Jäin töistä pois heinäkuussa 2010; viimeisilläni raskaana, kuuman kesän ja töiden siirtelyn aiheuttaman hässäkän uuvuttamana. Ja ajattelin palaavani töihin reilun vuoden päästä, kun neiti olisi noin vuoden ja minulla äitiysloman päälle nautittuna kaksi settiä vuosilomia.
No. Palasinkin, kun kesäkuussa 2011 olin töissä kolme viikkoa auttamassa ryhmämme uusien rekrytointien koulutuksessa. Ja heinäkuun 2011 alussa jäin taas äitiyslomalle. Silloin ajattelin, että palaan töihin elokuun 2012 alussa.
En palannut, vaan aloin pakata elämäämme Suomessa, että voimme lähteä tänne. O:n väitöskirjaprojekti oli siinä vaiheessa, että tutkijavaihto sopi siihen hyvin. Ja meidän perheemmehän oli tietysti myös oivallisessa vaiheessa: lapset niin pieniä, että täällä ei tarvinnut vielä miettiä koulukuvioita - mutta sen verran isoja, että niiden kanssa oli tänne ihan rauhallista lähteä. Talven aikana väliin jäi vain juniorin 18kk neuvola, jonka voi "korvata" hyvin nyt 21kk kohdalla kun palaamme Suomeen.
Lisäksi tuo väli oli minunkin kannaltani hyvä; olin valmiiksi jo off-work, joten äitiysloman muuttaminen hoitovapaaksi ei ollut kuin ilmoitusasia.
Huomenna on kuitenkin viimeinen päivä tätä elämänvaihetta. Vaihetta, joka on ollut täynnä iloja ja murheita, väsymystä ja onnistumisten riemuja. On ollut päiviä, jolloin olisin antanut vähintäänkin varpaita siitä, että olisin päässyt töihin. Tai minne vaan, pois kotoa. Ja sitten niitä päiviä, joiden arvo kirkastuu päivä päivältä. Kun neiti käännähti ensimmäisen kerran vatsalleen. Kun juniori osoitti kattoon ja tokaisi "lamppu" (ikää oli muistaakseni 7 tai 8kk). Kun molemmat lapset kaivautuvat aamupäivällä sohvalla kainaloon kuuntelemaan satua. Kun isosisko tulee hakemaan veljeään leikkiin ja hetken päästä heleä kikatus kuuluu toisesta päästä taloa. Kun neiti sanoo "Tykkään äidistä.".
Me teemme nyt vaihdon: O jää kesäksi kotiin, pyörittämään meidän taas hieman muuttuvaa arkeamme ja minä lähden töihin. Lepäämään, sanoisin nyt. Menettämään niitä arjen pieniä helmiä, huomaan varmaan pian. Onneksi omassa helminauhassani on nyt nämä kuukautta vaille kolme vuotta, jotka tulevat varmasti ajan kanssa kiillottumaan arvokkaammiksi kun nyt arvaankaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti