Change of plans.

Torstaina lähdin anopin kanssa heti aamusta kohti Espoota. Auto oli täynnä laukkuja, aikomuksena oli mennä omaan kotiimme järjestelemään ja purkamaan tavaroita, jotta voimme lauantaina tulla lasten kanssa vähän valmiimpaan kotiin. Jännittyneenä avasin oven ja astuin sisään. Tunkkaisuus iski vastaan välittömästi. Kaikki näytti ihan siistiltä ja tavarat olivat paikoillaan, mutta koko asunto haisi likaiselta.

Imuri oli keskellä lastenhuoneen lattiaa, sillä oli ehkä jossain vaiheessa tehty jotain - mutta mitä, se jäi arvoitukseksi. Joka puolella oli pölyä, joka askeleella jalan alla tuntui likaa, hiekkaa ja tauhkaa. Kannoimme kuitenkin eteisen täyteen laukkuja ja lähdimme hakemaan loppuja tavaroita anopin asunnolta Töölöstä ja meidän autoamme minun vanhempieni luota.
Tuntia myöhemmin seisoin vielä vähän täydemmässä eteisessä ja tajusin, että tänään joudun tekemään hieman eri asioita kuin olin ajatellut. Koko asunto on siivottava ennen kuin voin yhtään laukkua purkaa.

Niinpä vietin helteisen päivän imuroimalla, moppaamalla, pesemällä ja puunaamalla. Loppuiltapäivästä pääsin jo purkamaan ne muutamat laukut, jotka olin ajatellut saada mukanani takaisin Tampereelle. Loput jäivät odottamaan lauantaita. Aika yksinkertaisesti loppui kesken.

Syksyllä me jätimme jälkeemme asunnon, joka oli vielä lähtömme jälkeen siivottu tahrattomaksi ja tuoksuvaksi. Jääkaappi, uunit, liesi ja roskiskaappi kiiltelivät varmasti puhtauttaan - toisin kuin nyt. Pyyhkiessäni jääkaapin pohjalta jo limaiseksi seisonutta vettä ja kuuratessani törkeään kuntoon päästettyä roskiskaappia mietin vain, että näin ne puhtauskäsitykset taitavat vaihdella. Naiivisti olin kuvitellut, että asuntomme jätettäisiin ilman muuta samanlaiseen - tai edes lähes saman tyyliseen - kuntoon, kuin missä sen luovutimme. Ja kun olin Colchesteriinkin tilannut siivoojat kuuraamaan talon lähtömme jälkeen, niin jotenkin vain kuvittelin asian olevan täälläkin itsestään selvä.

No eihän se tietystikään ole. Ja jos olisin yhtään arvannut, niin olisin tilannut Espooseenkin meille siivoojat. Torstaina oli kuitenkin liian myöhäistä, joten ei auttanut kuin tarttua toimeen itse.

Säästimme kuitenkin piiiiiitkän pennin siinä, että asunnossamme oli vuokralainen tämän talven. Ja se penni on reilusti pidempi kuin minun torstaina moneen kertaan katkaisema pinnani.
Onneksi menin - ilman lapsia - katsomaan asuntoa. Ja onneksi minulla oli aikaa jäädä Espooseen aika monta tuntia pidempään, kuin olin alunperin ajatellut. Koska kun iltaseitsemältä painoin kodin oven kiinni, ei se enää tuntunutkaan niin mahdottomalta tuoda seuraavalla kerralla koko perhettä mukana.  

Bussissa.

Kokemus tuo varmuutta, totesi joku mainos taannoin. Marraskuussa uskaltauduimme täällä ensi kertaa julkisen liikenteen sekaan (siitä kerroinkin täällä) ja silloin kauhistelin sitä, että mitä jos käykin niin, että pysäkille sattuva bussi ei olekaan sellainen, johon mahtuvat rattaat. Mitä ihmettä sitten teen? No, tänään, puolisen vuotta tuon colchesterilaisen bussimatkailun ensikosketuksen jälkeen näin kävi. Bussi tuli myöhässä ja pysäkille jarruttava double-decker ei todellakaan ollut mikään push-chair-friendly kaveri. Ehei. Ovella oli vastassa sekä muutama rappunen että ne raput jakava kaide.
Kokemus - ja nykyään jo tukevasti kävelevät lapset - auttoivat kuitenkin siinä, että nanosekunnin pohtimisen jälkeen nappasin lapset rattaista ja nostin heidät bussiin (tiukoilla komennuksilla varustettuna), heilautin laukun ja rattaiden sadesuojapussukan olalle, napsautin rattaat nippuun ja kiipesin lasten perässä kyytiin. Ystävällinen vanhempi herrasmies kiiruhti auttamaan meitä rattaiden kanssa ja juniori tietysti äityi parkumaan. Mutta kokonaisuudessaan operaatio sujui hienosti ja traumoitta.

Olen ylpeä. Itsestäni. Ja varsinkin superreippaasta esikoisesta, joka omaa kassiaan kantaen totteli reippaasti ja riensi hienosti takapenkille ihailemaan ohi viliseviä maisemia.

Ainoa harmittamaan jäänyt asia oli se, etten huomannut / arvannut / jaksanut kiivetä yläkertaan lasten kanssa! Sinnekin kun olisi nyt päässyt - ja koska olimme menossa päätepysäkille saakka, niin sieltä poistuminenkaan ei nyt olisi ollut niin kamala säätö.
Tai sitten olisi ollut. Ei voi tietää.

NIMBY

Not In My BackYard. Please. Ilman lupaa, siis. Eilen, keskellä kirkasta kevätpäivää, nimittäin, joku näppärä puoliapina oli kipaissut takapihan ja puiston välisen n. kolmemetrisen kivimuurin yli ja pöllinyt kaksivuotiaamme pinkin jalkapallon. Se pallo nimittäin oli ollut lapsilla pihaleikeissä ja vielä lounaan jälkeen sievästi pihavajamme vieressä auringossa lepäämässä. Mutta kun pari tuntia myöhemmin istuin neidin kanssa välipalapöydässä aloin pohtia, että olikohan se pallo siinä TÄNÄÄN vai joskus aiemmin.
Pistin läpsyt jalkaan ja menin takapihalle katsomaan. Kurkin pensaiden alle ja vajan taakse. Tulin sisälle (neiti oli hieman ihmeissään), kiersin olohuoneesta vierashuoneeseen ja takaisin. Lopulta soitin O:lle töihin. Oliko hän tuonut pallon sisälle jossain vaiheessa? Muistiko hän nähneensä sen esim. yläkerrassa tai muualla?

Ei. Se oli ollut pihalla. Ja enää se ei ollut.

Eilinen oli kaunis, aurinkoinen kevätpäivä. Puisto oli aamupäivästä saakka vilkas ja täynnä leikkiviä lapsia ja palloilevia teinejä. Täällähän on nyt kevätloma menossa ja lapset vapaalla koulustaan - mikä on näkynyt puistossa, varsinkin nyt kun kevät ihan oikeastikin näyttäisi voittavan.
Takapihamme muuria vasten palloili useampikin pelailuporukka ja jostain niistä varmaankin on pelin tuoksinassa livahtanut pallo muurin yli (vaikka muurissa monessa kohdassa lukee, että muuria vasten pelaaminen kielletty ja että muurin yli pihoille meno on VARSINKIN kielletty). Sieltä on sitten nohevin apina kivunnut muurille tähyilemään. Palloa ei näy, mutta yhdessä pihassa näyttäisi olevan pallo. Tosin pinkki, mutta kuitenkin pallo. Varmaankin jonkun muun puistopelailijan sinne tölväisemä, käynpä siis sen sieltä hakemassa.

Ja sinne sitten meni, meidän kaksivuotiaan pinkki jalkapallo.

O kiersi töistä tullessaan puiston kautta mutta ei nähnyt palloamme. Sanoimme sille jo hiljaa hyvästit - minä hampaitani kiristellen ja harmitellen, että satuin istumaan kadun puolella enkä saanut kiipeilijää verekseltään kiinni.
O totesi kyllä osuvasti, että nyt pitää taas muistaa tarkistaa että takaovi on AINA lukossa kun takapihalla ei ole ketään. Syksyllä joitain piripäitä oli nimittäin kiipeillyt muurilla ja mm. pöllinyt yhdestä naapuritalosta - siis sisältä saakka - läppärin.

***

Tänään lähdimme illasta vielä käymään puistossa, sää kun kirkastui aamuisen sateen jäljiltä. Pidin silmät auki, jos puistossa vaikka sattuisi pyörimään joku teiniposse pinkin pallon kanssa... ja mitä kävikään; yhtäkkiä näen miten nurmikentän laidalta joku jeppe potkaisee PINKIN pallon kohti keskemmällä pelailevaa perhettä. Ja lähteen menemään. Seurailen hetken tilannetta, mutta kun palloileva perhe ei ota palloa omakseen eikä kiinnitä siihen muutenkaan huomiota, päätän mennä tarkistamaan tilanteen. Kysyn pelailijoilta pallosta, eikä se ole heidän! Vaan meidän! Otan pallon mukaani ja näin "karkulainen" on saatu kotiin seikkailultaan.

Takapihalle pallo ei enää pääse kuin seurassa. Ja takaovi pysyy lukittuna vähän aiempaa visummin. Seuraava muuriapina kivitetään seinältä alas - jos sellaisen siis näen. Not In My BackYard!!

Väsyä ja kuumetta ja väsyä

Kolme päivää selvisin urheasti yksinäisenä aikuisena noiden kahden taaperon kanssa. Mutta kun lauantaiaamu valkeni, neiti kaksveen riemu isänsä löytymisestä meidän sängystä aamulla ja lasten tuliaislegoriehuminen alkoivat laantua, minä samalla taannuin jonnekin yksisoluisen liman tasolle. Tuntui, että koko päivän vaan venyin paikasta toiseen; aamupäivällä jäin juniorin kanssa sisäleikkeihin yön oltua kuume-levoton, päiväuniaikaan juurruin sohvaan, päivällisaikaan valuin pöytään ja siitä takaisin sohvalle. En tehnyt mitään vaan annoin O:n raataa - työmatkalta palattuaan - kaikessa ja koko ajan.
Kylpyaikaan virkosin ja tajusin alkaa häpeämään. Ja tietysti toimimaan.

Sunnuntai oli jo parempi päivä; aamulla lähdimme koko porukalla puistoon, ihanaan KEVÄISEEN säähän, juniorin vaikutettua jo paljon terveemmältä. Aurinko paistoi (ja lämmitti!), edellisyön vesisade oli vienyt loputkin lumet mennessään, linnun lauloivat ja sää oli kuin suomalaisessa huhtikuussa. Lapset UIVAT vesilammikoissa (tekee hyvää tuolle flunssalle...), kiipeilivät, liukuivat, keinuivat (kunnes nuori herra meinasi nukahtaa keinuun) ja juoksivat (no, juniori YHÄ konttaa suurimman osan matkoja, ainakin ulkona) pitkin poikin puistoa. Kotiin tullessamme naapurin A ja F sattuivat portille samaan aikaan ja kutsuivat meidät iltapäivällä heille leikkimään. Niinpä päiväunien jälkeen laitoimme kotona kanan uuniin ja lähdimme naapuriin; me neljä ja neidin nukke Emmi.
Juuri ennen kotiinlähtöä neiti alkoi vaikuttaa väsyneeltä; kiipesi viereeni sohvalle, painoi pään olkaani vasten ja mutisi "väsyttää...". Ajattelin, että vierailu ja kiivas leikkiminen F:n kanssa olivat vain imeneet mehut kaksivuotiaastakin, mutta kun kotona ruoka ei maistunut ja syömisen sijaan neiti toivoi pääsevänsä nukkumaan, niin tajusimme jonkin muunkin ehkä olevan vialla.
Viime yönä yhden aikaan sitten väliimme kiipesi tulikuuma tyttö. Kannoin rennon neidin takaisin omaan sänkyynsä, hain lääkettä ja istuin sängyn vieressä hetken kuumaa päätä silittäen. Loppuyö meni rauhallisesti - juniori aiheutti enemmän hässäkkää huutelemalla isänsä liikkeelle pariinkin otteeseen ja heräämällä kuudelta - ja kuumepotilas kiipesi viereeni hieman ennen seitsemää. Halusi kyllä peiton alle ja jäi makoilemaan ilman sen suurempaa kiirettä. Mutta vaikutti muutoin olevan ihan oma itsensä.
Tämä päivä on kulunut sisätiloissa. Lapset ovat kyllä omituisia; itse kun olisi kuumeisena aivan hyllytavaraa, mutta tuossa nuo molemmat - kumpikin enemmän ja vähemmän toipilaina - rellestivät, räkäjarrut roikkuen ja välillä vähän yskimään pysähtyen, kuin mitään sen enempää ei nyt olisi tekeillä.
Komentopari:
miss: "Lähetään puistoon!"
jr: "Mennään!" 
kuului aamupäivällä useaan otteeseen, mutta sen verran öinen (ja ilmeisesti aamupäivän loppua kohti taas noussut) kuume kuitenkin painoi, että kielto ja selitys kelpasivat ilman sen kummempaa draamaa.

Itse olen tänään(kin) ollut vielä veto aivan poissa. Sain puhutta itseni irti illan pilateksesta ties-millä-verukkeella (väsy, ehkä vähän kipeeks tulossa, ei kannata ja tuolla sataakin...) ja täysi päivä neljän seinän sisällä on todellisuutta. Vaikka tällainen "pakko-kotipäivä" onkin mukava, silloin tällöin, niin on se oikeasti aika piristävää, että noiden kanssa on melkeinpä pakko mennä edes jonnekin joka päivä. Tulee itsekin pysyttyä liikkeellä, käytyä ulkona ja ihmisten ilmoilla. Esikoisen vauvatalvena tuli jumitettua tarpeeksi kotioloissa. Vaikka silloinkin onnistuin kyllä järjestämään itselleni ja vaunukääryleelle kohtuullisen kiitettävästi menoa ja tekemistä. Nyt tekemistä ei "tarvitse" järjestää, sitä on pakko keksiä. Niin oman kuin lastenkin virkeyden ja järjissäpysymisen takia. Ja hyvä niin.
Toivottavasti huomenna pääsisimme jo ulos. Nämä seinät, boordeineen ja lohkeilevine rappauksineen, kaatuvat - niin todellisesti kuin kuvainnollisestikin - päälle. Lisäksi, jouduin tänään kuumeen takia perumaan naapureiden kanssa tehdyt suunnitelmat, mikä varsinkin harmittaa! Sinne ei onneksi (vielä) onnistuttu kuulemma tartuttamaan muuta kuin yliaikaiset aamuheräämiset.

Maanantain jälkeen tulee tiistai. Aina. Ja ainakin viikonloppu on taas yhden päivän lähempänä. Onneksi.

Trio-tättärää

Kolme päivää, kolme ihmistä. Täällä me ollaan pyöritty, ulkomaankielellä, ulkomailla, kolmestaan, nyt kolme päivää. O lähti keskiviikkona Kööpenhaminaan ja on juuri tällä hetkellä bussissa matkalla kentältä kotiin. Meidän kolmikkoaikaa on jäljellä enää alle puoli tuntia. Neiti kuuluu pyörivän vielä hereillä, juniori nukkuu unipussissaan jo täyttä häkää. Minä istun tässä sängyn laidalla, läppäri sylissä, ja kirjoitan. Idyllistä. Rauhallista. Huokailuttavaa.

Eihän se herkkua ole, yksin pyörittää tätä arkea. Kaikki on itse tehtävä ja siivottava ja hoidettava. On saatava arki rullaamaan entisellään ja pärjättävä. Ja kyllähän sitä pärjää. Hassua kyllä, melkein kevyemmin, kun on kaikissa langoissa yksin kiinni. Osaltaan antaa itselleen anteeksi paljon; ei tarvitse puunata ja suorittaa niin paljon, kun on nyt vain yksin noiden kanssa. Ja toisaalta, kun tietää kaikki pakolliset kuviot, niin niitä järjestelee sitten oman rytminsä mukaisesti jo valmiiksi. Jossain määrinhän tämä yhden aikuisen pyörittämä arki on väkisinkin järjestelmällisempää ja hallitumpaa kuin silloin, kun meitä on tässä kaksi säätämässä. Tyhmää, joo, mutta luonnollista.

Keskiviikon jälkeen olemme käyneet sekä sisäleikkipaikassa (Go Bananas, paikallinen HopLop) ja kerhossa. Jälkimmäiseen saimme naapurista seuraa. Molemmat aamupäivät ovat venyneet hieman tavallista myöhemmiksi ja lapset ovatkin nukkuneet päiväunensa sikeästi ja riittävän pitkästi. Iltapäivät ovatkin sitten kuluneet - käytännönkin sanelemista syistä (lasten myöhäisempi heräämisaika vs. päivänvalon riittävyys ja illallisvalmistelut) - sisäleikeissä kotona, mitkä nekin ovat kulkeneet mallikkaasti ja ilman sen suurempia kriisejä.
Iltatoimissa olen ilahduttanut lapsia käymällä heidän kanssaan kylvyssä ja tulemalla samaan aikaan heidän kanssaan nukkumaan. Lapset puolestaan ovat riemastuttaneet minua heräämällä viideltä (juniori) ja tulemalla viereeni nukkumaan (neiti). 
Täällä siis ollaan selvitty VYYH-pätkästä minimaalisen vähin vaurioin; herralla alkoi tänään taas nenä vuotaa, mutta muutoin lienemme kaikki ihan siinä samassa kunnossa kuin mihin O meidät keskiviikkona puoliltapäivin lähtiessään jättikin. Lisäksi alakerta on imuroitu! Wau, sanon vaan.

Nyt taidan siirtyä alakertaan ja avata viinipullon. Lasillinen näiden päivien päälle on vähintäänkin ansaittu. Ja juuri kohtahan se O:kin liittyy jo seuraan, mikä tekee siitä lasillisesta vielä sen verran parempaa. Perhe on koossa taas. 

VYYH

Luvattoman monesti on tullut käytettyä termiä yh silloin kun O on jossain ja on lasten kanssa tavallista enemmän yksin. Kuvaahan se sitä, yy ja hoo, yksin ja huoltaja - mutta oikeastihan en tuolloinkaan ole lähimaillakaan yksinhuoltajaa; en kanna perheestämme huolta yksin, vaikka nyt satunnaisesti joudunkin saankin viettää lasten kanssa laatuaikaa kolmestaan. En ole tämän perheen ainoa elättäjä, en ole lähtökohtaisesti näiden kanssa kolmestaan vuorokausia läpeensä eikä minun tarvitse kantaa kaikkea - niin henkistä kuin fyysistäkin - vastuuta yksin. Vaan meitä on tässä "meidän perhe"-projektissa kaksi aikuista, jotka kantavat tasaisesti oman osansa.
Ja onneksi onkin.

Tuo otsikon kirjainyhdistelmä, VYYH, syntyi erään tällaisen keskustelun pohjalta. Kun ystäväporukastamme yksi nousi barrikadeille yyhoo-termin väärinkäyttöä vastaan. Oma ensiajatukseni oli "voi pliis, oikeesti. Mitä välii.", mutta kun asiaa hieman porukassa kääntelimme, niin pohdinnan lopuksi syntyi VYYH. Eli Vuorokauden Ympäri Yksin Hoitamassa. Sitähän tämä, oikeasti, on. Kun on muutaman päivän yksin perheruletin pyörittäjänä; herää kaikkeen, siivoaa kaiken, keittää kaiken, korjaa kaiken, pukee kaiken, riisuu kaiken, pesee kaiken, ehtii kaikkeen ja niihin mihin ei ehdi, niin siivoaa sitten. Siinä ruletissa on kuitenkin se voittoruutu, jossa lukee: "O palaa kotiin".
Toisena puolena tämän termin taustalla on aito kunnioitus ja sympatia yksinhuoltajia kohtaan. Koska näinä VYYH-päivinä sitä taas huomaa, miten etuoikeutettu on siinä, että meitä tässä meidän perusarjessa on kaksi.

Puoliväliraportti

Pieni yhteenveto siitä, mitä 4kk ja 8 päivää Britanniassa on meille tuonut. Ja mitä vienyt.

Mitä tähän mennessä on opittu / oivallettu / huomattu:
- Kun Jenkeissä tottui tervehtimään kaikkia sanomalla Hi!, on täällä oppinut perustervehdyksenä sanomaan Hello!
- Kirjavat kokolattiamatot ovat ihan kivat siinä mielessä, että niihin katoaa (näkyvistä) paljon pikkusälää ja roskaa.
- Kokolattiamatto on myös erittäin kiitollinen lattiamateriaali kävelemään opettelevan yksivuotiaan kanssa.
-  Sisälämpötilaksi riittää +18-20, oikeasti. Ei tarvitse olla +23 pystyäkseen toimimaan.
- Englantilainen gourmet on olemassa. Se vaan keskittyy enemmän määrään kuin laatuun (ref. ravintola-annokset ja niiden saidit - joita paikalliset tilaavat AINA)
- Mies on mate, nainen on darling. Kaikille.
- 4 pintin (n. 2,3l) muoviset maitokanisterit ovat aivan loistavia!
- Verkosta kotiovelle tilattava ruokakauppatoimitus on ehkä parasta, mitä on ikinä keksitty!

- Slow cooker; toimii oivallisesti puuronkeittimenä

- Home delivery; lähes mitä vaan saa lähes milloin vaan toimitettuna omalle kotiovelle. Myös posti toimittaa isommatkin paketit kyselemättä kotiin saakka. 

- Lapset katsovat aivan sujuvasti ei-suomenkielisiä lastenohjelmia. 

- Lapset oppivat uskomattoman nopeasti usein toistuvia vieraskielisiä sanontoja, sanoja, nimiä ja lauluja. 

Mitä tähän mennessä on kaivattu ja ikävöity:
- Saunaa
- Lämpimiä sisätiloja (joissa siis on yli +14 astetta)
- Rosépippureita
- Oltermannia (O & neiti)
- Skandinaavista, pelkistettyä sisustusta
- Siivoojaa
- Salmiakkia
- Puistoseuraa ja äiti-kollegoiden tukiverkkoa
- Autoa, satunnaisesti.

Aika on mennyt nopeasti - kuten arvelinkin. Syksy hujahti vierailijasta toiseen siirtyessä ja joulua valmistellessa. Nyt olemme pisimmällä vieraattomalla pätkällämme, kun anoppi lähti täältä heti vuoden vaihduttua ja ensimmäiset varmistetut vieraat tulevat (vasta) helmikuun puolivälissä. Sen jälkeen onkin jo vilkkaampaa, kun matkustamme helmi-maaliskuun vaihteessa neidin kanssa Italiaan siskoni luokse, minä käväisen Suomessa pikaviikonlopun maaliskuun lopulla, minun vanhempani tulevat huhtikuun alussa käymään, O käy oman Suomen viikonloppunsa huhtikuun lopulla ja sittenhän onkin jo melkein aika palata Suomeen. Vahvistamatta on ainakin vielä muutama vierailu, joten uskoisin vierailukalenterin täyttyvän aika tehokkaasti tässä seuraavien viikkojen aikana. Ja hyvä niin; vaikka oma perheaika onkin mukavaa, niin vieraat tuovat aina tervetullutta vaihtelua tavalliseen arkeen.

Kotiinpaluun valmistelut on jo aloitettu ja - tyhmää kyllä - huomaan itse ajattelevani Suomeen paluuta jo melko paljon. Miten kaikki tavarat saadaan siirtymään, mitä kaikkea ylipäätään lähdemme täältä Suomeen tuomaan ja mitä niille tavaroille, jotka jäävät tänne, mutta joita ei voi / viitsi tänne taloon jättää (potat, matkasänky...), tehdään. Logistiikka-apuja on onneksi luvattu jo molempien isovanhempien tahoilta (yhteensä 4x23kg on siirtymässä noissa kyydeissä) ja meidän Suomen reissummekin tulevat palvelemaan ainakin pienempimuotoisina ei-enää-täällä-tarpeellisen-mutta-säilytettävän-tavaran kuljetuskanavina.

Nyt meillä on kuitenkin vielä toiset reilut 4kk aikaa olla ja elää täällä. Koitan muistaa keskittyä välillä siihenkin!

Arkea pyhien edellä...

Tämä viikko on taas ollut vauhdikas, vaikka samalla tuntuu, että eihän tässä mitään. Viikonloppu oltiin rauhassa; ulkoiltiin, perheiltiin, tehtiin ruokaa ja oltiin leppoisasti kotona.

Maanantaina ulos lähtiessämme neiti toivoi meidän menevän puiston sijaan kävelylle, joten pakkasin rattaisiin vain juniorin ja otimme suunnat puistosta poispäin. Noin sata metriä tultuamme pieni kävelijä totesi kuitenkin haluavansa kyytiin, jonka jälkeen kävelyllä kävelinkin enää vain minä. Tyypillistä.

Tiistaina esikoinen toivoi meidän menevän kirjastoon, jonne menimmekin lueskelemaan, leikkimään ja kiipeilemään. Viimeisin siis eniten nuoren herran toimintasuunnitelmissa: siellä se ihastutti mm. paikan vallannutta koululaisryhmää istumalla valkoinen tukka pipopörrössä tuolillaan, ensin siihen tomerasti kivuttuaan (varsinkin ne 5-6 vuotiaat tytöt olivat aika haltioissaan <3 ) ja hetkeä myöhemmin ulkona vaeltavaa joulukiirekansaa, kiivettyään koputtelemaan ikkunalaudalle ja moikkailemaan.
Tiistaina saapui myös pitkäaikaisin jouluvieraamme: viime viikolla tilattu joulukuusi. Nimeltään se on Nordman Fir Luxury Gold Star Real Christmas Tree (jotenkin tulee mieleen takavuosien Suosikin KultaTurboMegaPlatinaExtraSuper-numeroiden nimeäminen... ;)) ja nyt kelmuista vapauduttuaan se valtaa aika tehokkaasti oman tilansa tuosta ikkunaseinältä.

Kuusi vielä kelmuissaan, mutta jalassaan jo.

O vapauttamassa kuusiparkaa siteistään.

Kelmuista pamahti ihan kelpokokoinen kuusi"pallo"

Vapaa kuusi saa pian valot kantaakseen.

Nuori ja innokas koristelija.

... ja ei-enää-niin-nuori, mutta vähintäänkin yhtä innokas koristelija

Joulupuumme värit ovat tietysti vihreä, ryyditettynä punaisella ja kultaisella.

Voi kun tähän saisi liitettyä vielä tämän tuoksun...

Perinteisesti, suomalaisittain, kuusihan on hankittu vasta ihan joulun kynnyksellä ja koristeltu vasta aattona. Me päätimme kuitenkin, että haluamme kuusen jo nyt, kun on vielä intoa ja halua koristella ja nauttia tästä. Kun joulua vasta odotetaan ja kaikki killuttimet ja kalkattimet eivät vielä ärsytä. Lisäksi täällä on ikkunoissa näkynyt kuusia jo useamman viikon, joten siitäkin saimme kimmokkeen laittaa omankin puumme pystyyn jo nyt. Ja ihanaa kun laitoimme; nyt muutamana aamuna "tonttu" on tuonut lapsille joulukalenteriin kuusen koristeita, joita nuo sitten ovat - enemmän ja vähemmän - innoissaan ripustaneet puun oksille. Juniori on kyllä ennemminkin kunnostautunut koristeiden alasriipijänä ja maistelijana, isosiskonsa HYVIN tomerasti kieltäessä moisen toiminnan. Tästä johtuen meillä onkin alaoksisto kohtuullisen tehokkaasti riisuttu palloista ja helmista ja yläosa melko täynnä koristeita. Koska enhän nyt yhtään liioitellut, kun olin hankkinut palloja kolmeen eri otteeseen 12+12+24? Ja neljä "pätkää" kuuseen ripustettavaa helminauhaa. Ja pieniä kelloja. Ja paketillisen candy caneja. Ja kullitett... eikun kullattuja käpyjä (Anni!).
Ai joo, ja tässä välissä voisi kertoa uusimman - mutta nyt varmasti viimeisen - käänteen elämän tosi-tragediassa nimeltä "minä tilaan jouluvaloja": tiistaina kuusen toimitusta odotellessani kaivoin silloin taannoin tilaamani, kuuseen aikomani, valosetin esiin. Vain huomatakseni, että sen lisäksi, että tulin tilanneeksi siihen jatkojohdon, niin siihen olisi pitänyt tilata myös se töpseli. Meillä oli siis 100-led-valon valosarja, mutta ei siihen töpseliä. O oli onneksi kaupungilla ja toi tullessaan kuuseen valot - minä sillä aikaa tilasin tuohon synkän tuurin valosarjaan muuntajan ja töpselin, joka saapui eilen. Nyt meillä on kuusessa O:n kaupungilta tuomat valot ja takapihaa valaisemassa ne 100 lediä. Uhhuh. Loppu kuitenkin hyvin, kaikki hyvin!  

Eilen sää alkoi kääntyä kurjuuden puolelle ja pohdimme aamulla kovin, mitähän tekisimme, kun puistoon ei oikein tekisi mieli mennä. Neiti ehdotti, että menisimmekö kerhoon - ja kun tarkistin tilanteen lähikerhon verkkosivuilta, niin huomasin, että siellähän oli sinä aamuna kerhotoimintaa. Niinpä lähdimme kerhoon, jossa olikin taas joulujuhlat! Aluksi leikimme, sitten kävimme hieman laulamassa ja leikkimässä, jonka aikana kerhon "tädit" laittoivat juhlatarjoilut kuntoon, ja saliin palattuamme saimme monenlaisia herkkuja syödäksemme. Lapset istuivat kuin enkelit tuoleillaan pitkä pöydän ääressä ja minä sain hienosti haettua heille hedelmiä, leipää, pasteijoita, keksejä, muffinseja, mehua - ja mitä muuta siellä nyt olikaan tarjolla. Kotiin palasimme juuri ajoissa ottamaan vastaan useampia etukäteen ilmoitettuja paketteja (mm. se kovan onnen valotöpseli... ) ja päiväunille meni kaksi väsynyttä mutta ehkä hieman herkkupöppeliästä lasta.

Tänään sää on ollut vielä kamalampi. Hetken pohdin meidän lähtevän neidin suosikkileikkipaikkaan tähän lähelle, hieman sellaiseen HopLop-tyyliseen paikkaan - mutta sateen yltyessä päätinkin, että jäämme kotiin. Sen sijaan leivoimme sämpylöitä, joiden kohottaminen tässä vallitsevassa sisälämpötilassa meinasi olla hieman haastavaa. Hiiva kuitenkin heräsi hyvin, kun laitoin uunin ajoissa päälle ja nostin taikinakulhon kohoamaan lieden päälle. Ripautin - Marttojen sivulta bongaamani vinkin kautta - taikinan sekaan hieman piparkakkumaustetta ja lounaaksi saimmekin uunituoreita, ihanan jouluisen tuoksuisia ja makuisia, sämpylöitä.

Tunnistaako näistä, mitkä ovat minun ja mitkä lasten "pyörittelemiä"? ;)

Iltapäiväksi ajattelin kaivaa joulupaketoinnista unohtamamme, joskus jostain alesta herätteenä tilaamani, HelloKitty-muovailuvahasetin. Jospa sillä tämä kurja, kaatosateinen päivä saadaan sujumaan iloisissa merkeissä päivällisaikaan saakka. 

Linja-autossa on myös tunnelmaa

Tässä pakko-keksiä-jotain-vaihtelua-arkeen-päissäni sovin sitten uuden äitituttavan kanssa leikkitreffit lähiöön. Tarkemmin ottaen siellä lähiön seurakuntatilassa pidettävään perhekerhoon. Tästä meiltä ei matkaan kuluisi kuin puolisen tuntia, yhdellä bussilla päästäisiin ja muutenkaan reissu ei ollut - reittioppaan näytöllä - turhan monimutkaisen oloinen. Kuitenkin perus-aamun loppupuolella koko ajatus alkoi tuntua kohtuullisen stressaavalta. Siihen mennessä kun aamu oli mennyt, nyt tosin jo aika tavanomaisilla, kaaos-raiteillaan; herätys ennen kuutta, aamupuurot, aikuisten suihkut, aamukahvi ja lehti, lukematon määrä itkuja milloin mistäkin ja aamupäiväreissun vaatimien tavaroiden (vaihtovaatteet, vaipat, hätävaraeväät, varalounas, vesipullot... mitä-näitä-nyt-onkaan) pakkaus ja tietysti myös jossain välissä oman habituksen ruokkoaminen ulospäästökuntoon.

Stressin suurin aiheuttaja oli kuitenkin tämä paikallisliikenne. Ei tarvita kummoisiakaan havainnointitaitoja huomatakseen, että tämä maa ei ole yhtä valveutunut esteettömyyden vaalija kuin Suomi on. Se sama koskee niin julkista liikennettä, julkisia tiloja kuin ihan vaan yleisiä kulkureittejäkin. Ja meillä kun työnnettävinä ei edes ole mitkään tavanomaiset, pienet ja sievät, yhden-lapsen-perusrattaat, vaan tuollaiset matkaratas-tuplavankkurit, joissa on vähän enemmän sitä leveyttä ja kömpelyyttä. Onneks sentään vaihdettiin kesällä aiemmat "kerrostalot" (= Britax B-Dualit) näihin sateenvarjotupliin, vaikka näissä ei varmaan leveydessä ole paljonkaan eroa.
Kuitenkin, ehdin - järkevänä - googlailla hieman yleisiä infoja Colchesterin paikallisbusseista, joka sai kyllä stressin vain pahenemaan. Monessa kohdassa kun sanottiin, että kannattaa vaan varautua siihen, että taittaa rattaat kasaan ja menee sitten kyytiin. Siinähän sitä olisikin miettimistä, että miten saisin moisen paletin toteutettua: pysäkillä nappaisin lapset pois rattaista. Toinen kipittäisi kaksivuotiaan innolla karkuun, toista ei voisi laittaa maahan, kun se ei vielä kävele. Sitten lähtisin, yhdellä kädellä, toisen tietysti pidellessä sitä noin kymmenkiloista, todennäköisesti aika aktiivisesti sylistä pois kiemurtelevaa, yksivuotiasta, taittelemaan noita tuplia kasaan. Mikä ei kyllä, oikeasti, onnistu yhdellä kädellä. Samallahan olisi pidettävä silmällä, ettei kaksivuotias nyt karkaa kauas tai kirmaa autojen alle. Jos saisin ne rattaat kasaan, niin vielä olisi saatava koko sirkus sinne bussiin - eli yhytettävä se karannut kaksivuotias (ellei se olisi tietysti valjasrepussaan, jolloin edellinen vaihe olisi noussut vaikeus-mahdottomuus-asteikolla vielä hieman, koska toista kättä / käsivartta olisi siinä taitteluyrityksessä kiskonut sitten se valjasrepun hihna, jonka toisessa päässä temmeltäisi se karkaushaluinen kaksivuotias), kannettava toisessa kädessä ne n. 14kg rattaat, toisella käsivarrella - nyt varmasti jo kohtuullisen tärisevällä sellaisella - se levoton yksivuotias  ja selässä, olkalaukussa, kaikki tarvittavat tavarat bussiin. Ja kai siitä bussista pitää täällä vielä jotain maksaakin, eli tämän hulabaloon keskellä olisi vielä löydettävä jostain käsi, jolla kaivaa taskusta bussirahat. Jotka tosin olin fiksusti katsonut valmiiksi. Mutta tässä kauhuskenaariossa ei ehkä olisi löytynyt enää sitä kättä, jolla ne kolikot olisi sieltä taskusta saanut. Lisämausteensa tähän toi tietysti vielä se tieto, että paikalliset bussikuskit ovat kuulemma kohtuullisen epä-palveluhenkisiä ja erittäin hätäisiä lähtemään pysäkiltä liikkeelle.
Kaikesta ennakkokauhusta ja pessimismistä huolimatta lähdimme, sadetta uhmaten ja lähtösäädöstä kiukku hieman kihisten, urheasti kohti bussipysäkkiä.
Ensimmäinen bussi, joka pysäkille tuli, oli perinteinen double-decker, muttei onneksi vielä se, jolla meidän piti mennä: ovella nimittäin oli kahden portaan lisäksi todella järkevä välikaide, jonka takia tuo aiemmin kuvailtu kauhuskenaario olisi toteutunut kokonaisuudessaan. Eli pysäkille, sateeseen, olisi jäänyt minä, puoliksi taitetut rattaat, kainalossa kiemurteleva yksivuotias ja todennäköisesti valjasreppunsa hihnan päässä tempoileva kaksivuotias. Ja kohtuullisen kunnioitettava kasa voimasanoja jokaisella kuviteltavissa olevalla kielellä.
Noh, pessimisti ei pety - ja pian bussimme näkyi jo mutkassa. Pahaenteisesti kaksikerroksisena. Olin tässä vaiheessa jo päättänyt, että jos meidän bussimme on samanlaisella sisäänkäynnillä varustettu kuin edellinen, niin kääntäisin vankkurit vaan tyynesti kohti kotia ja lähettäisin seuralle tekstarin, ettemme pääsekään paikalle. Mutta nou hätä: bussin lattia oli matala, käytävä riittävän leveä (juuri ja juuri) ja pyörätuolipaikoillakin vielä tilaa. Hurraa, sinne vaan vankkurit kyytiin, rahat tiskiin (jota olin kuitenkin varannut 20p liian vähän... onneksi ei tarvinnut säätää sen enempää ja lisärahan kaivaminen onnistui ongelmitta) ja istumaan. Juniori nukahti 20 minuutin bussimatkan aikana, esikoinen olisi kovin halunnut päästä pois rattaista - mutta tyytyi onneksi osaansa sen enempää nurisematta.

Perillä meitä odotti sovittu seurue ja vilkas salillinen leikkiviä taaperoita. Esikoinen juoksi leikkeihin heti kun rattaista pääsi, halusi ehdottomasti kengätkin pois jalasta (KAIKILLA muilla oli kengät) mutta onneksi kelpuutti tossut tilalle, ja paineli koko leikkiajan ihanasti ympäri salia, leikistä toiseen. Juniori heräsi hetken päästä, oli vielä uninen ja ujo, mutta intoutui hetken heräiltyään myös leikkeihin.
Kokonaisuutena kokemus oli rohkaiseva, innostava ja ylpeiltävä: olin ylpeä itsestäni, että kaikesta epämukavuusalueen ahdistuksesta huolimatta lähdin ja ylpeä varsinkin tyttäreni uudelleenlöytyneestä reippaudesta. Kotimatkakin sujui yhtä hienosti kuin menokin, eikä kumpikaan lapsista edes nukahtanut rattaisiin. Kotona söimme lounaan ja lapset menivät unille.
"Äiti. Mennään uudelleen sinne. Joo, viikon päästä uudelleen." neiti vielä totesi, silmät puoliummessa. Ja nukahti.

Talvi yllätti sisälläviihtyjän.

Talvi yllätti autoilijat Suomessa - kuten joka vuosi. Ja talvi yllätti suomalaisen Britanniassa. Ei tosin lumella tai millään muulla tavanomaisen talvisella, vaan ihan silkalla lämpötilan pudottamisella. Toki täällä ulkolämpötila on yhä suomalaisen syksyn tasolla; päivällä, jos on pilvistä, on silti toistakymmentä astetta lämmintä. Auringossa voi jo takkia ottaa pois ja heittäytyä suomalaiseen juhannustunnelmaan. Yöt ovat kuitenkin jo ihan talvisia ja olipa toissa aamuna puistossa jo kuuraakin.

Se yllättävyys tässä tulikin sisällä. Vaikka taloomme vaihdettiin kesällä uudet, tuplalasitetut, ikkunat ja uusi ovi, niin silti täällä sisällä on melkein sietämättömän kylmä. Jostain vetää, koko ajan, ja parhaimmillaan minulla on tainnut olla kolmet (3) villasukat jalassa kerralla. Ja silti varpaita tuntui palelevan.
Lämpömittarin mukaan sisälämpötila huitelee 14-18 asteen välissä, joten on ymmärrettävää, jos hieman palelee. Kuitenkin patterit tuntuvat olevan koko ajan päällä ja kuumina ja lisänä meillä on alunperin vierashuoneessa pidetty lisälämmitin, jota nyt on jo kanniskeltu huoneesta toiseen asumismukavuutta lisäämään. Toki kaikki tämä on ollut tiedossa: jokainen tuttu ja vähän vieraampikin, joka on itse briteissä asunut, mainitsi AI-NA ensimmäisenä sen, että täkäläisissä taloissa on kylmä. Ja kyllähän sen itsekin muistin Irlannin ajaltani: joulun aikaan olin poissa 12 päivää, jonka ajan myös huoneeni patteri oli pois päältä. Kun palasin ja avasin huoneeni oven, oli ensimmäinen ajatukseni, että "hitto, jäikö multa koko täksi ajaksi ikkuna tänne auki?". Niin kylmä henkäys huoneesta vastaan tulvahti. Ja melkeinpä se kesti sen jäljelläolevat kolme viikkoa että huone taas lämpeni mukavaksi...
Silti, vaikka kuinka tämä oli tiedossa, niin ikävä on. Ikävä Suomen lämpimiin asuntoihin, joissa villasukkiakin riittäisi vain ne yhdet. Jos siis niitä tarvitsisi ollenkaan.

Järjetön sää - ja eläintarha.

Siskonperheen vierailu on oiva insentiivi meillekin lähteä vähän tästä omasta lähialueesta kauemmas ja koluta hieman kaupungin nähtävyyksiä. Eiliselle olimme suunnitelleet retken eläintarhaan, joka ennakkotietojen mukaan on iso ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Etukäteen olimme ottaneet selvää - aukioloaikojen ja reittitietojen lisäksi - että paikan päällä olisi mahdollista päästä jopa syöttämään niin kirahveja kuin elefanttejakin. Aamun pienestä sadekuurosta ja BBC:n ennustamasta "heavy rain showers"-skenaariosta huolimatta päätimme pitää etukäteissuunnitelmasta kiinni ja lähdimme ennakkoluulottomasti liikkeelle. Meidän perhe - ja siskon esikoinen T - hyppäsimme bussiin siskon ja kahden nuorempansa kanssa ajaessa reilun neljän mailin matkan autolla. Jo bussipysäkille kävellessämme huomasimme sään olevan aika viileä, mutta olimme - mielestämme - varustautuneet kirpeään syyskeliin asianmukaisesti.

Perillä "heavy rain showers" kuitenkin alkoi asettaa haasteita eläintarhasta nauttimiselle ja pian huomasin a) pukeneeni ITSELLENI hieman liian vähän päälle ja b) unohtaneeni rattaiden sadesuojan kotiin. Amatöörimäistä. Suomalaisella sisulla kahlasimme kuitenkin puistoa läpi ja palelimme. Välillä vettä tuli paljon, välillä paistoi aurinko - mutta lähes koko ajan oli KYLMÄ.

Lounaan jälkeen oli niin kurja keli, että sarvikuonotkin olisivat mieluummin olleet sisällä.

Kurjasta (perusenglantilaisesta?) säästä huolimatta jo alkukierroksesta saakka oli aivan selvää, että ennakkotiedot pitivät paikkansa: puisto on todella hieno ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Yhtä selvää oli sekin, että tämä meidän visiittimme tulee jäämään kaikkien mieleen järjettömän säänsä takia! Siskon lapsista kahden pienimmän takit ja isoimman kengät eivät pitäneet vettä kovin hyvin, meillä ei tosiaan ollut sitä rattaiden sadesuojaa mukana ja minä olisin itse tarvinnut kerroksen tai kaksi enemmän vaatetta.

Erinäisissä katoksissa tuli pidettyä sadetta - mutta KYLMÄ niissäkin oli!

Onneksi sisätilojakin riitti - tässä neiti ja O simpanssien lumoissa.

Kaikesta huolimatta reissu oli hieno, hauska ja ikimuistoinen. Oma, jo taittumaan päin ollut, flunssani leimahti uudelleen kaikkeen kurjuuteensa, meidän lapsista molemmat niiskuttavat nyt myös - mutta loppuseurue vaikuttaa selvinneen ilman jälkiseuraamuksia. Ehdottoman varmaa on se, että puistoon on mentävä, lämpimämmällä ja kuivemmalla säällä, uudemman kerran!

N, N, O (ja rattaat) ja R Playa Patagoniassa, merileijona-altaan tunnelissa.

Kivaa ja helppoa

Tyttö on puistossa isänsä kanssa. Tyttö juoksee telineeltä toiselle, isä lompsii perässä kainalossaan nukke, sateenvarjo ja kokoontaitetut nukenrattaat. Jossain vaiheessa parivaljakko päätyy viereemme ison kiipeilylinnan kupeeseen ja tytöt huomaavat toisensa. Yhteistä kieltä ei tarvita silloin kun mieli on avoin ja intressit samat. Isä taittaa nukenrattaat auki, tyttö tarjoaa nukkeaan katsottavaksi ja meidän neidin silmät loistavat. Yhdessä ja erikseen tytöt juoksevat rattaiden ja nuken kanssa, kiltisti ja mukisematta vuorotellen. Me, kuopus, tytön isä ja minä, seuraamme huvittuneina - kuopus ehkä hieman kateellisena - tyttöjen menoa. Iloa riittää siihen saakka, kunnes pikkuveli väsyy ja meidän on aika lähteä kotiin.
Kampean raivosta kirkuvan kaksivuotiaan rattaisiin ja tuuppaan suoraa huutoa raivoavan lastini puistosta kotiin. Tänään olin onnellinen, ettei matka ole tuon pidemp. Jos olisin kehdannut ja jos voimat ja pokka riittäisivät, niin olisin lingonnut neiti-raivopään muurin yli suoraan takapihallemme. Mutta ei, jokaisella meistä on lastimme ja minulla se vaan tänään sattui olemaan 50%:sti taaperouhma-raivo-kiukussaan tempovaa nuorta neitiä. Juniori istui vieressä tyynenä ja rauhallisena kuin äidinisänsä konsanaan.

Raivoa ja itkunnikottelua riitti kotiin, potalle ja ruokapöytäänkin noin neljän ensimmäisen haarukallisen ajaksi, jonka jälkeen eilinen kinkkupasta vei kiukusta voiton. Mutta koko episodi sai TAAS miettimään sitä, että onko mitään järkeä tehdä tuon kaksivuotiaan kanssa mitään kivaa, kun aina sen kivan lopussa tulee tällainen riemukas IPR? Pitäisikö sitä pitäytyä sitten vain tylsissä, arkisissa ja spessuttomissa jutuissa, kun hauskuudesta seuraa vain kurjuutta?

No joo, tietäähän sen itsekin, että vastaus noihin kaikkiin on, että EI tietenkään. Joskus se lapsi tulee oppimaan, että kivalla saa kivaa ja kaikki hauska loppuu aikanaan. Mutta että kivoja juttuja on luvassa jatkossakin, kun vaan jaksaa vähän siinä välissä taas sitä tavallista.

Joulupukille kyllä lähti tänään vahva toive siitä, että tänne englanninkotiinkin saataisiin ne rattaat, joita työntää. Ettei enää tarvitsisi työnnellä paperinkeräyspahvilaatikkoa (=ostoskärry) tai pyykkikoria (=rattaat).

Edit 25.10.2011
Tänään esikoinen oli puistossa kuin sydänsuruinen teini: mikään ei huvittanut, mikään ei kiinnostanut ja koko ajan vilkuiltiin vain, josko sitä eilistä tyttöä näkyisi. Tai siis, tytöstähän viis, kunhan ne rattaat tulisivat taas... Loppupuoliskon puistoilusta se sitten istui omissa rattaissaan ja mökötti. Hurraa niille kivoille jutuille - järkätään niitä vastakin, kun sen jälkeen tämä tavallinen arki on entistä harmaampaa. 

Vakaassa harkinnassa niiden omien rattaiden hankkiminen NYT. Toki lapsen on hyvä oppia pettymyksiin, sehän on meidän vanhempien tärkein tehtävä tässä elämässä (tuottaa pettymyksiä, jotta maailman tulevaisuudessa tuottamat eivät sitten yllätä), mutta kauanko sitä itse jaksaa katsoa tuota kaksivuotiaan kiukkua, raivoa - ja toisaalta surua. Oli nimittäin tänään jo oma pinna kovinkin poikki puistosta palatessa... :(

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Kiire?

Aika. Miten ihmeessä sitä ei muka ole? Täällähän minä ihanasti velttoilen kotona, lasten kanssa, kaikki päivät. Käyn aamulla leppoisasti taaperoiden kanssa puistossa, tulen kotiin ja syömme lounasta. Sitten lapset menevät päiväunille, eikä minulla ole mitään muuta kuin aikaa. Vain olla ja hengittää. Iltapäivällä leikimme taas yhdessä, idyllisesti ja rauhallisesti. Rakennamme ehkä majan, luemme muutaman kirjan, lapset istuvat nätisti kainaloissa ja kuuntelevat keskittyneesti tarinaa. Tai rakentelemme palapelejä ja ajelemme autoilla pitkin pehmeitä kokolattiamattoja. Rauhallisen leikin lomassa valmistan perheelle päivällistä, joka on lämpimänä pöydässä kun O palaa töistä. Päivällisen jälkeen vietämme yhdessä perheaikaa joko ulkoillen kauniissa illassa tai jatkaen sisäleikkejä ihanassa yhteisymmärryksessä. Lasten kylvyn ja iltapuuron jälkeen käperrymme O:n kanssa sohvalle katselemaan televisiota ja juttelemaan eilisestä, tästä päivästä ja huomisesta.

Tai sitten päivä kuluu multitasking-paniikissa alusta loppuun; rauhan tyvenet osuvat siihen hetkeen kun lapset ovat köytettyinä rattaisiinsa ja ne liikkuvat ja niihin minuutteihin, jotka molemmat ovat unessa päivällä sen jälkeen kun olen saanut lounasräjähdyksen setvittyä, oman lounaani syötyä, illan, aamun ja lounaan tiskit tiskattua ja mahdolliset päivällisvalmistelut tehtyä. Ja tietysti iltaan, kun yläkerrassa on hiljaista ja alakerta on vallattu takaisin aikuisten haltuun leluilta, keittiönkaapeista kannetulta irtaimistolta ja muulta sekalaiselta sälältä, jota junioriosaston kuljetuspalvelu on päivän aikana keksinyt ympäriinsä levittää.

Tässä kaikessa hässäkässä on blogin päivittäminen jäänyt nyt hetkeksi vähemmälle, mutta nyt taas ryhdistäydyn. Eihän sitä pitkälti tarvitse ehtiä kirjoittaa, eikä näistä nyt arvosanoja tai finlandiapalkintoja ole jaossa. Kiireenkin keskellä siis täällä ollaan.

Easy like a sunday morning

Aurinko nousee tähän aikaan vuodessa täällä noin seitsemältä. Meillä ollaan siinä vaiheessa oltu hereillä tunnin verran. Niin arkena kuin sunnuntainakin. On katsottu kuvia iPhonesta, käyty ehkä aamupesuilla ja kiemurreltu päivävaatteisiin. Auringon noustessa ollaan ehkä puurolla tai vasta tulossa sinne. Liikkeellä kuitenkin.

Ennen aamun ulkoilulle lähtöä ehditään vielä kaikenlaista. Eilen, esimerkiksi, olin jo ennen ensimmäistäkään kahvikupillista saanut rullata vessapaperit takaisin rullalleen kolmesti, kerätä kylpyhuoneellisen (puhtaita, onneksi) vaippoja takaisin paikoilleen, rakentaa majan, purkaa majan ja heittää edellisenä päivänä ostamani kasvojen puhdistuspyyhkeet roskiin, kerättyäni ne(kin) lattialta n. koko yläkerran alalta.

Linkitin eilen Facebookissa Vantaan Sanomien kolumnin - monen muun äidin lailla - jossa oli kerätty monta perus-lapsiperhe-elämän pommia yhteen kohtaan. Sitä lukiessani tunnistin kaiken, mutta jotenkin ajattelin, että onneksi nuo eivät koskaan satu samaan aikaan. Niinkuin siinä kolumnissa. Kunnes sitten sattuvatkin. Kuitenkin. Ja niinä hetkinä sitä kaipaa töihin. Kipeän todellisesti kaipaa ja ikävöi. Jopa niitä perjantaiden puoliviiden palavereita asiakkaalla jossain takamailla, jotka asiakas sitten itse onkin lopulta unohtanut ja muistavat koko asian vasta kun heidät saa kiinni autostaan ruuhkaisella Lahdentiellä. Ja niitä aamuvarhaisen megapresiksiä, joiden vuoksi on painanut viikkoja pitkää päivää ja lopulta valvonut edellisen yön. Ei sitä ainakaan tämän väsyneempi tai turhautuneempi voisi olla.

Nyt on kuitenkin sunnuntaiaamu. Iisiä, ehkä, kun lasten isäkin on kotona. Perussettiä siltä osin, että lastenhuoneessa alkoi mellastus klo 05.58. Noilla lukemilla ne numerot jäävät koko päiväksi verkkokalvoille killumaan ja ne kyllä muistaa. Tarkasti.
Kahvi on nyt juotu, kohta lähdemme ulkoilemaan. Hesari vielä odottaa, kun jäin "suustani kiinni" nettiin enkä digilehteen saakka ole vieläkään päässyt. Sitä varten voi nyt olla lasten päiväuniaika.

Pukeutumiskysymys

Toinen kokonainen viikko täällä menossa, toinen perusarjen tiistai eletty. Päivärytmimme kulkee aamun heräämisestä puuron kautta puistoon, josta kotiin palattuamme syömme lounasta ja pienimmät painelevat päiväunille. Näin ollen olemme puistoilleet täällä toista viikkoa ja huomanneet, että pukeutumiskysymys on täällä jotain ihan muuta, kuin mihin kotisuomessa olemme tottuneet. Se, missä suomalainen vanhempi preferoi käytännöllisyyttänja toimivuutta, brittivanhemmat ilmeisesti arvostaa ulkonäköä ja samankaltaisuutta aikuisten vaatteiden kanssa. Puisto onkin väärällään pieniä farkkuleggins-tunika-tyttöjä ja chino-housu-cardigan-poikia. Ja meidän lapsilla on tietysti tylsän toimivat ulkoiluhousut, hupparit ja AINA jokin hattu päässä. Täällähän lapset siis EIVÄT käytä hattuja. Ei, vaikka ulkona porottaa kohtuullisen kuuma loppukesän aurinko. Eikä varsinkaan, vaikka puiston läpi kirmaava tuuli menee aikuisellakin luihin, ytimiin ja korvakäytävien kautta aivoihin saakka. Niinpä meidän lapset on puistossa ollut helppo erottaa hatuistaan...

Tälle viikolle luvattiin pelkkää sadetta. Rankempaa sadetta ja tihkumpaa sadetta, mutta sadetta kuitenkin. Koko ajaksi. Kuitenkin tänä aamuna taivas oli pilvetön ja roskia jalkakäytävälle laittaessani (tiistai on meidän roskienkeruupäivä) ilma tuntui mukavan, syksyisen kirpeältä. Eilen kuitenkin oli satanut, joten puin lapset - suomalaiseen tyyliin - järkevästi: juniori välikausihaalariin ja esikoinen kurahousuihin ja vk-takkiin. Kun puiston hiekkakuopalle lasten kanssa leikkimään tuli pieni tyttö ballerinat jalassa, ilman sukkia tietysti, lyhythihaisessa tunikassa ja legginseissä, tiedostin kohtuullisen raa'asti lyöneeni nyt lasten pukeutumisen upeasti yli. Itsekin olin kuumissani hupparissa ja kaulahuivissa; mitenhän sitten juniori haalariasaan, trikoopipo päässään? Ja kun esikoinen kieri kiipeilytelineen liukumäen alas kurahousujen estettyä normaali pyllymäkeily, niin ihan enää vain häpesin.

En usko näissä kuukausissa oppivani ihan tähän fryllihameessa-puistoon-meininkiin, mutta hieman paremmin voisin opetella lukemaan tätä paikallista säätä. Ja jotenkin veikkaisin, että uskallan ehkä jo anopille sanoa, ettei heidän tarvitsekaan tuoda niitä toppavaatteita, jotka jätin tilanpuutteen vuoksi Suomeen...

A weekend of firsts

Sen lisäksi, että tämä viikonloppu on ensimmäinen kuukausiin, joka on tuntunut Viikonlopulta, on tässä viikonlopussa saatu muutama muukin "eka kerta" koettua.

Grilli. Meidän kummankin ensimmäinen OMA grilli tuli kotiin perjantaina. Tutkailtuaan ja vertailtuaan paikallista valikoimaa O kävi työmatkalla sen lopulta hakemassa. Perinteinen pallogrilli, 4-6 hengelle. Illalla kun aloimme sitä koota, laatikosta kuoriutuikin kohtuullisen hervottoman kokoinen kattila. No, eipä tarvitse meidän pienen perheen grillauksia monessa erässä käristää.
Eilen sitten kokeiltiin uusinta perheenjäsentä käytännössä; paikalliset grillihiilet myydään valmiissa "annospusseissa", joka sitten asetellaan grilliin ja tuikataan paperipusseineen tuleen. Hetken nikoteltuaan ko. viritys onneksi syttyi ja lopulta pöytään saatiin erinomaisen herkulliset entrecotit ja lisukkeet. Tämän perheen grillikausi on avattu!

Englantilainen brunssi. Sunnuntain aamukävelyn venähdettyä lasten lounasajalle ja ylikin päätimme hoitaa lounaan kaupungilla (josta on meille kotiin ehkä n. 500m, toim. huom.). Paikallisen tavaratalon ravintolassa tukimme jonoa ja aiheutimme hämmennystä lueskelemalla hartaasti seinällä olevaa ruokalistaa - vain saadaksemme lopulta selville, ettei siellä ole tarjolla kuin aamiaista. Englantilaista aamiaista. Eli siis paistettua munaa, pekonia, makkaroita, papuja, paistettuja tomaatteja ja paahtoleipää. Hetken lisäpohdittuamme päätimme sen kelpaavan lapsille lounaaksi ja teimme tilauksemme. Näin sitä kulttuurikasvatetaan lapsia, sano. Hyvin upposi, niin muna kuin makkarakin. Pekoni oli melko suolaista aikuiseenkin makuun (yhä janottaa) ja papuja ei esikoinen edes suostunut maistamaan. Juniori puolestaan olisi pärjännyt pelkillä pavuilla, sen verran ripeästi ne lautaselta katosivat. Ja paahtoleivän suosiota nyt ei tarvinnut edes epäillä.

Lauantain postipoika. Selvisipä nyt sekin, että paikallinen postman-pat kuljettaa myös viikonloppuisin. Tai ainakin lauantaisin. Postiluukusta kun rapsahti nippu Suomesta kääntyneitä kirjeitä - ja hyvä että kääntyi: seassa oli myös ilmoitus siitä, että olemme saaneet hakemamme paritaloasunnon! Kirjeen liitteenä olleet lomakkeet piti palauttaa niin, että ne olisivat asumisoikeusyhtiön toimistossa viimeistään 24.9. Eli huomenna. Laitoimme nyt skannatut lomakkeet sähköpostilla ja viestissä selitteenä nykyinen asumistilanteemme. Toivon mukaan selitys - ja skannaukset - kelpaavat. Talo valmistuu joulukuussa 2013, mutta haut asuntoihin oli jo nyt. Luvassa on siis kotiinpaluun jälkeen puolenvuoden välivaihe, jonka jälkeen pääsemme Suomessakin oman pihan / pation - ja siis grillin - makuun!

Sade. Colchesterissa sataa vuodessa keskimäärin vähemmän kuin Suomessa. Kuherrusviikkomme täällä onkin ollut kokonaan poutainen, suurelta osin kesäisen lämpimän aurinkoinen ja olemmekin päässeet joka päivä ulkoilemaan loistavassa loppukesän säässä. Se on kuitenkin loppu nyt. Sade alkoi N-Y-T ja BBC:n mukaan sitä jatkuu koko viikon. Oi onnea. Kruununjalokivenä tässä kaikessa sateisuudessa on se, että onnistuin pakkaushomeilussani jättämään juniorin kurahousut Suomeen ja ne saapuvat jälkitoimituksena (TOIVOTTAVASTI) äitini mukana muutaman viikon kuluttua. Täytynee katsoa pääsemmekö perumaan jälkitoimituksen ja hankimme kurarit konttaavalle täältä. Huomenna.

Kotiparturi. Esikoinen syntyi pää täynnä tukkaa ja ensimmäiset merkit parturitarpeesta tulivatkin vastaan jo n. vuosi sitten. Silloin erehdyin viemään yksivuotiaan ihan kampaajalle, jossa lopulta sain maksaa 12€ siitä, että neiti sai karjua salongin peilit säröille ja rauhallisesta kampaaja-ajastaan nauttimaan tulleet kanssa-asiakkaat raivon partaalle. Sen jälkeen olenkin rakennellut lapsuusajan traumaa saksimalla neidin otsatukkaa ihan omatoimisesti, keittiösaksilla. Eilen olimme taas pisteessä, jossa hiuksille oli yksinkertaisesti tehtävä jotain. Tyttö oli lahjottu istumaan paikallaan O:n sylissä iPadin voimalla ja homma toimi sen verran hyvin, että intouduin lyhentelemään hieman muualtakin kuin otsalta. Ja sittenhän sitä piti vähän tasoitella. Ja ai hitto, tuolta lähtikin vähän lyhyemmäksi kuin toiselta puolelta, pitää ottaa tästä vähän lisää. Oho, nyt tähän jäi tollanen pidempi soiro... Jep. Ensi kerralla neiti pääsee (joutuu?) ammattilaisen käsiin. Kun tukkalaatu on äidiltä peritty ja siinä näkyy JOKAINEN saksenjälki, niin eipä tuon jäljen perusteella kannata vielä parturi-kampaajan urasta haaveilla ;) Mutta nyt neidillä on siisti(mpi) tukka, joka ei roiku silmillä ja ui soppalautasella. Eikä ihan vielä millinkoneeseen kuitenkaan tarvinnut turvautua.

Viikonloppua on vielä useita tunteja jäljellä, mutta jotenkin nämä sunnuntaitkin tuntuvat taas tällaisilta tylsiltä. Huomenna taas palaava arki on turhan lähellä ja seuraava viikonloppu pienen iäisyyden päässä. Lisäksi kun edessä on sadeviikko, niin tunnelma on sitäkin harmaampi. Toisaalta, olen kartoittanut valmiiksi jo lähistön sisäleikkipaikkoja, ja huomiselle onkin jo suunnitelmat valmiina.
Meneeköhän tämä taas niin, että jos jostain ihme syystä nyt sataakin vain päivän tai kaksi, niin sitten melkein harmittaa kun tehdyt suunnitelmat menevätkin uusiksi ja "joudumme" tuttuihin ulkoleikkeihin aiemmin kuin luulimme?
Ehkä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Make it work!

Kun ollaan pois Suomesta, niin tietyistä asioista joutuu tinkimään; lämmityksestä, vedenpaineesta, lämpimästä vedestä, tiskikaapista ja kunnon kahvista - ihan vaan muutamia mainitakseni. Mutta jotkut tavat ja asiat ovat niin oleellisia, että niihin on keksittävä ratkaisu. Usein vielä kohtuullisen suivakkaassa lennossa.
Meidän ensimmäinen make-it-work-haasteemme alkoi konkretisoitua jo ensimmäisenä iltana; lapsiperheessä (SUOMALAISESSA sellaisessa) kun syödään paljon puuroa. Niin myös meillä. Kauppareissu osoitti jo suoraan, että joudumme tinkimään totutusta 5-6 puurolaadun kiertosysteemistä, täältä kun ei hiutaleina löydy kuin kauraa. Tässä ei kuitenkaan ollut ongelman ydin, vaan keittotekniikassa. Suomessa olemme tottuneet keittämään puuromme maitoon ja kerroskattilassa, joka on aivan loistava apuväline kohtuullisen hektisessä lapsiperhearjessa. Maitopuuron kun voi laittaa sinne hyvissä-ajoin muhiutumaan, eikä sen ääressä tarvitse päivystää pohjaanpalamisen tai muun katastrofitilanteen varalta. Nythän kaurapuuro jysähti kattilanpohjaan alta aikayksikön ja paikallisella, surullisella, muoviverkkosienihässäkällä jankkia kattilanpohjasta kuoriessani totesin, että kerroskattila on täältäkin löydyttävä. Saman oli todennut kyllä jo myös O itse keittoprosessin aikana.
Rupesimme sitten googlen avulla kartoittamaan kerroskattilatilanteita, mutta hyvin nopeasti totesimme, että samantyylisiä kyllä löytyy, mutta kun nimi on steamer, niin se tarkoittaa kyllä varmasti sitä, että alinta kattilaa lukuunottamatta kerrokset ovan "seuloja", eli nimensä mukaisesti höyryttämiseen tarkoitettuja. Kävin kuitenkin kiertämässä muutaman paikallisen marketin ja totesin arvelumme oikeaksi. Samalla reissulla sain myös oivalluksen; kotona olemme jo useamman vuoden keittäneet riisin riisinkeittimessä ja huomasin kaupassa samantyylisiä vehkeitä. Lähempi tarkastelu kertoi niiden olevan slow cookereita, joissa voisi siis hauduttaa ruokia hitaasti kypsäksi. Ei ihan takavuosien aromipesä, mutta melkein. Hetken asiaa pohdittuani päätin ostaa kyseisen laitteen meille kokeiluun, hinta kun ei päätä huimannut - ja ilta sen osoitti: se toimii! Ensimmäisenä iltana haudutimme mannapuuroa pari tuntia (kyllä, täältä LÖYTYY mannaryynejä!! Nimellä semolina ja lopputuote upposi meidän lapsille oikein hyvin. Enkä itsekään huomannut juurikaan eroa suomalaiseen AnnaMannaan) ja eilen otimme pitkän kaavan mukaan riisipuuron (puuroriisiäkin löytyy, nimellä Pudding Rice!), joka upposi vielä paremmin! Hankintalistalle - tai ehkä varmemmin tilauslistalle Suomesta - joutuvatkin nyt ohra- ja neljänviljanpuurohiutaleet, aiemmin ounastelemieni manna- ja puuroriisiryynien sijaan.

Tärkeintä on matka

Tai sitten ei.

Virallisen matkapäivän aamu alkoi minulla jo joskus puolen viiden jälkeen, jonka jälkeen en enää saanut unta. Viiden aikoihin juniori alkoi pyöriä ja ähistä ja puoli kuudelta mies kysyi olenko myös hereillä. Kuudelta oli herätys, mutta mies nousi suihkuun jo aiemmin ja me juniorinkin kanssa aloimme valmistautua aamiaiseen ja lentomatkaan.
Aina-aikaisin-heräävä esikoinen joutuikin elämässään ehkä ensimmäistä kertaa herätetyksi. Parka.

Helsinki-Vantaa oli täynnä liikematkustajia. Yllättävästi. Ja aamuhomeessamme painelimme lauman mukana T2:n isoon turvatarkastukseen, jonka jälkeen saimme kävellä melkein Schengen-passintarkastukselle saakka ennenkuin löysimme lentokenttärattaita. Sen toisen, passintarkastusta lähempänä olevan, turvatarkastuksen luota. Jossa ei myöskään ollut YHTÄÄN jonoa. Matkalla sinne apinavaljaisiin puettu esikoinen ehti heittäytyä maahan ulvomaan kolmesti, lähes kampata useamman lennolleen kiiruhtavan liikematkustajan apinan hännällä ryntäämällä varoittamatta karkuun ja kitisemällä koko matkan vuoroin minun tai isänsä syliin. Lienee tarpeetonta mainita, että otimme kahdet rattaat kun ne lopulta löysimme.

Itse lento meni mukavasti nukkuessa (herra), iPadilla pelatessa, tarroja liimatessa, kirjoja lukiessa (neiti), ja viihdytys- ja kontrollijoukkona toimiessa (me molemmat). Aurinkoiseen Lontooseen pääsimme etuajassa ja kaiken huomioiden loistavissa olosuhteissa. Matkalaukkuvuoren, tuplarattaiden, kahden trolleyn, kahden repun ja kahden lapsen kanssa tullin läpi vaaputtuamme löysimme kuskimme nimikylttimme kanssa sieltä viimeisimmästä jonosta, jossa näitä kylttimiehiä oli. Ja kaiken omaisuutemme autoon sullottuamme pääsimme vihdoin matkan viimeiselle etapille, tien päälle. Lapset nukahtivat autoon melkein heti ja minäkin pieneksi hetkeksi, perillä koti löytyi helposti. Mitä nyt kuski päätti PERUUTTAA yksisuuntaista talomme eteen, kun muuten olisi pitänyt kiertää kokonainen kortteli päästäkseen perille. Saavuimme siis tyylikkäästi aurinkoisena keskipäivänä uuteen naapurustoomme...

Uudessa kodissa oli juuri niin rustiikkista ja "aitoenglantilaista" kuin muistelinkin: kostean koleaa, silmiäsärkevän rum... öh, kiinnostavaa sisustamista, aivastuttavan nuhjuista ja matkankuluttamalle kahden pienen äidille vähän liikaa taas kaikkea. Mies lähti alkuhässäköinnin jälkeen (makuuhuoneiden päikseenvaihto ja petivaatteiden tsekkaus) suunnitelmien mukaiselle matkasängynhakureissulle jättäen minut (väsynyt) kahden nälkäisen lapsen kanssa sen peri-englantilaisen-idyllin keskelle. Onneksi lentomatkalta oli jäänyt yksi "herkku"sämpylä, jolla sain lasten pahimman nälän taitettua. Kuitenkin miehen soittaessa, että sänkyä ei ollutkaan löytynyt sieltä, mistä piti ja että hän on nyt kierrellyt useamman kaupan tässä lähellä tuloksetta, koko reissu alkoi tuntua vaan suurelta virheeltä. Kulttuurishokki pamahti päälle koko voimallaan.

Lopulta kuitenkin mies löysi sängyn, palasi kotiin ja koko perhe pääsi kaupungille syömään. Ruokakaupasta palattuamme kuulin miehen juttelevan ovella jonkun kanssa. Menin katsomaan ja tervehdin jo portailta englanniksi, kunnes tajusin heidän juttelevan suomeksi? Kävi ilmi, että noin sadan metrin päässä meiltä, kadun toisella puolella, asuu suomalainen rouva! Hän on asunut Colchesterissa 12 vuotta ja tällä kadulla nyt vajaan vuoden. Oi onnea! En olisi edes uskaltanut toivoa löytävämme näin läheltä Englannin turvaverkkomme ensimmäistä lenkkiä! Rouva lupasi auttaa kaikessa, mitä vaan mieleen tulee, tarjosi kahviseuraa tarvittaessa ja kutsui vielä mukaan kaupungin suomalaisnaisten (heitä on kuulemma kuusi) seuraaviin illanviettoihin. Kaiken tämän alkushokki parani käytännössä kertalaakista!

Illalla saimme lapset nukkumaan paikallisessa aikataulussa, jonka jälkeen istuimme päät humisten sohvalla ja totesimme, että tässä on SE hetki, jota olemme monta monituista kuukautta odottaneet. Me olemme täällä. Lapset ovat täällä. Kaikki pakkaamamme tavarat ovat täällä. Olemme perillä. Talvemme Englannissa voi alkaa.
P.S. Kunhan säät vaan kylmenevät - nyt täällä on vielä n. +20 ja aurinkoista - suomalaiselle siis kesäsää.

Kaksi viikkoa myöhemmin.

Lähtöpäivä. Kaikki sujunut juuri niin kaoottisesti kuin suunniteltukin; perus-arkirutiinin keskellä pakataan viimeisiä kamoja kaappeihin ja punnitaan matkalaukkuja hiki otsalla. Suunnitelman mukaan meillä on anopin Audi ajossa, jolla anoppi tulee sitten töidensä jälkeen heittämään ensin miehen ja lapset lentokentälle hotelliin ja tulee sen jälkeen hakemaan minut kodin viimejärjestelyistä sinne samaan osoitteeseen.

Sateisena iltapäivänä, viimetöikseni, lähden viemään toista syöttötuolia kaverille lainaan ja hakemaan päivällispizzoja. Kotona ajan auton halliin, paikalle, joka saatiin vuosien jonotuksen jälkeen kolme päivää ennen lähtöä, nappaan pizzat kainaloon ja napsautan auton lukkoon. Tässä vaiheessa muistan, että säädin hieman takakontin järjestystä syöttötuolia sinne ahtaessani ja ajattelen järjestellä sen kuntoon vielä - ettei tule sanomista. Avaan kontin siitä "avaa vain takakontti" nappulasta, laitan pizzat auton katolle, järjestelen tavarat paikoilleen ja pamautan kontin kiinni. Noin puolessa sekunnissa tajuan laskeneeni auton avaimet kädestäni sinne kontin pohjalle, jossa ne nyt lepäävät. Lukkojen takana.

Epic fail.

Suunnitelmanmuutos aiheutti kohtuullisen määrän lisäsäätöä, hyvin paljon lisähikoilua, määrättömästi itseruoskintaa ja totaalisesti kiertoradalle räjähtäneen allekirjoittaneen pään. Ystävien avulla, anopin tuella ja silkalla kiukulla pääsimme kuitenkin laukkuinemme ja lapsinemme kentälle ja hotelliin. Laukutkin saimme checkattua lennolle valmiiksi jo keskiviikkoiltana.
Illalla, noin puoli kymmenen, kun neiti vihdoin taipui uneen tiukasti isänsä kättä puristaen, huokaisin. Nyt olemme vihdoin matkalla. Oikeasti matkalla. Ja kuukausien pakkaus- ja raivausurakka on vihdoin ohi.