Kokemus tuo varmuutta, totesi joku mainos taannoin. Marraskuussa uskaltauduimme täällä ensi kertaa julkisen liikenteen sekaan (siitä kerroinkin täällä) ja silloin kauhistelin sitä, että mitä jos käykin niin, että pysäkille sattuva bussi ei olekaan sellainen, johon mahtuvat rattaat. Mitä ihmettä sitten teen? No, tänään, puolisen vuotta tuon colchesterilaisen bussimatkailun ensikosketuksen jälkeen näin kävi. Bussi tuli myöhässä ja pysäkille jarruttava double-decker ei todellakaan ollut mikään push-chair-friendly kaveri. Ehei. Ovella oli vastassa sekä muutama rappunen että ne raput jakava kaide.
Kokemus - ja nykyään jo tukevasti kävelevät lapset - auttoivat kuitenkin siinä, että nanosekunnin pohtimisen jälkeen nappasin lapset rattaista ja nostin heidät bussiin (tiukoilla komennuksilla varustettuna), heilautin laukun ja rattaiden sadesuojapussukan olalle, napsautin rattaat nippuun ja kiipesin lasten perässä kyytiin. Ystävällinen vanhempi herrasmies kiiruhti auttamaan meitä rattaiden kanssa ja juniori tietysti äityi parkumaan. Mutta kokonaisuudessaan operaatio sujui hienosti ja traumoitta.
Olen ylpeä. Itsestäni. Ja varsinkin superreippaasta esikoisesta, joka omaa kassiaan kantaen totteli reippaasti ja riensi hienosti takapenkille ihailemaan ohi viliseviä maisemia.
Ainoa harmittamaan jäänyt asia oli se, etten huomannut / arvannut / jaksanut kiivetä yläkertaan lasten kanssa! Sinnekin kun olisi nyt päässyt - ja koska olimme menossa päätepysäkille saakka, niin sieltä poistuminenkaan ei nyt olisi ollut niin kamala säätö.
Tai sitten olisi ollut. Ei voi tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti