, joimme, täytimme pistekortteja, nauroimme ja joillekin esityksille melkein itkimme - ja lopulta totesimme, että eihän näissä kisoissa oikeasti koskaan ole mitään tekemistä sillä, mistä itse tykkää tai mikä edes on oikeasti musiikkia. On musiikkia ja sitten on Euroviisut.

P, A ja uninen F lähtivät meiltä tuohon kolmen oven päähän ennen puoltayötä. Me menimme aika suorilta nukkumaan ja niin oli kuulemma tehty naapurissakin. Kaukana ovat ne ajat, kun viisujen jälkeen lähdettiin juhlimaan Suomen voittoa Manalaan. Ja aamulla kyseltiin, että voitettiinko me OIKEASTI.

Tässä vielä viisueväsreseptiikkaa, sen verran hyvää kun oli:

Tacogratiini

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä

1 rkl öljyä

400 g naudan paistijauhelihaa

1 pussi texmex-mausteseosta

1 prk (400 g) tomaattimurskaa

1 dl pakastemaissia tai pieni purkki säilykemaissia

4 - 6 cheddarjuustoviipaletta

 

Kuori ja hienonna sipuli ja valkosipulinkynnet. Kuullota sipulit öljyssä kasarissa. Lisää joukkoon jauheliha ja anna ruskistua.Sekoita joukkoon mausteseos. Lisää kasariin tomaattimurska ja (valutetut, jos purkista) maissinjyvät. Kaada seos voideltuun uunivuokaan. Halkaise juustoviipaleet kolmioiksi ja nosta jauhelihaseoksen päälle. Gratinoi 200-asteisessa uunissa, kunnes juusto sulaa.

 

Oululainen nachosötkötys

1 kerä jäävuorisalaattia

½ kurkku

2 tomaattia

½ punasipuli

1 purkki salsakastiketta

2 purkkia (á 150-200g) ranskankermaa

juustoraastetta

 

Hienonna jäävuorisalaatti, kurkku, tomaatit ja punasipuli kohtuullisen pieneksi silpuksi. Lado laakean vadin pohjalle kerroksiin; salaatti alimmaiseksi, siihen päälle kurkku, tomaatti ja sipuli. Lusikoi salsa tasaiseksi kerrokseksi vihannesten päälle ja levitä sen päälle ensin ranskankerma ja ripottele juustoraaste päälimmäiseksi. 

 

Molemmat höysteet nautitaan nachojen avulla ja kanssa. Mieluiten hyvässä seurassa.

 

Nachojen lisäksi meillä oli tarjolla A:n tekemää tiramisua. Ei tuossa laihtumaan varmastikaan päässyt. 

Ikävä tulee.

Enää 10 päivää. Kaksi viikonloppua. Vain yksi keskiviikko ja torstai. Nyt on hyvä aika miettiä, mitä kaikkea tästä kokemuksestamme tulen Suomessa ikävöimään.
- Sää. Ehtymätön valittamisen aihe, mutta myös mukavan leppeä ja mutkaton. Koko vuosi ollaan pärjätty matkarattailla, joilla Suomessa ei tee yhtään mitään välillä marraskuu-toukokuu. Puuttumaan on myös jäänyt lumityöt, räntä, loska ja se läpitunkematon pimeys, joka laskeutuu Suomen ylle joskus lokakuun puolivälin jälkeen ja repeää valoksi ehkä helmikuun lopulla.
Varhain alkanut kevät ja kesä - vaikka ne olivatkin täällä ennätyksellisen myöhässä tänä vuonna (lucky us?) - on myös ehdotonta plussaa.
- Kotiinkuljetus. Kaikki tuodaan täällä ovelle, usein vielä ilman erillistä maksua. Joulun aikaan meille tuli laatikkokaupalla tavaraa - siis lahjoja, eniten lapsille - eikä mitään, siis MITÄÄN, tarvinnut hakea mistään ruuhkaisesta, kosteantunkkaisesta postitoimistosta.
- Ruoan hinta. Halpaa täällä on mm. leipä, maito ja mehut. Loistavia tuoreita sämpylöitä saa parikin pakettia punnalla. Samanlaisesta satsista saa Suomessa maksaa sen viisi euroa. Jos edes riittää. Plussaa on toki myös se, että ruokaviinit ja oluet saa myös samasta paikasta. Ja edullisuuden lisäksi kotiin kuljetettuna.
Lisäksi tuore on tuoreempaa täällä ympäri vuoden ja lähes mitä vaan saa tuoreena kuukauteen katsomatta.
- Lastenohjelmat. BBC:n lastenkanava CBeebies lähettää ohjelmaa joka päivä 06-19. Ihan joka päivä. Ikävä tulee varmasti jo ensimmäisinä aamuina Suomessa, kun viikolla ohjelman alkua saa odottaa seiskaan ja viikonloppuna kasiin (korjatkaa, jos olen väärässä). Tällaisten aamuvirkkujen taaperoiden kanssa se vaan on aika verratonta, että saa itse koomailla sohvalla ja antaa TV:n hoitaa viihdyttämisen siihen saakka että itse saavuttaa edes välttävän tajunnantason.
Lisäksi lastenohjelmat toistuvat kohtuullisen pienin muutoksin päivästä toiseen: Woolly-hämähäkki tulee kahdeksalta, sen jälkeen kun kääntää Channel 5:lle niin sieltä tulee 3-4 jaksoa Pipsa Possua (arkisin), Pipsan jälkeen CBeebies lähettää kaupunkitarinan, jonka jälkeen tulee opettavaisia aakkos- ja numero-ohjelmia ja tietty yksi lasten suosikeista Rhyme Rocket. Ja puistoon lähdetään mr Tumblen jälkeen (tulee klo 9.50-10).
Katsotaankohan meillä liikaa telkkaria?
- Sijainti. Asumme täällä ihan Colchesterin keskustassa, mutta omakotitalossa, rauhallisella alueella. Suuren puiston reunassa, johon pääsee leikkimään noin minuutin kävelyllä. Koska enää ikinä tulemme asumaan viiden minuutin kävelymatkan päässä tämänkään kokoisen kaupungin keskustasta? Suomessa odottaa lähiöelämä ja automarkettiarki (vaikka aiommekin jatkaa ruoan kotiin tilaamista).
- Puisto. Tuo Castle Park tuossa takapihan muurin takana on ihana. Sen suuri leikkipuisto ja isot nurmikentät. Oravat ja sorsat. Linna ja sen varjoon jäävä kultakalalammikko. Kyllä sitä tulee ikävä, Espoon pienissä ja kuluneissa leikkipuistoissa keinuessa.
- Perheaika. Olemme olleet täällä neljästään. Varsinkin alkuun, kun kumpikaan meistä ei tuntenut yhtään ketään, niin elämä keskittyi kotiin. Ja keskittyy se vieläkin. Kummallakaan ei ole mitään sen ihmeempiä menoja ja illat ovat leppoista perheaikaa. Suomessa odottavat molempien ystävät, joita haluaa nähdä mahdollisimman pian, samoin suku ja harrastukset. Minulla jalkapallon kesän harrastesarja on jo alkanut ja tarkoitus on liittyä vahvuuteen heti kesäkuun alusta. Se tarkoittaa käytännössä kahta arki-iltaa jalkapallon parissa joka viikko - töiden lisäksi.
Ja nyt jo on sovittu ystävien kanssa brunsseja, kesäjuhlia, tapaamisia ja kahvitteluita. Niiden lisäksi kalenterissa on jo siskontytön ristiäiset, mökkiviikkoja, työmatkoja ja rapujuhlia. Fakta vaan on, että Suomessa meillä on paljon elämää kodin ulkopuolellakin - täällä kaikki on enemmän ja vähemmän keskittynyt kotiin. Mikä on ollut aika ihanaakin. (vaikka aika ihanaa on kyllä päästä taas näkemään kaikkia ystäviä, joita on ollut kova ikävä täällä...)
- Roskat. Alkuun se tuntui älyttömältä ja vaikealta; roskat haetaan kerran viikosta tuosta oven edestä, jonne ne pitää nostaa sinä aamuna. Ja siinä välissä ne siis on säilöttävä jossain täällä omissa nurkissa. Joka toinen viikko haetaan sekajätteiden lisäksi muoviroskat ja puutarhajätteet, ja joka toinen viikko on vuorossa paperi-, pahvi- ja kartonkijäte, lasi- ja metallijäte sekä mahdollinen vaatelumppu.
Mutta oikeastihan se on nerokasta. Sekajätteet saa säilöttyä roskatynnyrissä talon kulmalla, muut voi hyvin pitää sisällä kun eihän ne haise tai mätäne. (Paitsi tietysti puutarhajäte, mutta se nyt tulee pidettyä ulkona muutenkin.) Ja ne tosiaan haetaan tuosta ovelta. Eli ei tarvitse kuin nostella säkit kadunvarteen ja siitä ne menevät. Huis vaan.
Tuoreessa muistissa on lasisten pilttipurkkivuorien kyörääminen kauppakeskuksen kierrätyspisteeseen aina kun kaapista loppui tila. Eli noin puolentoista viikon välein. Pulloista ja tölkeistä puhumattakaan. Täällä kaikki menee ihan tuosta ovelta. Kaikki siis tuodaan ja haetaan ovelta. Ihanan helppoa ja kätevää!

Tässä nyt muutama juttu. Lisään näitä sitä mukaa, kun muistan.
Tänä aikana täällä Suomesta on ikävöity mm.
- Kerroskattilaa
- Saunaa
- Ystäviä
- Perhettä
- Kunnon talvea
- Kauppojen, bussien ja kahviloiden esteettömyyttä
- Mansikkakeittoa
- Kermaviiliä - ennenkaikkea dippien tekemiseen
- Omaa kotia, varsinkin sen skandinaavisen krumeluuritonta sisustusta

Aina ikävä on jonnekin; menneeseen, tulevaan, kotiin, äitiä, nuoruutta tai vaikka vain lomaa. Vahvuutta on löytää ja tunnistaa ne omat ikävät ja huomata, mistä ne ehkä johtuvat. Ja sitä kautta löytää se oma kotinsa; se paikka, missä on hyvä ja lempeä olla ja mistä ei ole kiire minnekään. Oma kotini on näiden kolmen luona; O:n neidin ja juniorin. Mutta mukavaa on myös, että siellä lähellä on ihmisiä, joihin nojata kun ei itse jaksa seistä suorana ja joiden murheista voi itse ottaa välillä helmoja kannateltavakseen.

"Siksi lähteä mun täytyy, että palata joskus mä tänne saan." sanoi Juha Lehti laulussaan. Se pätee kaikkiin lähtöihin. Tähänkin. Molempiin suuntiin.

Kierrätystä

Aamu. Muut ovat aamupuurolla, minä makaan vielä tässä. Lämpimässä peiton alla ja kuuntelen:  mikron ovi paukkuu, O kyselee lapsilta, mitä he haluavat puuron päälle, juniori kiljuu ja kikattaa ja joku hakkaa tuolia lattiaan. Leppoisaa. Oikeasti.

Samalla katselen makuuhuoneen hyllyjä; tuolla on nesessääritavaroita, miten niitäkin on noin kertynyt; tuohon on kertynyt kirjoja, ai niitäkin on noin paljon. Lähtöön on puolitoista viikkoa, 11 päivää, ja kaikki mitä katson lokeroituu tällä hetkellä johonkin kolmesta kategoriasta: jää tänne, menee roskiin/kiertoon tai pakataan mukaan. 

Tällä viikolla olen saanut järjesteltyä taas keskimmäisen kategorian asioita: maanantaina olimme kaksivuotissynttäreillä, jonne (tympeästikö?) veimme lahjaksi yhden meiltä tänne jäävän nallen ja pari muuta keskikategorian pehmolelua. Eilen olimme kerhossa, jonne sovin ensi viikolla vieväni kassillisen meiltä jääviä leluja, viime viikolla sovin lähistöllä asuvien suomalaisäitien kanssa tänne jäävän lastenkirjakasan kohtalosta ja huomenna aamulla suomalainen naapurimme tulee käymään ja saa mukaansa ainakin tuon jo-lukemani-suomenkielisten kirjojen kasan ja (toivottavasti suuren) osan mauste- ja kuiva-ainekaappiimme kertyneistä tuotteista, joita emme ehdi enää käyttää. 

Hiljalleen asioita järjestellään - ja samalla koitamme olla arjessa ihan tavallisesti. Olla ja odottaa. Ei tässä oikein muuta voi.

Äitienpäivän ilta.

"On toukokuun toinen sunnuntai

ja liput ne saloissa liehuu,

äitejä tänään juhlitaan

ja juhlakahvit jo kiehuu.

Puheita kauniita kuunnellaan,

tulee kehuja tullen mennen,

niitä äidit yhä vain kuulla saa

kuten kuulla sai äidit ennen.

Äiti tuo hellä ja lämpöinen

uhrautuvainen ja jalo,

ahkera, pullantuoksuinen

kiiltää puhtauttaan koko talo.

Ei lie äidin sydäntä hellempää

kunnon äiti ei helposti suutu,

äiti aina jaksaa vain ymmärtää

ei viisautta äideiltä puutu.

Minä istun, mietin ja käsitän

en mittoja noita täytä,

ja jos oikein asian ymmärrän

en kai äidiltä edes näytä.

Vajoan penkissä alaspäin

hymyn yritän esiin kaivaa,

en tunnista kehuista itseäin

yhä enemmän tilanne vaivaa.

Kai äitinä inhimillinen

on otteeni elämään tähän

minä aina jaksa rakastaa en

vaan vihaankin joskus vähän

Minä suutun joskus niin tosissaan,

että ihan ravistaa tekisi mieli

ja suuria tulia aikaan saa

tää liukas ja terävä kieli

Huono omatunto ja syyllisyys

meitä äitejä usein vaivaa

kehut silloin tuntuvat pahalle

ne arpia auki vain kaivaa

Jospa kehujen ylitsevuotavien

sijaan sanoa vaikka voisi

jotain armollista ja pehmeää

se kuin musiikki korvissa soisi

Jos kuulisi hetkenä sellaisena

kun mieli ei taivaisiin yllä

että selviät ihan kivasti

ja äitinä riität kyllä"

- kirjoittaja tuntematon - 

Lainasin tämänYksikseltä blogistaan Tahdon Asiat (tahdonasiat.blogspot.com), kun oli vaan niin hyvä ja osuva runo. Sen myötä toivottelen kaikille ihanaa äitienpäivän loppua siellä muualla maailmassa. Brittiläinen äitienpäivähän oli jo 2kk sitten, jota vietimme mekin. Tänään olikin ihan vaan tavallinen sunnuntai.

Ei kannata. Enää. Vielä.

Odottavan aika on pitkä. Loputtoman pitkä. Varsinkin, kun kaaos ja hässäkkä ovat aivan nurkan takana, mutta lähes kaikki, mitä VIELÄ kannattaa tehdä, on tehty. On tilattu kyyti lentokentälle. On buukattu talon siivous lähtöämme seuraavalle päivälle. On pistetty pikkuhiljaa lapsille pieniksi tai tarpeettomiksi jääneitä vaatteita jo matkalaukkuun ja on alettu laittaa myös itseltä kierrätykseen meneviä vaatekappaleita sivuun sitä mukaa kun niitä on pyykistä (tai muualta) vastaan tullut. On myös järjestetty suomenkielisten lastenkirjojen - siis niiden, joita emme aio pakata mukaan Suomeen - jatkoelämä ja silmäilty hyllyssä elävää lelukavalkadia niillä ja näillä silmillä.

Mutta vielä ei kannata kuitenkaan pakata. Vielä ei kannata tyhjentää kovin montaa kaappia tai lahjoittaa kuiva-ainekaapin sisältöä pois. Meillä on tätä englantilaista elämäämme vielä 16 päivää jäljellä ja niistä päivistä olisi mukava pystyä nauttimaan mahdollisimman normaaleissa ja stressittömissä oloissa. Silti takaraivo liekehtii kaiken sen pohtimisesta, mitä edessä lymyää. Halusi tai ei.

Toisena aspektina tähän lähdön läheisyyteen on kyllä-tällä-määrällä-pärjätään-mentaliteetti. Uutta shampoota ei enää kannata hankkia, pärjätään näillä ei-ihan-optimaalisilla pullonpohjilla, joita meiltä vielä talosta löytyy. En osta lisää vanulappuja vaan putsaan nyt loput viikot naamani nenäliinoja ja topz-puikkoja apuna käyttäen.
Riittääkö vaippavarasto? Paljonko tarvitaan vielä vessa- tai talouspaperia? Fairya varmaan pitää vielä ostaa, mutta entä pyykinpesuaineet? Suola? Sokeri? Pippuri ja riisi?

Vähän on aikaa, paljon on päiviä. Riippuu aina, mistä kulmasta katsoo.

Bussissa.

Kokemus tuo varmuutta, totesi joku mainos taannoin. Marraskuussa uskaltauduimme täällä ensi kertaa julkisen liikenteen sekaan (siitä kerroinkin täällä) ja silloin kauhistelin sitä, että mitä jos käykin niin, että pysäkille sattuva bussi ei olekaan sellainen, johon mahtuvat rattaat. Mitä ihmettä sitten teen? No, tänään, puolisen vuotta tuon colchesterilaisen bussimatkailun ensikosketuksen jälkeen näin kävi. Bussi tuli myöhässä ja pysäkille jarruttava double-decker ei todellakaan ollut mikään push-chair-friendly kaveri. Ehei. Ovella oli vastassa sekä muutama rappunen että ne raput jakava kaide.
Kokemus - ja nykyään jo tukevasti kävelevät lapset - auttoivat kuitenkin siinä, että nanosekunnin pohtimisen jälkeen nappasin lapset rattaista ja nostin heidät bussiin (tiukoilla komennuksilla varustettuna), heilautin laukun ja rattaiden sadesuojapussukan olalle, napsautin rattaat nippuun ja kiipesin lasten perässä kyytiin. Ystävällinen vanhempi herrasmies kiiruhti auttamaan meitä rattaiden kanssa ja juniori tietysti äityi parkumaan. Mutta kokonaisuudessaan operaatio sujui hienosti ja traumoitta.

Olen ylpeä. Itsestäni. Ja varsinkin superreippaasta esikoisesta, joka omaa kassiaan kantaen totteli reippaasti ja riensi hienosti takapenkille ihailemaan ohi viliseviä maisemia.

Ainoa harmittamaan jäänyt asia oli se, etten huomannut / arvannut / jaksanut kiivetä yläkertaan lasten kanssa! Sinnekin kun olisi nyt päässyt - ja koska olimme menossa päätepysäkille saakka, niin sieltä poistuminenkaan ei nyt olisi ollut niin kamala säätö.
Tai sitten olisi ollut. Ei voi tietää.

Kaikkiin laitteisiin

Pitkä viikonloppu. Kesäsää. Lomatunnelma ja auringon tuoksu. On ulkoiltu ja oltu vain. Rennosti.

Viikonloppu alkoi aikaisin, O nimittäin tuli perjantaina aikaisin kotiin kun oli voinut hieman huonosti. Kotilevossa totesimme olon johtuneen kuitenkin todennäköisesti nestehukasta, ulkona kun oli aurinkoinen, hellettä lähentelevä ilma. Ja perjantai. 

Naapurit olivat meillä iltapäivällä leikkimässä, A:n ja F:n lisäksi oli A:n äiti ja naapurissa perjantain hoidossa ollut pikku-H 5kk. Meidän lapset olivat kiinnostuneita lähinnä vauvasta, neiti ei malttanut tehdä mitään muuta kuin paijata vauvaa, käydä pesemässä käsiään (kun kädet pitää pestä, ettei vauva tule kipeäksi) ja pyöriä muutenkin vauvankopan ympärillä tohkeissaan. Juniorikin rullasi siskonsa perässä aikansa, kunnes kyllästyi ja palasi kaivelemaan kukkapenkkejä ja maistelemaan kiviä. F saikin leikkiä vesipöydällä itsekseen, jonka en usko kuitenkaan tuotakaan neitiä kauheasti haitanneen. 

Lauantaina ajattelimme mennä puiston karuselleihin, mutta siellä saatiin laitteet pyörimään vasta niin myöhään, että meillä oli jo päiväuniaika käsillä. Niinpä suuntasimme laitteille sunnuntaina. £6 rannekkeella pääsi kaikkiin laitteisiin (juu, niihin jokaiseen viiteen) ja kaikkiin pomppulinnoihin (joita oli neljä) - mutta aiempiin huvipuistolaitekokemuksiimme verrattuna tämä ranneke oli halpa ja kätevä; aiemmin olemme siis käyneet joulumarkkinoiden yksittäisissä laitteissa, jotka ovat maksaneet £2 per pyöritys. Nyt kun neiti heti ensitöikseen istui siinä varaamassaan vaaleanpunaisessa mopossa viisi kierrosta putkeen, niin ranneke oli käytännössä maksanut itsensä takaisin. 

Ennen puistoon lähtöä olimme jo miettineet, että onkohan juniori ihan kunnossa; poika oli ollut koko aamun aika itkuinen ja väsynyt. Veto oli selvästi pois ja into vähän vähässä. Ostimme hänellekin kuitenkin rannekkeen (ja minulle, koska 1,5 vuotiasta ei ehkä arvaa laittaa itsekseen pyörimään esim. kahvikuppikaruselliin... ), mutta kauheasti ei riekkumisintoa tuntunut pojalta löytyvän. Pistimme tämän väsymyksen piikkiin. 

Päiväunilta heräsi kuitenkin yhä kiukkuinen pikkukundi, jonka jälkeen O tarttui kuumemittariin: 39 astetta. Niinpä iltapäivän puistoremellykseen lähtivät vain perheen tytöt, poikien jäädessä kotiin pitämään kuumetta ja paistamaan pizzaa. 

Ranneke maksoi itsensä moninkertaisena takaisin; neiti kirmasi laitteesta ja pomppulinnasta toiseen, minä menin mukaan niihin, mihin tarvitsi (=kupit ja "vauhtimato") - ja kun lopulta ilmoitin, että nyt on aika lähteä kotiin syömään, niin en saanut uhmaikäiseltä edes puolikasta vastalausetta. Taisi siis olla riittävästi riemua ja pyöritystä hänellekin?

Sen verran kuitenkin tuli todistettua, että sekä Särkänniemi (hoi Mummo ja Ukki Tampereella!) että Linnanmäki taitavat olla must-go-listalla tänä kesänä. Ja ainakin neidille kannattanee hankkia ranneke kummassakin! 

Nyt maanantai hiipuu täällä iltaan, ulkona on vieläkin lämmin ja huvipuistopyörityksen lisäksi tämä perhe on saanut rutkasti aurinkoa (palaneet korvat allekirjoittaneella) ja raitista ilmaa. Arki koittaa aamulla, lyhyellä viikolla ja perjantaina saapuukin jo taas vieraita. Kolmen viikon päästä olemme jo melkein kotimatkalla. 

Tervetuloa maailmaan!

Tervetuloa maailmaan
tervetuloa, vaikka
ihmisten maailma ei olekaan
koskaan mutkaton paikka.


Me liidämme ilon siivillä
me kuljemme surun teitä.
Molemmat kuuluvat elämään
Ja kumpikin kasvattaa meitä.

Pian on hetki käsillä
se ainoalaatuinen hetki
kun sinun on aika aloittaa
elämän mittainen retki.
Jukka Itkonen

Kiitos ystävälle, tämän ruonon "löytämisestä" (ja pahoittelut sen "varastamisesta") - se osuu tähän päivään täydellisesti.
Aamulla herätessäni puhelimessa oli nimittäin viesti äidiltä; pikkusisko oli vihdoin lähtenyt sairaalaan ja heidän perheensä viides jäsen oli juurikin saapumassa maailmaan! Aamu jännitettiin ja odotettiin uutisia - ja ennen aamukahvin loppumista niitä jo tuli: pieni tyttö oli syntynyt vähän ennen yhdeksää! Serkussarjassa on nyt 13 jäsentä, meidän lapsilla taas yksi serkku lisää ja siskoni pojalla ja tyttärellä uusi pikkusisko!

Ja jotta maailma olisi tänään erityisen täydellinen, aamulla tuli uutisia myös Oulusta, jossa yöllä oli ensiparkaisunsa kiljaissut ystävien pieni poika. Niin odotettua ja toivottua pientä ihmettä ei tässä maailmassa varmasti ole toista!

Näiden kahden pienen syntymäpäiväsankarin kautta olenkin ollut koko päivän vain hymyä. Tänään on todellinen onnenpäivä!

Bank Holidays ja kesäsää

Suomessa on palattu arkeen, mutta täällä toukokuun pitkät viikonloput ovat vasta alkamassa: ensi viikolla maanantai on vapaapäivä - early May bank holiday. Ja tässä kuussa on vielä toinenkin samanmoinen, maanantai 27.5. on myös vapaa - spring bank holiday. Tästä johtuen puistoon on koko viikon rakenneltu tivolia. Maanantaina nurmikolle, ihan takapihan muurimme taakse myös, oli kyörätty kolme karusellia, mini-vuoristorata (mallia Vauhtimato by Särkänniemi), pikku-viikinkilaiva ja useampi ilmattomalta pomppulinnalta näyttävä käärö. Näitä on sitten pitkin viikkoa ollut kasailemassa 1-3 ei-niin-kovin-ahkeran-ja-työlään oloista ukkelia. Eikä siis valmista ole vieläkään, kuulemma lauantaista maanantaihin pitäisi olla sekä valmista että toimintaa, katsotaan nyt.
Joka tapauksessa, meillä on nyt koko viikko toivoteltu sitten hyvät yöt myös karusellille. Ja muistettu mainita, että se mopo-karusellin vaaleanpunainen mopo on sitten neidin oma. Selvähän se.

Sää on myös luvannut taas hyvää, kuten alta näkyy.

Viikonloppuna on luvassa siis viimeinen viikonloppu täällä ilman sen kummempia suunnitelmia. Käymme varmaan tuossa puiston tivolissa pyörimässä jonain päivänä, muutoin menemme varmasti vain fiiliksen mukaan. Ja siivoamme hieman. Ja tietysti pesemme pyykkiä, sen kun saa nyt niin ihanasti raikkaan kuivaksi tuolla kesäsäässä. Ehkä pakkaamme pari juttua, joita ei enää tarvita. Ja mietimme ruokakaappien inventaarion kautta viimeisten viikkojen ruokalistoja.
...
Eli ihan rennosti vaan. Grillaillen.

Ensi viikonloppuna saamme O:n veljen tyttöystävineen vielä kylään, sitä seuraavana olemme sopineet naapurin A&P&F-trion kanssa Euroviisuiltamista ja sitten ollaankin jo toukokuun toisessa pitkässä viikonlopussa. Ja meidän viimeisessä viikonlopussamme täällä. Aika. Huh!
Nyt on kuitenkin edessä vielä rauhaisa, kohtuullisen suunnittelematon, viikonloppu edessä. Ihanaa!

Just another Tuesday.

 Vappu suomessa. Just another Tuesday in Colchester. Ja Wednesday. Arkipäivä. Tavallinen arkipäivä, huomenna. Ei sillä, että viime vuosina olisi niin kamalan railakkaita vappuja tullut vietettyä, edellisen kerran olimme Ullanlinnallakin 2009 - joka olikin viimeinen lapseton vappu: 2010 neiti oli mukana vielä nahan alla ja siitä eteenpäin ihan omana itsenään. Viime vuonna oltiin ekaa vappua neljästään. Kotona. Rauhassa. Hiekkalaatikolla ja ihan omassa porukassa, oman pöydän ääressä vappupäivälliselläkin.

Vappu 2012 - neiti selvästi miettii, että kannattaisko tällasta nyt lähtee tavoitteleen vai ei... Onneksi ei IHAN vielä tarvitse päättää! :)

Tästä Vapusta alkaakin meidän viimeinen kuukausi täällä. Kuukausi, jolloin palaamme kotiin. Koko ajan täällä olen sanonut meidän viipyvän täällä 'til the end of May. Ja nyt, huomenna, on May. Se, jonka lopussa palaamme kotiin.

O tuli tänään kaupan kautta kotiin: oli käynyt - ilmeisesti FB:n innostamana - ostamassa munkkeja ja kuohuviiniä. Puolet ostoksista nautittiin koko perheellä jälkiruoaksi, toinen odottaa sitä, että lapset nukahtavat. Kukin osaa ehkä arvata, miten päin nuo puolikkaat menivät?
Sitä siis tässä odottelen, kone sylissäni sohvalla; että lapset nukahtavat ja O vapautuu yläkerrasta tänne vappuskumpille. Cheers Vapulle! Cheers toukokuulle! Ja cheers meidän viimeisille neljälle viikolle tässä talossa, tässä kaupungissa ja tässä maassa!
*klink* laseihinne siis, siellä koti-Suomen wappuhumussa!

Kuu kiurusta kesään.

Viime viikon täällä oli lämmintä, ihan kesäisen lämmintä: parikymmentä astetta varjossa ja iltaan saakka ulkona oli lauhaa ja lempeää. Kunnes tuli perjantai: yöllä satoi ja sadetta jatkui vielä aamupäivänkin. Ja sateen kanssa viemäriin valui puolet lämpöasteista. Nyt on enää kymmenisen astetta ja tänäkin aamuna maassa oli taas kuuraa.
Uskon silti, että tämä on vain pieni hikka tämän kesän tiellä. Tämän kesän, joka jo nyt on antanut odottaa itseään enemmän kuin lähes ikinä. Kuulemma. Me onnekkaat, siis. Kun saamme olla täällä tänä vuosikymmenten pisimpänä talvena ja hitaimmin saapuvana keväänä.

Se säästä. Tänään tuolla on kuitenkin paistanut aurinko ihan aamuvarhaisesta saakka, joka antaa osansa siitä optimismista, jota tuolla edellä tarjoilin.

Tämä päivä on sävytetty viimeisillä. Koska kuukauden päästä tähän aikaan olemme Heathrowlla, varmaan menossa kohti lähtöporttia (jos sitä on tässä vaiheessa vielä tiedossa, yleensä kun se porttitieto on tuolla AINA ollut jotenkin tiukassa). Laukut on silloin jopakattu, punnittu ja checkattu sisään ja ne ovat menossa ruumaan, turvatarkastus on hikoiltu läpi ja aamupalakin varmaan syöty.
Tästä päivästä eteenpäin elämme tämän englanninkokemuksemme viimeisiä kertoja. Tulossa on viimeinen kuukausi täällä, neljä viikkoa ja kaksi päivää. Siinä ajassa saamme vielä yhdet päivävieraat ja yhdet yövieraat (kotiinpaluuavuksi tulevia appivanhempia ei tähän lasketa), vietämme Euroviisuiltaa naapureiden kanssa, saamme kaksi ylimääräistä arkivapaata paikallisten bank holidays:ien muodossa ja varmasti teemme jatkuvaa inventaariota tänne kertyneestä omaisuudesta.

Neidille on luvattu, että hän pääsee pomppulinnaan vielä ennen kotiinpaluuta. Puistossa siis on joka viikonloppu ollut pomppulinna nyt kesäkauden alkamisesta lähtien. Sama linna nousi syksylläkin viikonloppuisin tuohon takapihan muurimme taakse, kunnes talvi liikahti liian lähelle.
Neidille on myös luvattu, että hän pääsee isänsä kanssa käymään yliopistolla - veljensä kun sai kokea tällaisen ekskursion meidän ollessamme Italiassa.
Monia muitakin juttuja on vielä to-do-listalla ja kokematta. Katsotaan, mitä kaikkea ehditään, mutta näistä on hyvä aloittaa.

Paluupostissa

Saavuimme tänne syyskuussa neljän matkalaukun (á 23kg), kahden trolleyn, repun, tuplarattaiden ja käsilaukun kanssa.
Nyt, 7,5 kuukautta myöhemmin, meiltä on täältä jo lähtenyt takaisin Suomeen se neljä matkalaukkua (á 16-20kg) ja silti tätä tavaraa riittää. Jo pelkästään leluja meillä on varmaan täyttämään kaksi laukkua - jos siis ne kaikki mukaan otettaisiin. Ei tietysti oteta, Suomeen raahataan vain rakkaimmat ja mieluisimmat, Duplot ja Brion junat, täältä ostetut Pipsa Possu- ja Mike the Knight lelut, tärkeimmät iltasatukirjat (Veera ja menopelit/keittiöpuuhat/maatilan eläimet, Riku, Roope ja Ringo-kirjat ja pari muuta) ja tietysti iso lauma unikavereita. Mutta tulee siitäkin jo.

4,5 viikon päästä lähdemme täältä kuuden matkalaukun (á 23kg), neljän trolleyn, repun, tuplarattaiden, parin käsilaukun ja appivanhempien kanssa takaisin Suomeen. Ihan varmasti saamme kaiken tarvittavan ja tarpeellisen mukaamme, mutta vähän tässä viikkojen vähetessä alkaa vaan pohtia, että mitenhän vaan mahdutaankaan.

Lopulta tiedän meidän mahtuvan ihan hyvin. Toki se viimeinen viikko tulee olemaan aika kiireinen ja täynnä yhtä-jos-toista säätöä, kun yritetään saada jotain tavaroita annettua täällä eteenpäin, toisia kierrätettyä muita reittejä ja loppuja sitten joko käytettyä loppuun tai pistettyä pois. Naapurit tulevat hukkumaan lahjoitustavaratulvaan, toivon heidän osaavan ja kehtaavan sanoa, kun ovat saaneet tarpeekseen.

Kolmestaan, yksin.

Vuoden toinen - ja täällä olomme viimeinen (as far as I know) - VYYH-jakso on lopuillaan. O on bussissa, bussi on kohta Stanstedissa ja siitä tunnin päästä perillä täällä.

Tämänkertainen trio-elämä oli hieman edelliskertaa haastavampaa. Olinko nyt väsyneempi vai ovatko lapset vain sen verran isompia, että osaavat ja ymmärtävät jo tällaiseen reagoida - en tiedä. Oli vaan jotenkin pitkä viikonloppu. Siitäkin huolimatta että perjantaista sadepäivää lukuunottamatta säät ovat olleet upean aurinkoiset ja naapureista on saatu ihanasti seuraa.

O lähti perjantaina, varhain aamulla. Ja odotuksista huolimatta lapset nukkuivat melkein seitsemään. Lupaavaa. Seuraavat aamut ovat tosin olleet tavallisempia, tänään sisko halusi herättää veljensä jo ennen kuutta. Vain ollakseen väsynyt ja kiukkuinen, jolloin meitä sitten oli kaksi.
Perjantaina leikimme aamun kerhossa, jossa viivyimme kaksi minuuttia liian pitkään. Nuo merkitsevät minuutit tarkoittivat sitä, että rauhallisen poistumisen sijaan saimme lähteä huudon, kiljumisen ja kaksivuotiaan täysimittaisen raivon saattelemana. Tuolloin väliin jääneen kauppareissun teimme sitten iltapäivällä. Samalla reissulla oli tarkoitus käydä myös postissa lähettämässä hieman vauvalahjoja ja kortteja kohti Suomea - mutta postitoimisto olikin lakon takia kiinni! Nyt postiin menossa oleva kassillinen roikkuu yhä ovenpielessä. Ehkä menen huomenna, josko silloin onnistaisi.

Lauantaille olimme jo sopineet naapurin A:n kanssa tekevämme JOTAIN yhdessä. Aamulla olimmekin puistossa, jossa viihdyimme - auringossa ja tungoksessa - yllättävän pitkään. Ja tästä viihtymisestä johtuen koko päivä oli jotenkin off-schedule iltaan saakka. Mutta hyvällä tavalla! Iltapäivällä A ja F nimittäin tulivat meille leikkimään ja toivat mukanaan F:n synttärilahjaksi saaman hiekka- ja vesileikkipöydän (tällaisen), joka olikin ässien ässä!

Lapset leikkivät, me A:n kanssa joimme kahvia ja huolsimme joukkoja ja aurinko paistoi. Illemmalla ripustin neljä vaatekertaa kuivumaan, meidän päättämättömämme kun muka-lopettivat leikin ja halusivat kuivaa ylle - vain sukeltaakseen uudelleen veteen ja leikkiin. 

Neiti kukkienpoimintahommissa

 A ja F lähtivät "tee aikaan", eli kotiin syömään päivällistä, mutta jättivät pöydän meille. Niinpä meillä leikki jatkui ja jatkui ja jatkui. Lapsia ei meinannut saada sisälle syömään, kylvystä tai iltapuhteista puhumattakaan.

Jälkiruokakin piti syödä takapihalla. Ihanassa ilta-auringossa.

Lopulta kuitenkin väsy voitti, kylpyaika koitti ja nukkumaankin päästiin jotakuinkin järkevässä aikataulussa.

Tänään aamu valkeni jotenkin harmaana ja kuten aiemmin jo mainitsin, hieman kiukkuisena. Aikansa kärtettyään neiti sai tahtonsa läpi, haalarin päälle ja pääsi jo varhain takapihalle vesipöydän ääreen. Tässä vaiheessa oli jo aika selvää, että vaikka aiemmin olen suhtautunut näihin hiekka- ja vesileikkipöytiin turhana muoviroippeena ja leluteollisuuden rahastuksena, niin nyt näen sen kaiken takana olevan idean. Sen sijaan, että lapsi pääsisi vain hellesäällä leikkimään vedellä perinteisemmässä saavissa tai vannassa, johon kyseinen leikkijä usein myös itse kiipeää ja lopputuloksena on se uitettu, viluinen ipana, niin tällaisen kanssa leikki pysyy leikkinä eikä mene uimiseksi. Eli tämän kanssa VOI leikkiä myös hieman viileämmissä oloissa. Kuten kuvasta näkyy.

Aamun vesileikkien (ja pienen huutokonsertin) jälkeen (ilmeisesti kuitenkin tuli kylmä, kun haalareiden vedenpitävyyskapasiteetti loppui...) ohjelma oli samantyylinen kuin eilen, A vain oli "vapaalla" ystävänsä syntymäpäiviä viettämässä kylpylässä, joten F:n kanssa tuli tänään isänsä P. Aamun ulkorupeaman jälkeen aurinko tulikin esiin ja aamupäivä kului ja sujui puistossa, iltapäivällä naapurit tulivat taas pitämään aurinkoista säätä takapihallemme ja ilta tuli jälleen vastaan kuin varkain.

Nyt lapset ovat olleet unessa jo toista tuntia ja edellisistä illoista poiketen istunkin alakerrassa. Odotan O:ta kotiin. Ja katson paikallista Voicea. Ja kirjoitan tätä.
Tällaista tämä iltaelämä meillä täällä on. Rauhallista. Mukavampia nämä illat tosin ovat kun niitä ei tarvitse istua yksin.

Verkko, huhuuuuu?

"Etsitään..." se sanoo. Eikä oikein löydä. Tai löytää hetkeksi etsiäkseen taas.
Puhelinvanhukseni osoittaa ikääntymisen merkkejä. Mutta millä ajoituksella! Seitsemän viikon päästä olen ensimmäistä viikkoa takaisin töissä ja laukussani on jo uusi puhelin. Työsuhdepuhelin. Nyt ei sen takia millään viitsisi hankkia mitään uutta, väliaikaista. Yhteinen taipaleemme on kuitenkin jatkunut sen seitsemän viikkoa vaille kolme vuotta. Se on puhelimelle pitkä aika ja näissä lukemissa onkin ihan ookoo hieman dementoitua jo ja hukata asioita ja verkkoja. Mutta se seitsemän viikkoa on tälle käyttäjälle tyhmän lyhyt aika. Tai pitkä aika olla ilman puhelinta - eniten ehkä sitä luotettavaa yhteyttä mobiiliverkkoon - mutta lyhyt aika minkään uuden laitteen hankkimiselle.

Tässä ajassa, minkä käytin ylläolevan kirjoittamiseen, puhelinvanhukseni on löytänyt verkon kahdeksan kertaa. Ja hukannut sen yhtä monesti. Taas se etsii, onneksi täällä kotona langaton verkko pitää nettiyhteyden päällä. Muut yhteydet ovatkin sitten näköjään vähän niin ja näin.

Vierailusuoritus ja kuusi viikkoa

Anoppi kävi pikavisiitillä: oli maanantain työn puitteissa Lontoossa ja ehti tiistaina aamusta tänne meille. Vain lähteäkseen 25 tuntia myöhemmin kohti Heathrowta, Helsinkiä ja viikonlopuksi Moskovaa. Tämän pikavisiitin puitteissa olimme kuitenkin erinomaisen tehokkaita: taksin pudotettua matkalaisen tähän, hässäköimme hetken ja lähdimme puistoon.
Puistoilun jälkeen tulimme kotiin lounaalle, laitoimme lapset unille, söimme halloumi-salaatti-lounaan kuulumisten kera, jätin anopin pullataikinan tekoon tänne ja lähdin kaupungilla piipahtamaan. Pullataikinan noustessa kotona sain itse vihdoin käytyä näöntarkastuksessa ja ostamassa parit uudet lasit. Ja pari muutakin "tarpeellista" juttua, kuten esim. kirkkaankeltaiset farkut ja muutaman vauvalahjan tämän kevään vauvatulvaan.
Kotiin tultuani esikoinen oli jo hereillä ja ehdimme vielä leipoa pullat, herättää kuopuksen ja saada koko porukan ovesta ulos pienelle kaupunkikierrokselle.
Haimme ostamani lasit (nopeaa on toiminta täällä!!), tapasimme O:n kotimatkalla, muut jäivät puistoon kun minä palasin kotiin tekemään kalakeittoa.
Kotona muut söivät, minä keitin kahvit pullien seuraksi ja vaihdoin vähän vaatetta, että pääsimme O:n kanssa lähtemään lasten kylvyn jälkeen vielä ravintolaan. Kahdestaan. Syömään, ihan rauhassa. Kotona anoppi oli nukuttanut lapset ja tiskannut tiskit. Yhdessä ehdimme vielä juoda lasilliset viiniä ja turista hetken ihan rauhassa ennen yöpuun kaatumista.

Yhteen vuorokauteen saimme mahtumaan paljon, hurjasti ja hengästyttävän paljon. Vierailu oli lähes suorituksenomainen, mutta silti piristävä, virkistävä ja elähdyttävä. Lapset olivat haltioissaan, minä hetken rentoutunut apukäsistä ja aamun lisäunien tarjoajasta ja itse vierailija selvästi onnellinen Mummo. Saatoimme tänään anopin - ja yhden laukullisen meidän tavaroitamme - bussille. Lapset riehaantuivat bussiaseman liukuovissa ja bussi oli tapansa mukaan myöhässä. Onneksi kenelläkään ei ollut kiire minnekään.

Tapaamme anopin kanssa jo 5,5 viikon päästä. Tuolloin onkin aika pakata ne loput tavarat ja siirtää koko karavaani Heathrow:n kautta Suomeen. Nuo viikot tulevat olemaan niin lyhyitä. Niin nopeita ja niin huomaamattomia. Kuuden viikon päästä istun nyt varmaan anoppilan sohvalla, uudessa tukassani ja ehkä saunasiideri kädessäni. Me, lapset ja tavarat olemme silloin Suomessa ja tämä Colchesterin maailman-mukavin-mutta-rumin sohva jolla nyt istun on vain muisto enää.

Tuntuu ihan kesältä.

Kymmenen päivää sitten täällä satoi lunta.

Kahdeksan päivää sitten pohdin, voinko laittaa lasten toppavaatteet ja muut talvivarusteet menemään Suomeen vai tarvitaanko niitä vielä.

Eilen alkoi kesä. Oltiin aamupäivä (ja vähän iltapäivän puolellekin...) puistossa naapurin F:n 2v. synttäripiknikillä ja päiväunien jälkeen vietimme aikaa takapihalla lyhythihaisissaja ilman kenkiä, grillaten ja saippuakuplia puhallellen. No joo, juniori istui kukkapenkeissä ja tonki niin että crocsit olivat puolillaan multaa ja kädet ranteita myöten mustat.
Lasten iltakylvyn aikaan kävin hakemassa narulla kuivuneet pyykit sisälle, eikä topissa ja paljain jaloin tullut yhtään vilu. Tuntui aivan kesältä.

Tänään olin itsestäni ylpeä siinä, että uskalsin/osasin jättää lasten takit kotiin. Hupparit sentään nappasin mukaan rattaiden alakoriin, mutta ei niitäkään tarvittu. Neiti tarkeni farkuissa ja tunikassa, juniori haalarihousuissa ja trikoopaidassa. Eikä minullakaan ollut kuin ohut neuletakki t-paidan päällä.
Nyt istun puutarhatuolissa nurmikolla, lapset ovat juosseet tätä pientä, virkkeetöntä pihaa eestaas jo toista tuntia. Aurinko aina välillä kurkistaa pilven takaa, mutta edes pilvisenä hetkenä ei ole kylmä. Täällä tarkenee jo.
Tuntuu ihan kesältä.

NIMBY

Not In My BackYard. Please. Ilman lupaa, siis. Eilen, keskellä kirkasta kevätpäivää, nimittäin, joku näppärä puoliapina oli kipaissut takapihan ja puiston välisen n. kolmemetrisen kivimuurin yli ja pöllinyt kaksivuotiaamme pinkin jalkapallon. Se pallo nimittäin oli ollut lapsilla pihaleikeissä ja vielä lounaan jälkeen sievästi pihavajamme vieressä auringossa lepäämässä. Mutta kun pari tuntia myöhemmin istuin neidin kanssa välipalapöydässä aloin pohtia, että olikohan se pallo siinä TÄNÄÄN vai joskus aiemmin.
Pistin läpsyt jalkaan ja menin takapihalle katsomaan. Kurkin pensaiden alle ja vajan taakse. Tulin sisälle (neiti oli hieman ihmeissään), kiersin olohuoneesta vierashuoneeseen ja takaisin. Lopulta soitin O:lle töihin. Oliko hän tuonut pallon sisälle jossain vaiheessa? Muistiko hän nähneensä sen esim. yläkerrassa tai muualla?

Ei. Se oli ollut pihalla. Ja enää se ei ollut.

Eilinen oli kaunis, aurinkoinen kevätpäivä. Puisto oli aamupäivästä saakka vilkas ja täynnä leikkiviä lapsia ja palloilevia teinejä. Täällähän on nyt kevätloma menossa ja lapset vapaalla koulustaan - mikä on näkynyt puistossa, varsinkin nyt kun kevät ihan oikeastikin näyttäisi voittavan.
Takapihamme muuria vasten palloili useampikin pelailuporukka ja jostain niistä varmaankin on pelin tuoksinassa livahtanut pallo muurin yli (vaikka muurissa monessa kohdassa lukee, että muuria vasten pelaaminen kielletty ja että muurin yli pihoille meno on VARSINKIN kielletty). Sieltä on sitten nohevin apina kivunnut muurille tähyilemään. Palloa ei näy, mutta yhdessä pihassa näyttäisi olevan pallo. Tosin pinkki, mutta kuitenkin pallo. Varmaankin jonkun muun puistopelailijan sinne tölväisemä, käynpä siis sen sieltä hakemassa.

Ja sinne sitten meni, meidän kaksivuotiaan pinkki jalkapallo.

O kiersi töistä tullessaan puiston kautta mutta ei nähnyt palloamme. Sanoimme sille jo hiljaa hyvästit - minä hampaitani kiristellen ja harmitellen, että satuin istumaan kadun puolella enkä saanut kiipeilijää verekseltään kiinni.
O totesi kyllä osuvasti, että nyt pitää taas muistaa tarkistaa että takaovi on AINA lukossa kun takapihalla ei ole ketään. Syksyllä joitain piripäitä oli nimittäin kiipeillyt muurilla ja mm. pöllinyt yhdestä naapuritalosta - siis sisältä saakka - läppärin.

***

Tänään lähdimme illasta vielä käymään puistossa, sää kun kirkastui aamuisen sateen jäljiltä. Pidin silmät auki, jos puistossa vaikka sattuisi pyörimään joku teiniposse pinkin pallon kanssa... ja mitä kävikään; yhtäkkiä näen miten nurmikentän laidalta joku jeppe potkaisee PINKIN pallon kohti keskemmällä pelailevaa perhettä. Ja lähteen menemään. Seurailen hetken tilannetta, mutta kun palloileva perhe ei ota palloa omakseen eikä kiinnitä siihen muutenkaan huomiota, päätän mennä tarkistamaan tilanteen. Kysyn pelailijoilta pallosta, eikä se ole heidän! Vaan meidän! Otan pallon mukaani ja näin "karkulainen" on saatu kotiin seikkailultaan.

Takapihalle pallo ei enää pääse kuin seurassa. Ja takaovi pysyy lukittuna vähän aiempaa visummin. Seuraava muuriapina kivitetään seinältä alas - jos sellaisen siis näen. Not In My BackYard!!

Yksisuuntaista.

Vieraiden jälkeinen elämä seurailee täällä kohtuullisen tasaisesti tuttua kaavaa: vieraslakanat pesuun, turhat tuolit pois keittiöstä ahtauttamasta, jääkaappiin jääneiden ruokien inventaario ja vähän vierailumasentunut perhe maleksimassa huoneesta toiseen. Aika nopeasti kaaos leviää taas vieraille pyhitettyyn vierashuoneeseen: pyykkiteline leviää sängynpäätyyn, O:n pyjama ja kotivaatteet löytävät taas pöydälle ja lasten leluja alkaa kulkeutua taas sinnekin. Arki on täällä ja paikalla vain me neljä.

Kotiinpaluun häämöttäessä sitä on alkanut pohtia mitä sinne kotiin OIKEASTI kuuluu. Suomen arjessa kun pysyi mukana jutuissa ja juoruissa vain olemalla siellä. Aina törmäsi johonkin, jolta taas kuuli sen ja tämän asian. Ja puistossa tai kerhossa ehti aina vaihtaa kuulumisia niin tuttujen kuin vähemmänkin tuttujen äitikollegoiden kanssa.
Mutta nyt. Täällä olen, enkä muuta voi. Facebook nyt tottakai pitää ajan tasalla. Mutta vain niistä, ketä siellä on ja sinne aktiivisesti kirjoittaa. Muutoin olen tullut huomaamaan, että aika paljon on asioita, joita ei vain kuule. Ei sillä, että nyt aina niin tarvitsisikaan kaikesta kuulla hetihetiheti - mutta vastavuoroisesti tuntuu, että meidän kuulumiset ovat kaikilla aika hyvin hallussa. Ja sehän on tietysti tämän blogin vika. Tai ansio. Tai mikä vaan. Mutta se on ollut myös tämän blogin tarkoitus. Nyt sen vaan huomaa, miten tyhmä ja yksisuuntainen kanava tämä blogi onkaan. Täällä minä kerron ummet ja lammet meidän tolloilusta, mutta itse en saa vastineeksi kuin ... no, hyvää mieltä, pienen purkupaikan kaikelle tälle ja varmaan elämänrauhan omalta ja O:n perheeltä, jotka muuten ehkä olisivat jatkuvassa kuulumistennälässään aika aktiivisia. Nyt saan täällä kuitenkin kerrottua asioita "vain kerran", mutta kuitenkin kaikille, joita meidän kuulumiset kiinnostavat.

Sujuvalla aasinsillalla pääsen tästä siihen, että sain tänään kirjeen! Ihan sellaisen käsinkirjoitetun, postinkantajan laatikkoon surv..., öh, sujauttaman, postimerkin kanssa matkustaneen kirjeen, jossa kerrottiin kuulumisia ja lähetettiin terkkuja. Fotoa ei tullut, mutta sen ehkä kestän. Miten mahtavaa! Miten elähdyttävää! Miten ihanaa! Kiitos kirjoittajalle, tiedän että luet tätä! <3 data-blogger-escaped-br="">
Pakollisessa sääosiossa voin todeta vain, että vein juuri kevään kolmannet pyykit ulos narulle kuivumaan ja koska vanhempani tosiaan veivät kaikki talvivarusteemme, niin uskonuskonuskon että kevät on nyt täällä.

Olin tässä yhteyksissä taas jo töihin, jossa minua kuulemma jo odotellaan. Ihanat valehtelijat, mutta uusia käyntikortteja on kuitenkin jo huhujen mukaan tilattu. Samalla ilmoitin pomolle jo ensimmäisen kesälomapäivän, jonka aion pitää - niistä hurjasta 9 päivästä, mitä minulle tälle alkavalle kesälle on. Pitäisi varmaan alkaa tarmokkaammin asennoitua tähän täällä jäljelläolevaan aikaan kesälomana, niin heinäkuu Helsinkiläisessä toimistoidyllissä ei sitten tunnu niin työläältä. Jossain määrin tunnelma on kuitenkin iloisen odottava: johan tässä on yli 2,5 vuotta "lomailtukin", enemmänkin fiilistä kuvaisi ehkä Samuli Putron sanoin: "... luojan kiitos, pian pääsen töihin pätemään." Tai ehkä lepäämään. Siltä se ajatus nyt ainakin tuntuu.

Voihan Englannin kevät!

... se mikään kevään ensimmäinen päivä ollut... siis tiistai. Vanhempani saapuivat keskiviikkona nauttimaan keväisestä Englannista, mutta mitä saivat: keskiviikon iltakävelyllä tuuli puhalsi luut ja ytimet huuruun, torstain kaupunkikierros oli pakko keskeyttää sankan LUMIPYRYN takia ja perjantaille mietitty eläintarharetki oli lähtöön saakka veitsenterällä. Eläintarhassa ollessamme taivas kuitenkin selkeni, tuuli leppyi ja lauantaina pääsimme jo avaamaan tämän vuoden grillikauden.
Sää. Tuo ehtymätön puheenaihe.

Sään lisäksi viikko oli tapahtumia täynnä. Alkaen jo siitä, miten vanhempani saatiin vuokra-autoineen perille saakka. Äitinihän oli täällä autoilemassa jo lokakuussa, joten jossain harhoissani kuvittelin heidän tämänkertaisen saapumisensa olevan läpihuutojuttu. Keskiviikkona tulikin viestiä, ensin Helsinki-Vantaalta, sitten Heathrowlta ja lopulta myös puhelu ihan tien päältäkin. Oletettu saapumisaika oli alkuiltapäivä, sopivasti niin, että meillä lapset olisivat tukevasti päiväunilla ja minulla aikaa säätää majoittumisten ja matkaväsyneiden virvokkeiden kanssa. Ennen yhtä puhelin soikin ja isäni soittaa kertoen heidän olevan "aivan tässä kulmilla", puiston toisella puolella. Eli ihan muutaman sadan metrin päässä. Noihin metreihin saimme kulumaan yli puoli tuntia ja muutaman päästä revityn hiuksen, ennen kuin vuokra-Punto saatiin parkkiin Linnakadun varteen. Minun virheeni oli ottaa iPad-kartta käteeni vasta kun harhailua oli mennyt se kymmenisen minuuttia. Hieman vaan on haastetta tilanteessa, jossa koitan neuvoa autoilevia kaupungissa, jossa itse en ole koskaan ajanut ja jonka keskusta on kohtuullisen tehokkaasti tilkitty yksisuuntaisilla ja kävelykaduilla. Vasemmanpuoleisesta liikenteestä en nyt ala tässä edes sanomaan mitään.
No. Loppu hyvin, kaikki hyvin - ja tämä perhe on taas yhtä hupaisaa illallispöytätarinaa rikkaampi.

Torstaina satoi siis lunta. Käväisimme kaupungilla mutta luikimme pikaisesti räntämyterin keskeltä takaisin kotiin ja teimme rommitotit. Loppupäivä menikin sitten sisätiloissa; lukien, lepäillen, leikkien ja kutimen kanssa nipertäen. Sää oli sen verran karsea, ettei sinne tohtinut nenäänsä laittaa. Autolla liikkumisesta puhumattakaan!

Perjantaina lähdimme lopulta eläintarhaan. Viime kerta oli minulla YHÄ tuoreehkossa muistissa ja niinpä puin lapsille lämpimästi päälle, vedin itsellenikin legginsit farkkujen alle, pakkasin mukaan vielä vilttiä, toppahousua ja lisähanskaa koko porukalle ja varauduin pahaan.
Onneksi suotta tällä kertaa.
Alun viileyden jälkeen sää alkoi lämmetä ja lounasajan kiiruhtaessa ohi oli meininki väsyä ja nälkää lukuunottamatta kohtuullisen hilpeä. Tällä kertaa olimme päättäneet saada lapset kotiin päiväunille, joten oikaisimme ja ihmettelimme reitin varrelle osuvat norsut, virtahepovauvat, kirahvit, sarvikuonot, mangustit, sudet, apinat ja varaanit - ja jätimme ison osan puistoa suosiolla koluamatta. Panostus oli tällä kertaa enemmän mukavaan ulkoiluun ja oleiluun ja vähemmän kaikkien eläinten suorittamiseen ja ihmettelyyn. Menestyksekkäästi, sanoisin. Autossa meillä oli kaksi väsynyttä lasta ja kolme uupunutta aikuista. Kaikilla hyvä mieli ja täysi vatsa eläintarhassa syödyn lounaan jäljiltä.

Perjantaina illalla pääsimme O:n kanssa ensimmäistä kertaa tänä vuonna KAKSIN ulos. Olimme sopineet naapurin A:n ja P:n kanssa "tuplatreffit" ja lähdimmekin tästä hyvillä mielin siitä huolimatta, että jokin kaapelivika oli katkaissut sähköt koko naapurustosta ja jätimme siis juniorit ja seniorit (lapset ja vanhempani) tänne valottomaan taloon.
Ilta oli mukava; kävimme ensin yhdessä pubissa ja menimme syömään lähikadun loistavaan intialaiseen, josta vyöryimme ylensyöneinä vielä lähipubiin kuuntelemaan livemusaa ja nauttimaan perjantai-illan huumasta. Oli aivan mahtavaa saada edes pieni irtiotto tästä arjesta ja päästä istumaan A:n ja P:n kanssa ihan ajan kanssa. Siis toisin sanoen ilman, että joku roikkuu paidanreunassa ja vaatii huomiota/mehua/keksiä/halausta/apua/.........
Kotiuduimme hyvissä ajoin ennen puolta yötä ja löysimme isäni kirjaa lukemasta sohvaltamme. Onhan siitä pieni hetki kun viimeksi on tullut pikku-hiprakassa kotiin, jossa isä odottaa valveilla... Sähköt olivat palanneet pian kahdeksan jälkeen ja lapset olivat menneet nukkumaan kiltisti ja reippaasti. Kotona siis oli kaikki mennyt hyvin - ja niin meni meilläkin.

Lauantaiaamu valkeni KIRKKAANA ja aurinkoisena - mikä tuntui aika käsittämättömältä torstain lumimyräkän jälkeen. Lähdimme kaupungille lasten päiväuniaikaan ja jätimme O:n tänne univahtiin. Toteutin vihdoin aikeeni ja pistin melkein kolmattasataa puntaa lastenvaatteisiin; ostin siis lapsille tulevaa syksyä varten vaatteita kaupoista, joita Suomesta ei (ainakaan vielä) löydy. Ja kotiin palattuani pakkasin yksiä farkkuja ja yhtä takkia lukuunottamatta koko "saaliin" menemään Suomeen. Sitä syksyä odottamaan.
Kaupungilta palatessamme löysimme O:n takapihalta grillin kimpusta ja kokemani optimismin purskaus kauppatilausta tehtäessä maksoi itsensä takaisin: päivälliseksi söimme grillattua entrecotea uusien perunoiden ja salaatin kanssa. Jälkiruoaksi saimme mansikoita ja jäätelöä. Kesä tuntui - edes pienen hetken - olevan jo täällä.

Tänään kävimme vielä aamupäivällä puistossa ennen Punton pakkaamista ja koko lastin katoamista kadun päähän ja siitä kohti Heathrowta. Matkaan lähti vanhempieni lisäksi koko talvivarustuksemme lasten haalareista ja paksuista pipoista, minun ja O:n talvitakkeihin ja isoimpiin kaulahuiveihin. Nyt voimme vain toivoa, että viikonloppuna tänne löytänyt kevät jäisi VIHDOIN pysyvästi seuraamme. Eikä taas - viidettä kertaa - antaisi periksi talven viimeisille epätoivoisille korahduksille. 

New Blog Love

Sain tunnustuksen. Ystäväni Yksis linkitti minut blogissaan Tahdon Asiat ja haastoi samalla jakamaan tunnustuksia eteenpäin.

Tunnustuksen ohjeet ovat seuraavanlaiset:

Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka tunnustuksen sinulle antoi. Valitse viisi ihanaa bloggaajaa

(joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa. Näin autamme siis uusia bloggaajia eteenpäin, ja ehkä juuri sinä löydät uuden ihanan blogituttavuuden.

 

Tässä on vain pieni ongelma: seuraan aktiivisehkosti vain Yksiksen ja pikkuveljeni blogeja. Niinpä heitän tämän eteenpäin Rasselle Rytmikeittiöön ja kiitän Yksistä tunnustuksesta. Halaus sinne kauas Ameriikkoihin!

Kevään ensimmäinen päivä

Ulos oli päästävä. Aurinko oli koko päivän ilkkunut ikkunoiden likaisuutta ja huoneilman pölyisyyttä.

Puisto oli täynnä. Pomppulinna oli tuotu esiin ensimmäistä kertaa talven jälkeen. Portti minigolf-radalle oli taas auki. Trampoliinille oli jono ja hiekkalaatikossakin vilinää. Keinujien varjot piirtyivät jatkuvina vihreyttä loistavalle nurmelle.

Silti talvitakki ja paksu kaulahuivi ei ollut liiottelua. Neiti nappasi hanskat käsistään hiekkalaatikossa. Ja pyysi ne minuuttien jälkeen takaisin. Koillistuuli toi terveisiä Suomesta. Talvi tuntuu vielä, mutta tänään uskon jo kevään tuloon. Takapihan narsissit ovat jo melkein kukkineet loppuun. Etupihan puu on yhä kukassa.
Onneksi niin, sillä huomenna saapuvat vieraat eivät paljon muuta ole toivoneet, kuin kukkivia puita. Italiasta niitä ei muutama viikko sitten löytynyt, ehkä nyt täältä löytyy. Ja toivottavasti täältä löytyy myös jo Kevätkin.

Pitkät pyhät ja maksamattomat laskut

Pääsiäinen meni. No se meni. Oli ihana pitkä viikonloppu; yksi lauantai - joka oikeasti oli perjantai - ja kolme sunnuntaita - joista vain yksi oli oikeasti sunnuntai. Ja maanantai, joka käytännössä oli sunnuntai. Mutta kuitenkin maanantai. Mutta joka ei tuntunut yhtään maanantailta, vaan taas ja kerran sunnuntailta.

Loma. Ihminen menee ihan sekaisin, kun sillä on muutama päivä irti arjesta.

Viikonlopun saldona saimme neidin hiukset leikattua. Tällä kertaa kävimme ihan kampaajalla saakka, jonne neiti saatiin innostettua mukaan pienellä lahjonnalla ("saat pirtelön kampaanjan jälkeen" ja "otetaan iPad mukaan ja saat katsoa siitä Pipsa Possua sillä aikaa kun täti leikkaa sun hiukset"). Ensimmäinen salonki olikin vielä ihan ookoo, mutta kun siellä oli noin kymmenen ihmisen jono, niin lähdimme seuraavaan. Sillä matkalla tyttö halusikin jo syliin jo (pelottavan?) haitaria soittavan katusoittajan kohdalla ja kun astuimme kampaamon ovesta sisään alkoi show. Itku ja show. Saimme kuitenkin tytön tuoliin (minun sylissäni) ja vähän rauhoittumaan ensin karkkikorulla, sitten iPadilla ja lopulta, tehokkaimmin, rusinarasialla. Tukka leikattiin ja pirtelölle päästiin. Huh.

Toisena rivinä loppusaldossa oli täällä olomme ensimmäiset "päivälliskutsut". S kutsui meidät sunnuntaiksi heille syömään ja palvelu olikin erinomaista. He kun asuvat tuolla lähiössä, jonne on 20 min bussimatka, niin S lupasi, että miehensä tulee hakemaan meidät kotoa ja tuo vielä takaisinkin.
Näin myös kävi, lapset olivat innoissaan päästessään taas autoon - ja me olimme innoissamme mukavasta loppuiltapäivästä ystävien luona. Hauskaa koko vierailussa oli se, että S pyysi minua lauantaina tuomaan mukanamme korkkiruuvin. Mikä osaltaan varmasti osoittaa, että he eivät juurikaan viinejä juo. Ja kun pääsimme perille, juomaksi tarjottiin olutta, viiniä tai shampanjaa. Itsehän innostuin tuosta viimeisimmästä, shampanja kun kelpaa aina. No, kun se lopulta (viilennyksen jälkeen, eihän se ollut ollut valmiiksi kylmässä. Daa) tuotiin tarjolle, niin kävi ilmi, että ei se shampanjaa ollut, vaan kohtuullisen makeaa Asti Spumantea. Hyvää silti, ei siinä mitään.
Ruoka oli sitäkin parempaa; S oli tehnyt lasagnea, jota laittoi meille vielä mukaan maanantaillekin lasten lounaaksi (jonka molemmat söivät erinomaisella halulla viimeiseen muruseen!) ja jälkiruokana suussasulavaa omenakakkua.
Kulttuurisesti ilta oli myös ajatuksia herättävä, isäntäväki kun on juuriltaan Egyptistä ja lähemmästä historiasta akselilta Hollanti-Australia. Sen enempää asiaa ruotimatta sanotaan näin, että havahduin taas huomaamaan miten olen näin suomalaisena kasvanut tähän tasa-arvoiseen elämäntyyliin ja tapaan.

Tänään sitten palasi arki. Ja remonttimies-Paul. Ihastuttava vuokraisäntämme ei ole maksanut laskuaan - yhtään siitä - vedoten siihen, että remontti on täällä vielä kesken (vintillä oli purkamatta jotain vesitankkeja ja vanha boileri oli vielä paikoillaan). Me O:n kanssa punastelimme sitten häpeissämme tässä - vaikka syyhän ei ole punnankaan vertaa meidän. Paul on nyt sitten ollut tämän päivän täällä töissä, viimeistelemässä juttuja, ja sen vuoksi me "evakuoiduimme" naapuriin kahvitermarin ja eilen leipomani sitruunaisen rahkapiirakan kanssa. Alunperin kun oli siis suunnitelma, että A ja F tulisivat tähän meille aamupäiväksi leikkimään.
Juniori äityi heti aamusta jotenkin herkäksi ja pärähtikin itkuun JOKA kerta kun näki Paulin. Tai kun ovikello soi. Tai oveen koputettiin. Tai mikä nyt muuten vaan sattui olemaan puolitoistavuotiaan elämässä poikittain. Niinpä oma pinnani oli hieman kireällä, tänään kun ovella kävi Paulin lisäksi sekä ruokatoimitusmies että postinkantaja. Jos ei olisi tiistai, niin olisin varma että on maanantai. Ja tavallaanhan se onkin, kun eilen oli maanantai, mutta vapaapäivä, siis sunnuntai, ja niin ollen tänään on vähän niinkuin maanantai. Ja siltä kyllä tuntui. Loma karkasi saman tien kauas.

Menneen talven lumia

Englannin talvi on tänä vuonna ollut pitkä. Pidempi kuin moni sukupolviin edes muistaa. Harvoin on kuulemma lunta enää maaliskuussa satanut, saatikaan sitten ihan kahta päivää ja tosissaan. No, viime viikonloppuna satoi (kuulemma). Ja lämpötilat laahaavat yhä pahasti "tavallista" perässä. Naapurin A muisteli, että viime vuonna heillä oli ystäviä Unkarista käymässä tässä kellojensiirtoviikonloppuna ja heillä on sieltä kuvia t-paita-piknikeistä ja talvenvalkoisista shortsisääristä. Tulevana viikonloppuna, kun kelloja siirretään sunnuntaina aamuyöllä, mietin korkeintaan, että voinkohan laittaa lasten toppavaatteet jo seuraavana sunnuntaina Suomeen palaavien vanhempieni mukaan, vai vieläkö niitä täälläkin tarvitaan.

Se säästä.
Boileriremontin ja Suomen vierailun jälkeen elämä on palannut urilleen. Arkeenpaluun helpottamiseksi O oli ilmoittautunut alkuviikoksi kurssille Lontooseen, joten pääsin suoraan palaamaan hieman pidennettyyn yksinhoitopäivään ja kaiken tavallisen taas itsekseen huoltamiseen. Oikeastihan O oli maanantaina ja tiistaina töissä "normaalin" työpäivän verran, minä nyt olen vaan tottunut tähän luksuselämään, jossa lasten isä tulee kotiin yleensä puoli viiteen mennessä. Lähdettyään aamulla siis joskus kahdeksan jälkeen...
Lasten kanssa olemme palanneet arkeen sutjakkaasti: maanantaina olimme tuossa meidän peruskerhossamme, tiistaiaamun leikimme naapurissa F:n kanssa, eilen busseilimme itsemme lähiöön kerhoilemaan S:n ja tyttöjen kanssa ja tänään pääsimme pitkästä aikaa omaan puistoomme viihtymään. Tai olimme puistossa jo eilen iltapäivällä, sää kun äityi kerrassaan keväiseksi ja bussi-kerho-bussi-kotilounas-päiväunet-yhdistelmä ei vaan tehnyt oikeutta sille auringonpaisteelle ja pirteydelle.

Lumen mukana on siis mennyt talvi ja iso osa kevättäkin. Taakse on jäänyt myös kevään piristysreissut ja vapaat, edessä on toivottavasti ihanaa kevät- ja kesäkeliä, Suomeen paluun järjestelyä ja muutamia kivoja vieraitakin. Kahden kuukauden päästä tähän aikaan istumme koneessa Helsingistä Tampereelle (toivottavasti siis) ja silloin Englannin talvi on enää muisto vain. Nyt meillä on tätä elämää täällä jäljellä se 8,5 viikkoa, josta olisi tarkoitus ottaa se viimeinenkin rippunen irti. Vähiin se käy ennen kuin loppuu, sano.

Kun kuitenkin kysytään.

Suomen reissu, äidin vapaa viikonloppu, meni hyvin. Ei sinne nukkumaan lähdetty, joten nukkumisen sijaan naurettiin, kehiteltiin huonoja läppiä, vaihdettiin kuulumisia, syötiin blinejä, ajettiin bussilla, brunsseiltiin äitikollegojen kanssa ja halattiin ystäviä. Kävin myös sairaalassa toipuvaa läheistä katsomassa ja hakemassa asenneoppia elämään.

Torstaista on kaksi kuukautta siihen, että astun taas jalkani Suomeen. Se aika on lyhyt, henkäys vain tässä elämässä. Sitä ennen on vielä elettävä tätä Englannin talvea (joka vaan jatkuu ja jatkuu...), every day to the fullest.

Perhelegenda

Edellisessä kirjoitelmassa mainitsin, että vuokraisäntä oli lopulta kyllästynyt Andyn vätystelyyn ja vaihtanut remonttifirmaa. Perjantaina saan lentokentälle O:lta viestin, että tämä uusi tyyppi, Paul, on jo tulossa paikalle ja he jäivät sen vuoksi lasten kanssa meidän etupihallemme leikkimään (kaikki, jotka ovat meillä käyneet, tietävät että tuo "piha" on 3x1,5m rikkaruoho-betonilaatta-eleganssi eikä mitenkään pursua virikkeitä tai tekemistä).
Paul oli töissä perjantain ja lauantain. Kun palasin kotiin eilen illalla lastenhuone oli puolillaan työkaluja ja boileriremonttitavaraa, mutta kotona yhä kylmä. Uusi boileri hohteli jo paikallaan, mutta viimeiset silaukset puuttuivat. Tänään Paul saapui töihin aamutuimaan, tarttui työhön ja kun palasimme lasten kanssa kerhosta, ihmettelin, että mikä tuossa eteisessä hohkaa.

Patteri. Patteri oli kuuma ja hohkasi lämpöä.

Paul touhusi täällä vielä iltapäivän, mutta lähtiessään hieman ennen neljää hän jätti meidät tänne lämpimän veden ja toimivien pattereiden ääreen, Gas Safety Certificaten kanssa. Irrottipa siinä iltapäivän kuluessa myös tuon kyseenalaisena pitämäni kaasutakkaviritelmän kaasuverkosta. Ei tarvitsen senkään suhteen enää olla huolissaan.

Täällä siis kaikki hyvin taas; hanat ja patterit toimivat ja lapset pääsivät omaan kylpyhuoneeseen, omaan kylpyammeeseen pitkästä aikaa. Nyt tätä voi vihdoin alkaa suolaamaan sellaiseksi perhelegendaksi, joka tästä ehkä väkisinkin tulee. Kuten meidän äiti sanoisi: "NoJoo, eihän se nyt IHAN niin mennyt - mutta se on paljon parempi juttu näin!"

Kaikki järjestyy.

Check-in huomiselle Helsingin-lennolle on tehty, päivällis-lasagne tuli juuri uunista, vieraat lähtivät vielä tuliaisostoksille, puolivalmis matkalaukku odottaa lähtijää, lapset laskevat liukumäkeä minun päälläni ja minä kirjoitan blogia.

Vuokraisäntä ilmoitti, että remonttifirma vaihtuu. Hanoista tulee yhä jääkylmää vettä.

Leikattu läheinen toipuu hyvin.

Kaikki kyllä järjestyy.

Elämän ketju.

Lauantai:
Lontoossa. Aamulla junaan, kädessä ISO latte ja seurana vain minä. Perillä kaupoille, kassalle mukana neljät farkut, kaksi bleiseriä, kengät, mekko, vyö, sukkia ja tuliaisia, loppusumma alle £100.
Lounas opiskelukavereiden kanssa. Naurua, niin että meinaa tulla kyyneliä. Ja paljon tikkuja silmiin kaiken sen vanhan muistelusta. Kotimatkalla junassa on yhä nauru mahanpohjassa ja olo yksiselitteisen onnellinen.

Sunnuntai:
Illalla vuokraisännältä on tullut maili, jossa kerrotaan myös että korjausmies-Andy (joka ei tähänkään mennessä ollut vielä soittanut meille takaisin) tulee aloittamaan töitä "tomorrow mid-afternoon". Jes! Vihdoin JOTAIN tapahtuu.

Maanantai:
Olemme aamulla naapurin puistossa seuranamme A ja F. Aurinko lämmittää ja meillä kaikilla on tosi mukavaa. Tytöt halaavat niin, että kaatuvat kosteaan maahan. Kaikki nauravat.
Iltapäivää päivystän ikkunassa ettei Andy herätä päiväunia nukkuvia lapsia ovikellolla. Lapset heräävät, ketään ei näy. Päivälliseksi laitan risoton sijaan jotain-mitä-pakkasesta-löytyy, kun odottelu on häirinnyt ruoanlaiton aloitusta eikä risoton sekoitteluun enää olisi aikaa.
Päivällisen jälkeen tartun taas puhelimeen:
"You're my next call. I'll come to your house next."
...
Ya right, miehelle tuli samalla myös yllätyksenä, että meillä on täällä lapsia ja että meillä ei ole 12 päivään ollut lämmintä vettä. Mies kuitenkin ilmestyi paikalle. Noin kello 18.30. Kävi katsomassa paikkoja ja selvitti sen seitsemän haastetta, mitä tässä työssä on. Ja että hänen NYT vielä täytyy saada talon omistajalta lupa siihen-ja-tähän. Aikoi laittaa mailin Jenkkeihin HUOMENNA. Mutta TÄNÄÄN korjasi kuitenkin meidän lämminvesivaraajamme sähkölämmityksen. Joka ei tietenkään, korjauksesta huolimatta, toimi.

Illemmalla saapuivat T ja m. Urheat matkaajat, jotka uhmaavat olosuhteita ja hankkivat elämyksiä.

Tiistai:
Aamulla lähetän korjausmies-Andylle tekstarin toimimattomasta vedenlämmityksestä. Hän lupaa "pop by as soon as I have a min". (Sitä minuuttia ei ole nyt kahteen päivään vielä löytynyt.) Illalla käymme, vierainemme, naapurissa iltapesulla.

Keskiviikko:
Korjausmies-Andy lupasi pitää meidät nyt cc:nä vuokraisännälle menevissä maileissa. Yhtäkään mailia emme olleet vieläkään nähneet, joten O laittoi itse viestiä Jenkkeihin ja kaikkeen tähän kyllästyneenä jo mainitsi vähän puuttuvasta gas safety certificatesta ja sen laittomuudesta. Vuokraisäntään tuli ensimmäistä kertaa näinä kolmena viikkona edes pilkahdus eloa ja asia nytkähti eteenpäin: jos Andy ei nyt saa sitä mailiakaan laitettua TÄNÄÄN, niin urakka siirretään toiselle firmalle.

Katsotaan nyt, mitä tapahtuu. Joudun kyllä melkoisella varmuudella jättämään perheeni Englantiin ilman lämmitystä tai lämmintä vettä. Ei olisi uskonut vielä kaksi viikkoa sitten. Onneksi naapurista löytyy tukiasema, johon nojata - niin täällä kuin Suomestakin käsin.

Kaiken tämän rinnalla on kulkenut huoli Suomessa tänään leikatun läheisen voinnista. Meillä on täällä kuitenkin kaikki, isossa kuvassa, kunnossa. Lämpöä saa läheisyydestä ja elämää on kylmässäkin vedessä. Pienistä jutuista, onnen siruista, on elämän ketju rakennettu. Leikkaus on nyt tehty ja seuraavat vaiheet tiedossa. Pienin askelin mennään, isolla joukolla ja yhtä jalkaa. Ajatus on siis jo Suomessa vaikka lennon lähtöön on vielä 36 tuntia.

Hyviä ja huonoja uutisia

Tilanne täällä yhä sama: ei tietoa koska tapahtuu, mutta joskus tämän vuoden aikana varmaankin jotain. Aamuisin olemme O:n kanssa peseytyneet mökkityyliin, eli tehneet liedellä lämmitetystä vedestä pesuvettä ja pesseet itsemme 14 asteisessa kylpyhuoneessa käyttäen apuna tiskisaaviamme ja pientä emalikasaria. Lapset ovat kylpeneet joka toinen ilta joko kotona tai naapurissa. Huoneet pysyvät asumislämpöisinä neljän lämmittimen voimin ja olot ovat ihan ookoo.
Henkisellä puolella tilanne jyrkkenee päivä päivältä: ärsyttää, kasvavassa määrin, kun ei ole tietoa siitä KOSKA tämä loppuu. Lisä-ärtymystä aiheuttaa se, että maanantaina meille on tulossa vieraita, joille olisi aika mukava tarjota hieman tätä mökkieksotiikkaa mukavammat oltavat. Varsinkin, kun vieraista toinen on vasta puolivuotias...
Toisesta kohdasta huolestuttaa se, että viikon päästä tähän aikaan minun pitäisi olla juuri laskeutunut Helsinkiin äiti-on-vähän-lomalla-viikonloppuani varten, ja olisi aika paljon huojentavampaa matkustaa niin, että täällä kotona asiat olisivat edes asuinolojen osalta normaalilla tasolla.
Ensi viikon vieraat ovat onneksi osoittaneet ihanaa sissihenkeä ja ovat tulossa vaikka tilanne olisi lähes mikä vaan. Eikä noita minunkaan lentojani olla perumassa (ei sillä, että voisikaan - ne kun on (tietysti?) ostettu halvimman mahdollisen mukaan, eli ei niissä mitään peruutusturvaa ole). Tiedän vaan, että voisin matkustaa mukavammalla mielellä lomalleni, jos kotioloista ei tarvitsisi stressata.

Hyvää tässä kaikessa on ollut se, että olemme lähentyneet naapurin perheen kanssa. Tälläkin viikolla olemme olleet monena aamuna leikkimässä puistossa ja kerhossa ja muuallakin naapurin A:n ja F:n kanssa - sen lisäksi, että olemme käyneet siellä myös iltakylvyissä ja suihkussa. A:n kanssa olemme ystävystyneet ja uskon vahvasti, että A ja P tulevat pysymään ystävinä myös meidän lähtömme jälkeen. Nyt jo olemme kutsuneet heitä vastavierailuille Suomeen, johon luotan heidän myös tarttuvan!
Lisäksi hieman meistä kauempana asuva S perheineen on tarjonnut apua ja toistuvasti sanonut, että olemme tervetulleita "evakuoitumaan" heillekin, jos tarve vaatii. Ihanaa, että näin puolen vuoden jälkeen meillä alkaa täälläkin olla turvaverkkoa ja ystäviä, joihin luottaa!

Korjausmies-Andy on taas tänään luvannut soittaa meille aikatauluista. Kahden päivän odottelun jälkeen soitin hänelle uudelleen, vain saadakseni tämän samankuuloisen lupauksen kuin keskiviikkonakin. Nyt en ehkä enää pidättele hengitystäni sitä puhelua odotellessa. Olisi vaan ihana kuulla KOSKA töihin nyt vihdoin päästäisiin. Rehellisesti sanoen minulle on se ja sama vaikka itse remonttiaika menisi viikkojenkin päähän, haluan vaan tietää, että KOSKA. Koska tämä loppuu ja voimme laittaa koko episodin historiankirjoihin.
Tiedän, että tätä vuotta muistellessamme tämä tulee olemaan yksi vahvimmista muistoista - olisi vaan mukavaa jo päästä painamaan tätä sinne muistojen puolelle. Pikkuhiljaa.

Hyvästä puolesta vielä se, että huomenna olen lähdössä päiväksi Lontooseen. Opiskelukavereistä pari asuu Lontoossa ja samasta porukasta yksi on tänään lentämässä sinne vierailulle. Huomenna olisi siis tarkoitus ensin ehkä hieman shoppailla (yksin) Oxford Streetilla ja sen jälkeen lounastaa vanhojen ystävien kanssa. Ihana, tarpeellinen breikki luvassa minulle. Illalla O puolestaan on kutsuttu työkaverinsa synttärijuhliin tänne Colchesterin yöhön, eli huomenna meillä molemmilla on mahdollisuus vähän irrottautua ja rentoutua hyvässä seurassa ja poissa kotoa. Näistä sitten rakennellaan sitä hopeareunusta tähän kaasupilveen.

Hiljaa kylmä tulee

Blogissa on ollut hiljaista, kun on tuntunut siltä, etten viitsi tänne joka päivä kirjoittaa, että yhä on lämmöt poissa ja vesi kylmää - eikä vieläkään tiedetä, mitä ja koska nyt tapahtuu. Onnea kun on kuuden aikavyöhykkeen päässä asuva vuokraisäntä, jolla selkeästi ei ole käsitystä siitä, millaista on elää kahden alle kolmevuotiaan kanssa ilman lämmintä vettä.
Viikonlopun aikana viestit kulkivat täältä Jenkkeihin ja takaisin teemalla "maanantaina iltapäivällä tiedämme, kuka ja koska tekee ja mitä". No, maanantai-iltapäivä tuli ja meni, viestiä kyllä kulki, mutta tyyliin "ihan kohta on selvää, mutta vielä tarvitsen vastauksia pariin kysymykseen". Tiistai-iltapäiväkin tuli ja meni, eikä kukaan tullut vieläkään hullua hurskaammaksi. Keskiviikkona alkoi olla selvää, KUKA tekee, mutta yhä aikataulu on auki kuin ladonovet joskus - ja silloin minä päätin tarttua puhelimeen. Tekijä kun oli tiedossa ja tilaus työstä tehty, niin aikataulukyselyt varmasti voisimme jo itse hoitaa. Sainkin tekijän kiinni ja hän ystävällisesti lupasi palata asiaan heti kun varmuudella tietäisi, miten saisi kalenteriaan tyhjennettyä. Sanoi tietävänsä sen, kun palaa toimistolleen ja näkee, mitä töitään voisi sieltä perua ja/tai siirtää tämän meidän - hänenkin mielestään - kiireellisen (ja hänelle varmasti tuottoisan) työn tieltä. Tyhmä suomalainen tietysti luuli, että asiaan palataan vielä keskiviikon aikana...

Nyt olemme siis yhä lämmöttömässä talossa. Ulkona sää on vaihdellut maanantain lumimyrskyn ja tiistain lumisen päivän jälkeen takaisin kevättä lupaavaan ilmaan - mutta sisälämmöissä tilanne ei juurikaan tunnu. O kävi tiistaina hakemassa vielä yhden lisälämmittimen kaupasta, jolla lastenhuone on nyt saatu öisin mukavan lämpimäksi lasten nukkua ilman yöllisiä peittelyheräämisiä.
Vesirintamalla olemme yhä naapurien kylpy- ja suihkulainaamon ja liedellä lämmitettyjen tiski-, pylly- ja aamupesuvesien varassa.

Ärtymystasolla olemme O:n kanssa menneet sopuisasti vuoroja vaihdellen: kun minua kiristää, niin O jaksaa olla positiivinen ja toisin päin. Viestinvaihto vuokraisännän suuntaan on pysynyt - hieman hammasta purren - asiallisella, mutta jatkuvasti viilenevällä linjalla. Olemme päättäneet, että kunhan korjausurakka nyt ensin saadaan käyntiin, niin sitten alamme oikeasti keskustella kompensaatiosta näiden lämmöttömien päivien osalta.
Vuokraisäntä tosin tarjosi jo meille vuokravapaata ilmaisasumista toukokuun puolivälistä eteenpäin. Mutta kuultuaan meidän jo maksaneen koko loppuajankin vuokrat muutti hän tarjoustaan niin, että voisimme asua täällä vielä kesäkuun puoliväliin ilmaiseksi. Mikä on tietysti täysin ***** tarjous: minulla alkaa työt Suomessa kesäkuun alusta, lennot kotiin on jo ostettu toukokuun viimeiselle viikolle eikä rehellisesti sanoen minua ainakaan kiinnosta yh-tään jäädä tänne enää pidemmäksi aikaa kuin mitä on suunniteltu. Niinpä vuokraisäntä saa kyllä kaivaa kuvettaan ja palauttaa meille VÄHINTÄÄN neljäsosan yhden kuun vuokrasta takaisin tulevan vuokravakuutemme päälle. Mutta se keskustelu alkaa sitten kun ensin nyt saamme taloon taas lämpöä ja lämmintä vettä.

Kaasua ja kylmiä kylpyjä.

Elämä kaasulämmitteisessä talossa alkoi puoli vuotta sitten. Kaapissa oli tämä...

... josta jo silloin olin vähän huolissani. Sininen liekki, joka aina syttyessään päästi pienen "pamauksen" - sellaisen, jonka kuuli yölläkin. O rauhoitteli; Englannin vuokrauslaki on sellainen, joka VAATII vuokranantajaa hankkimaan Gas Safety Certificaten, joten tottakai tämäkin on huollettu, tarkistettu ja sitä kautta turvallinen. Hyväksyin asian ja koitin rauhoittua sen kanssa. Kyllähän tässä on siihen jo totuttukin, tuon yllä olevan kuvan laitoin kuriositeettina mm. facebookiin, kun on se minusta vaan hurjan näköistä: "tulta" kaapissa, joka on makuuhuoneidemme "välissä". Mutta onhan se turvallinen, kun kerran ihan tavallista on.

Sunnuntaina sain Italiaan viestin: "Voisitko laittaa A:lle (naapuri) mun puolesta viestin et kaikki hyvin ja kiitos avusta. Huomasin et mulla ei ole A:n numeroa. Täällä oli vähän iltahässäkkää (kaasuvuotoepäily), mutta nyt kaikki hyvin. Selitän tarkemmin, kun puhutaan"
Olin juuri laittamassa neitiä unille, jonka jälkeen aloin kuumeisesti ottaa yhteyttä Englantiin. Ja laitoin tietysti A:lle viestin - ilman että tiesin tarkemmin, mitä oli tapahtunut.
A vastasi ennen kuin sain O:n kiinni: pojat olivat menneet alkuillasta sinne "evakkoon", kun O oli alkanut haistella olohuoneessa, että haiseeko täällä kaasu. Ja kun oli epäillyt, niin soitti kaasuyhtiön kuuman linjaan ja sai käskyn evakuoitua välittömästi. Silloin siis menivät naapuriin. (Onneksi naapurissa on nykyään tuttuja, joiden luo mennä!)
Kaasuyhtiöstä oli puolessa tunnissa tullut paikalle mies, joka oli katkaissut kaasun ja tarkistanut tilanteen: väärä hälytys.

Mutta.

Boileria ei enää saatukaan takaisin käyntiin. Erittäin ystävällinen ja palvelualtis kaasumies oli perunut seuraavia keikkojaankin kun jäi tänne yrittämään boilerin käynnistystä; ilman tulosta. Lähtiessään tämä palvelualan superammattilainen oli lahjoittanut O:lle toisen lämpöpuhaltimen, nyt kun oli pojilla edessä yö ilman lämmitystä.
Seuraavana aamuna O oli saanut parin turhan yrityksen jälkeen samalle iltapäivälle huoltomiehen, joka lopulta saapuessaan oli vaihtanut boilerin sytyttimen ja kaikki oli oletettavasti kunnossa.

Kunnes.

Iltakylvyn aikaan O oli alkanut haistella, että nyt on kyllä sen verran tämäkkä kaasunhaju kylpyhuoneessa saakka, että ei taida uskaltaa nukuttaa puolitoistavuotiasta siinä boilerin kyljessä. Niinpä käsi oli käynyt taas kaasun sulkuhanalla ja poikien yöleiri siirretty alakerran vierashuoneeseen: mahdollisimman kauas yläkerrassa sijaitsevasta boilerista ja nyt aika raskaaksi käyneestä kaasunhajusta. Seuraavana aamuna, tiistaina, oli otettu uusi puhelu boilerin huoltaneeseen yhtiöön, josta ei voitu luvata henkilöstöä paikalle ennen keskiviikon iltapäivää.
Tässä vaiheessa me palasimmekin jo neidin kanssa kotiin. Kaasuttomaan, lämmöttömään, mutta turvallisemman tuntuiseen ja hajuiseen kotiin. Alkuillasta laitoimme taas kaasun päälle ja sain itsekin huomata, että tunnin parin jälkeen yläkerrassa oli kyllä jo ihan epäilyksetön kaasunhaju. Niinpä yöksi kaasuhana meni taas kiinni, lämpöpuhaltimet töihin makuuhuoneisiin ja me kaasuttomiin ja rauhallisiin yöuniin viileneviin huoneisiin.

Keskiviikkona huoltomiehen oli määrä tulla välillä 12-16. Noin 15.45 ovelle vihdoin ilmestyi mieskaksikko, joka tervehdykset mutistuaan paineli yläkertaan boilerin kimppuun. Hetken kuluttua kävi ilmi, että vuoto on. Itseasiassa kaksi, joista toinen on ilmeisesti ollut siellä koko ajan ja vuotanut kaasua. Mutta vain silloin, kun poltin on ollut päällä. Mutta vuotanut kuitenkin. Ja toinen, tämä, josta vihdoin tuli selvä haju koko yläkertaan, on ilmeisesti syntynyt tämän nyt sunnuntaina käynnistyneen tapahtumaketjun aikana. Eivät ainakaan myöntäneet, että heidän miehensä sen olisi tehnyt, mutta epäilen vahvasti näin olevan.
Lisäksi boileria ei ilmeisesti oltu huollettu herranaikoihin ja se oli kohtuullisen luokattomassa kunnossa. Sen lisäksi, siis, että se on ikuvanha ja sellaista mallia, että siihen olisi mahdotonta - tai ainakin hyvin hankalaa - löytää mitään varaosia.
Ilmeisesti siis vuokraisännällämme EI ole esittää sitä lain vaatimaa Gas Safety Certificatea...

Näin ollen boilerimme luokiteltiin nimikkeen "immediately dangerous" alle ja miehet pyysivät lupaa kytkeä laitteen heti irti kaasuverkosta. Mitä siihen nyt voi sanoa; ei käy, kun ulkona on alkanut taas sää viiletä ja meillä on lapsia talossa? Tänne siis jäätiin, kylmenevään taloon ilman lämmitystä tai lämmintä vettä. Tällainen tarra on nyt boilerin kyljessä.

Ensimmäinen ajatus oli: nyt lentoliput ja suoraan takaisin Suomeen. Voisimme varmasti asustella minun vanhemmillani Keski-Suomessa siihen saakka, että oma asuntomme vapautuisi siinä nyt asuvalta vuokralaiselta. Pakkaisimme nyt niin paljon kuin ehtisimme ja saisimme mukaan mahtumaan, O voisi kevään mittaan tulla käymään pariin otteeseen hakemaan loppuja tavaroita ja siivoamaan talon.
Ongelmina olisi kuitenkin nyt jo sovitut tänne tulevat vieraat ja ennen kaikkea O:n työkomennuksen pituus: O ei ole nyt maksanut veroja Suomeen, koska on olemassa täällä yli puoli vuotta (tai 183 päivää). Tämä raja tulee täyteen ensi viikon torstaina, 14.3. Alkushokin jälkeen päätimmekin, että ainankin sinne saakka olisimme sitten vaikka lämmöttä ja ilman lämmintä vettä.

Keskiviikkona menimme naapuriin iltakylpyyn ja pikkuhiljaa mielikin alkoi rauhoittua. Ehkä tästä selvittäisiin sittenkin ihan täällä. Meillä on kolmen oven päässä apuja ja paikka, missä käydä kylvyssä ja suihkussa. Lisäksi illasta huomasimme, että lämminvesivaraajassamme on ilmeisesti sähkölämmitys. Ehkä siis saisimme kuitenkin lämmintä vettä. Ja sisätilojen lämmitys hoitui jo tuossa vaiheessa ihan riittävän hyvin olemassaolevien kolmen lämpöpuhaltimen voimin.

Eilen kuitenkin huomasimme, että eihän se sähkölämmityssysteemi toimikaan. Tietenkään. Eilisen kylpyvesi lämpeni siis näin:

Jatkon määrää nyt korjaussuunnitelma. TOIVOTTAVASTI vuokraisäntämme on saanut ainakin pari tarjousta jo täällä käyneiltä huoltofirmoilta. Ja TOIVOTTAVASTI uusi boileri päästäisiin asentamaan VIIMEISTÄÄN ensi viikon aikana. Tänne on nyt luvattu kylmenevää säätä, yöpakkasia ja ensi viikon alkuun jopa lumisadetta. Elämä lämmöttömässä talossa kahden taaperon kanssa on aika haastavaa, mutta ei toisaalta mitään, mihin Suomessa kesämökkeillyt ei olisi tottunut. Siellä kesämökillä vaan tulee yleensä vietettyä vain ehkä viikko tai kaksi kerrallaan. Vapaaehtoisesti. Ja siellä on rannassa sauna, jossa päivittäiset pesut saa hoidettua. Täällä tilanne on saunaton ja kesto toistaiseksi tuntematon. Tai no, paluulennot Suomeen on varattu toukokuun lopulle. Silloin nyt viimeistään päästään taas kunnollisiin olosuhteisiin.

Suhteeni tähän taloon on koko ajan ollut hieman skeptinen; on tietysti elämys asua tällaisessa autenttisessa englantilaisessa viipaleessa, mutta talon kunto on koetellut sietokykyni rajoja alusta saakka. Nuhjuiset matot, rapisevat seinärappaukset, kuluneet pinnat, kosteuttaan löyhkäävät kylpyhuoneet, alle hajoavat vessanpöntönrenkaat ja se komerossa paukkunut kaasupoltin. Nyt ollaan taas pidemmällä siellä "vihaan tätä"-alueella. On vaikeaa kutsua kodikseen taloa, jota yksinkertaisesti häpeää. Tänne ei kehtaa kutsua ketään, kun tämä on tällainen loukko. Varsinkaan siis paikallisia. Haluaisin olla ylpeä kodistamme, mutta täällä siihen en pysty. Sijainti on tässä talossa ainoa plussa. Ja viime kesänä asennetut tuplaikkunat, jotka nyt - naapurien valitettua niiden olevan epäsopivan näköiset tälle historialliselle asuinalueelle - joudutaan jossain vaiheessa kevättä tai kesää vaihtamaan takaisin yksilasisiin, puukehyksisiin ikkunoihin. Koko sen episodin kautta kaupungin tätä perinnealuetta ja rakennuksia valvova elin on nyt tehnyt linjauksen, että näihin taloihin saa jatkossa vaihtaa vain puukehyksisiä, YKSILAISISIA ikkunoita. Mahtaa valituksen aloittanutta naapuria NYT harmittaa.
Minä nauran (kuviteltuun) partaani, viimeistään sitten kun olemme matkalla takaisin Suomeen, triplaikkunoidemme takaamaan lämpöön.