Odottavan aika on pitkä. Loputtoman pitkä. Varsinkin, kun kaaos ja hässäkkä ovat aivan nurkan takana, mutta lähes kaikki, mitä VIELÄ kannattaa tehdä, on tehty. On tilattu kyyti lentokentälle. On buukattu talon siivous lähtöämme seuraavalle päivälle. On pistetty pikkuhiljaa lapsille pieniksi tai tarpeettomiksi jääneitä vaatteita jo matkalaukkuun ja on alettu laittaa myös itseltä kierrätykseen meneviä vaatekappaleita sivuun sitä mukaa kun niitä on pyykistä (tai muualta) vastaan tullut. On myös järjestetty suomenkielisten lastenkirjojen - siis niiden, joita emme aio pakata mukaan Suomeen - jatkoelämä ja silmäilty hyllyssä elävää lelukavalkadia niillä ja näillä silmillä.
Mutta vielä ei kannata kuitenkaan pakata. Vielä ei kannata tyhjentää kovin montaa kaappia tai lahjoittaa kuiva-ainekaapin sisältöä pois. Meillä on tätä englantilaista elämäämme vielä 16 päivää jäljellä ja niistä päivistä olisi mukava pystyä nauttimaan mahdollisimman normaaleissa ja stressittömissä oloissa. Silti takaraivo liekehtii kaiken sen pohtimisesta, mitä edessä lymyää. Halusi tai ei.
Toisena aspektina tähän lähdön läheisyyteen on kyllä-tällä-määrällä-pärjätään-mentaliteetti. Uutta shampoota ei enää kannata hankkia, pärjätään näillä ei-ihan-optimaalisilla pullonpohjilla, joita meiltä vielä talosta löytyy. En osta lisää vanulappuja vaan putsaan nyt loput viikot naamani nenäliinoja ja topz-puikkoja apuna käyttäen.
Riittääkö vaippavarasto? Paljonko tarvitaan vielä vessa- tai talouspaperia? Fairya varmaan pitää vielä ostaa, mutta entä pyykinpesuaineet? Suola? Sokeri? Pippuri ja riisi?
Vähän on aikaa, paljon on päiviä. Riippuu aina, mistä kulmasta katsoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti