Tämä talo on tyhjempi nyt...

... kun sä lähdit Tampereelle, etkä takaisin tullut.

 

 

 

Kuudelta aamulla painoin oven kiinni ja kiipesin täpötäyteen lastattuun pikkubussiin. Valuessamme katua pitkin kohti ensimmäistä mutkaa vilkaisin ulos: naapurin ikkunasta kurkkasi kaksi unista päätä; A ja P olivat heränneet vilkuttamaan meille vielä heipat.

Silloin tuli ensimmäiset kyyneleet.

Automatkaan oli varattu melkein 2½ tuntia. Kuljetusfirman mukaan aikaa olisi ollut syytä varata 110 minuuttia, me olimme ottaneet vielä puolisen tuntia lisävaraa. Siis siihen, että olisimme kentällä kaksi tuntia ennen lennon lähtöä.
Lontoon kehätie M25 oli kuitenkin pitkän viikonlopun ja monen aurinkoisen päivän jälkeen tulleen sateen takia(ko?) aivan tukossa. Ennen lähes jokaista liittymää liikenne puuroutui ja mateli, pariin otteeseen jopa pysähtyi. Matkaan kului lopulta ajatellun kahden tunnin sijaan yli kolme. Olimme Heathrowlla puoli tuntia ennen check-inin sulkeutumista.
Sen vuoksi jouduimme jättämään suunnittelemamme aamiaisen väliin (onneksi olin pakannut automatkalle riittävästi eväitä) ja lopulta kiiruhdimme turvatarkastuksesta suoraan portille. Portilla ehdimme juuri etsiä istumapaikat, mutta emme edes istahtaneet vielä, kun meidät jo haettiin koneeseen (lapsiperhe-etuja). Olimme ensimmäisinä koneessa ja penkkiin istuessani alkoi naurattaa: aina aiemmin kun olen matkustanut lentokoneella, kentällä on ehtinyt oleskella ja maleksia melkein kyllästymiseen saakka. Nyt kipitimme suoraan autosta baggage-dropin kautta turvatarkastukseen ja siitä koneeseen. Ilman sen kummempia pysähdyksiä tai odotuksia. Hyvin optimoitua, mutta olisihan sitä rauhallisemminkin voinut ottaa.

Lento meni hyvin; kumpikaan lapsista ei nukkunut (paitsi molemmat nukahtivat laskeutumisen aikana) eikä juuri syönytkään. Sitä herkullista BBQ-kana-kolmioleipää, joka meille tarjoiltiin (mistä MINÄ kyllä tykkäsin, luonnollisesti). Koneessa oli kuuma ja vettä sekä mehua kului. Appivanhempien tarjoama matkaseura osoittautui nopeasti kullanarvoiseksi lasten vuorotellen kivutessa selkänojan yli mummon tai ukin syliä täyttämään.

Helsinkiin  laskeuduimme aikataulussa, koneelta meidät kuljetettiin bussilla terminaaliin ja kävelemästä kieltäytyneet lapset saivat nopeasti hien pintaan helteisessä Helsingissä. Kun lapsen (á n. 12kg) lisäksi kannettavana on käsilaukku, kasa takkeja ja perässä keikkuu vielä täyteen pakattu trolley, niin nopeasti siinä tällainen rapakuntoinen hengästyy. Onneksi kentän lastenratasparkki tuli melko nopeasti vastaan ja pääsimme seuraavan haasteen pariin: passintarkastuksen jälkeen, kv-alueella, tuli hyvin nopeasti selväksi, että pian kentältä on nousemassa jokin (tai jotkin) Aasian lento. Pieniä japanilaisia - tai korealaisia tai kiinalaisia - oli käytävät pullollaan; harhailemassa, haahuilemassa, ihmettelemässä ja osoittelemassa. Samalla kaiuttimista kuului: "Viimeinen kuulutus lennolle AYxxx Tampereelle...", jolloin O katosi väkijoukkoon rattaiden ja neidin kanssa kuin raketti ja minä taiteilin juniorin kanssa perässä. Trolleyt olimme ulkoistaneet appivanhemmille, joilla siis tungoksessa oli luotsattavanaan kaksi perässä vedettävää lentolaukkua kummallakin. Lisäksi perästä kuului appiukon lähes jatkuva jupina siitä, miten tärkeää olisi nyt kuitenkin pysähtyä Oak Barreliin juomaan Guinness - kun se kuulemma kuuluu asiaan - eikä meillä nyt NIIN kiire voi olla.
Pääsimme portille ja ehdimme koneeseen, hiki otsalla ja jupinan jatkuessa. Lisämurinaa appiukossa kirvoitti se, että meidät koneelle vievä bussi seisoi portilla vielä kymmenisen minuuttia meidän bussiin (viimeisinä, kylläkin) kiiruhtamisen jälkeen.

Lento Tampereelle oli ihanan lyhyt ja nopea - ja ehdottoman oikea ratkaisu tämän välin siirtymään tällaisen päivän ja tämän kokoonpanon kanssa. Pirkkalassa meillä oli pikkubussi odottamassa, jolla pääsimme sujuvasti (ja Kotipizzan kautta) perille.
Kotimaa näytti heti parastaan ja siirtymä Englannin lohduttoman harmaasta vesisateesta Tampereen helteiseen kesäiltaan oli mieluisa. Pyhäjärven pinta tyyntyi iltaa kohti ja matkasta väsynyt paluumuuttaja pääsi päivän päätteeksi eroon vielä talviturkistaankin. Suomi, sauna ja keväinen ilta - siinä on suomalaisen hyvä olla. 

Yksisuuntaista.

Vieraiden jälkeinen elämä seurailee täällä kohtuullisen tasaisesti tuttua kaavaa: vieraslakanat pesuun, turhat tuolit pois keittiöstä ahtauttamasta, jääkaappiin jääneiden ruokien inventaario ja vähän vierailumasentunut perhe maleksimassa huoneesta toiseen. Aika nopeasti kaaos leviää taas vieraille pyhitettyyn vierashuoneeseen: pyykkiteline leviää sängynpäätyyn, O:n pyjama ja kotivaatteet löytävät taas pöydälle ja lasten leluja alkaa kulkeutua taas sinnekin. Arki on täällä ja paikalla vain me neljä.

Kotiinpaluun häämöttäessä sitä on alkanut pohtia mitä sinne kotiin OIKEASTI kuuluu. Suomen arjessa kun pysyi mukana jutuissa ja juoruissa vain olemalla siellä. Aina törmäsi johonkin, jolta taas kuuli sen ja tämän asian. Ja puistossa tai kerhossa ehti aina vaihtaa kuulumisia niin tuttujen kuin vähemmänkin tuttujen äitikollegoiden kanssa.
Mutta nyt. Täällä olen, enkä muuta voi. Facebook nyt tottakai pitää ajan tasalla. Mutta vain niistä, ketä siellä on ja sinne aktiivisesti kirjoittaa. Muutoin olen tullut huomaamaan, että aika paljon on asioita, joita ei vain kuule. Ei sillä, että nyt aina niin tarvitsisikaan kaikesta kuulla hetihetiheti - mutta vastavuoroisesti tuntuu, että meidän kuulumiset ovat kaikilla aika hyvin hallussa. Ja sehän on tietysti tämän blogin vika. Tai ansio. Tai mikä vaan. Mutta se on ollut myös tämän blogin tarkoitus. Nyt sen vaan huomaa, miten tyhmä ja yksisuuntainen kanava tämä blogi onkaan. Täällä minä kerron ummet ja lammet meidän tolloilusta, mutta itse en saa vastineeksi kuin ... no, hyvää mieltä, pienen purkupaikan kaikelle tälle ja varmaan elämänrauhan omalta ja O:n perheeltä, jotka muuten ehkä olisivat jatkuvassa kuulumistennälässään aika aktiivisia. Nyt saan täällä kuitenkin kerrottua asioita "vain kerran", mutta kuitenkin kaikille, joita meidän kuulumiset kiinnostavat.

Sujuvalla aasinsillalla pääsen tästä siihen, että sain tänään kirjeen! Ihan sellaisen käsinkirjoitetun, postinkantajan laatikkoon surv..., öh, sujauttaman, postimerkin kanssa matkustaneen kirjeen, jossa kerrottiin kuulumisia ja lähetettiin terkkuja. Fotoa ei tullut, mutta sen ehkä kestän. Miten mahtavaa! Miten elähdyttävää! Miten ihanaa! Kiitos kirjoittajalle, tiedän että luet tätä! <3 data-blogger-escaped-br="">
Pakollisessa sääosiossa voin todeta vain, että vein juuri kevään kolmannet pyykit ulos narulle kuivumaan ja koska vanhempani tosiaan veivät kaikki talvivarusteemme, niin uskonuskonuskon että kevät on nyt täällä.

Olin tässä yhteyksissä taas jo töihin, jossa minua kuulemma jo odotellaan. Ihanat valehtelijat, mutta uusia käyntikortteja on kuitenkin jo huhujen mukaan tilattu. Samalla ilmoitin pomolle jo ensimmäisen kesälomapäivän, jonka aion pitää - niistä hurjasta 9 päivästä, mitä minulle tälle alkavalle kesälle on. Pitäisi varmaan alkaa tarmokkaammin asennoitua tähän täällä jäljelläolevaan aikaan kesälomana, niin heinäkuu Helsinkiläisessä toimistoidyllissä ei sitten tunnu niin työläältä. Jossain määrin tunnelma on kuitenkin iloisen odottava: johan tässä on yli 2,5 vuotta "lomailtukin", enemmänkin fiilistä kuvaisi ehkä Samuli Putron sanoin: "... luojan kiitos, pian pääsen töihin pätemään." Tai ehkä lepäämään. Siltä se ajatus nyt ainakin tuntuu.

Minun jouluni.

Joulu on täynnä muistoja ja odotuksia. Joulun taikaa on rakennettu pienestä saakka ja se koostuu tuhansista pienistä sirpaleista, se tosiaan on an image of all Christmases past.
Nyt joulua täällä kaukana rakentaessani aloin tosissani miettiä, mitä ne muistot, tunnelmat ja kuvat pvat, mitä minulle nousee mieleen, kun ajattelen Joulua...

***

Jouluaattoaamu. Joulupukin kuumalinja, Kosti Kotiranta pukkina ja isän eteiseen kantamat koristelaatikot. Äiti touhuaa keittiössä, kotona tuoksuu kaneli, hyasintti, pakkasilma, aamuyöstä saakka uunissa muhinut kinkku ja jännitys. Jouluaatto on vihdoin täällä.
Kalenterin luukusta on löytynyt se seimikuva. Kuten yleensä aina.

Vielä ennen lumiukkoa kaivamme joulukoristelaatikoista ne tunnelmalliset tutut ja viemme ne tutuille paikoilleen: palikkatontut pianon päälle, mistelipallot olohuoneen ovensuuhun, haitaritontun takanreunukselle, valopallon olohuoneen ikkunaan ja sekalaisen kokoelman meidän tekemiämme roikkuvia makuuhuonesiiven ikkunaan. Omiin huoneisiimme valitsemme pallot ikkunoihin ja koristeen oveen. Äiti motkottaa, kun koristelua ei taaskaan ole "voinut" tehdä ennen kuin aattona.

Kuusi seisoo jalassaan ulkona, olohuoneen ikkunan takana terassilla. Isän kanssa olemme sen käyneet hakemassa pari päivää aiemmin ja isä on sen sitten pystyttänyt jalkaansa. Ylimääräiset havut on karsittu ja kannettu etuoville. Kuusen koristelu voi alkaa, kun isä on ensin saanut valot, nauhat, latvatähden ja ylimmäksi tulevan hopeisen kellon laitettua. Sormet jäätyvät kylmässä pakkasessa, kun kannamme tutut pallot kuuseen. Pallojen lisäksi kuusen kiikutetaan kelloja, käpyjä, enkeleitä ja monia muita, vuosien varrella kertyneitä ja rakkaiksi tulleita "koristeita".
"Ovi kiinni!", äiti aina välillä kiljahtaa, meidän kulkiessamme koristelupuuhissa keittiön ovesta.

Joulupuuro on kiiltävää, täyteläisen pehmeää ja se syödään puulusikoilla savisista kulhoista. Eikä siinä ole MITÄÄN terveellistä tai laihduttavaa: puuroriisistä täysmaitoon hartaasti haudutettuna, kunnon kermalla, suolalla ja sokerilla ryyditettynä, se on maailman parasta puuroa. Puuron päälle lisätään aina kanelia ja sokeria edellisen kerroksen kadottua parhaaseen suuhun. Pöydän päässä isä pelleilee mantelin löytämistä.
"Hei!" sieltä kuuluu ja kieli tekee poskeen pallon. "Täällä se on... "
"Näytä!" joku (kokemattomampi, joka ei ole tätä esitystä ehkä vielä riittävän montaa kertaa nähnyt)
"*glup* OHo, nielaisin sen..." isä virnistää.
Ja tekee kohta taas saman uudelleen. Kunnes manteli sitten oikeastikin löytyy.

Jokainen kokoaa omaan huoneeseensa herkkulautasen: ruokapöydälle kannetaan vihreitä kuulia, mandariineja, Wienernougatia, Budapesteja, pähkinäsekoituksia, rusinoita, omenoita, suklaakonvehteja... mitä nyt minäkin vuonna on isän töistä saamassa herkkulaatikossa tullut. Ja kaupasta mukaan tarttunut. Loput kootaan isolle hopeiselle tarjottimelle ja nostetaan olohuoneen pöydälle, piparkakkutalon viereen. Piparkakkutalo on jo saanut vakituiset asukkaansa: pikkuruisen joulupukki- ja joulumuori-perheen ja puurokulhonsa kanssa kyykkivän tontun. Ruokapöydälle on aseteltu jokaiselle meistä nimetty enkelihahmo. Minun hahmoni - omituista kyllä - soittaa BANJOA.

Iltapäivän mittaan touhutaan koristeluiden lisäksi keittiössä; kuoritaan perunoita, viimeistellään rosollia, asetellaan "rantaruottalaisten kalapöydän" antimia esille ja valmiiksi iltaa varten, käydään tuoksuttelemassa uunista höyryävänä nostettua kinkkua ja sivellään sille sinappihuntua (ja asetellaan sormet sinappi-korppujauhoissa kinkun pintaan kokonaisia neilikoita). Kellon lähestyessä kolmea ja illan hämärtyessä ikkunoiden takana yksi kerrallaan livahdamme keittiöstä ja pöydän kattamisesta omiin huoneisiimme pukeutumaan juhlavaatteisiin ja laittautumaan iltaa varten. Meillä joulu on aina otettu vastaan parhaimpiimme pukeutuneena.

Kiharoiden olleessa ojennuksessa ja helmojen kimaltaessa juhlakengät vaihdetaan vielä hetkeksi töppösiin tai saappaisiin, takit vedetään niskaan ja lähdetään koko perheen voimin viemään lahjoja naapureille. Useimmiten yhytämme molemmat naapurit keskeltä jouluateriaa, pölähdämme pakkashuurusta eteiseen, halaamme ja kättelemme kaikki, ihastelemme puolin ja toisin vuoden tuomia muutoksia ja toivottelemme oikein rauhaisaa Joulua. Naapureista pakkaudumme vielä autoihin ja ajamme hautausmaalle viemään joulukynttilät pienen pikkusiskomme haudalle.

Kotona perunat ehkä ovat jo kiehuneet ja kinkku kuorruttunut. Rantaruottalaisten kalapöytä on valmis joulunjuhlijoita varten. Pöydässä on ainakin äidin joulusilliä, mätiä, lohta, graavia siikaa, jonkinlaista pateeta - ja tietysti perunoita. Kalojen jälkeen on pääruoan aika. Pöytään kannetaan höyryävä, juuri kuorrutettu, luullinen kinkku, peruna-, porkkana- ja lanttulaatikot, luumut, omenasose ja rosolli. Säilykeherneet unohdetaan mikroon, josta ne löydetään ruoan jälkeen.

Ruoan jälkeen lasketaan verhot. Aina. Äiti paistaa torttuja ja laittaa pipareita esiin. Lapset pyörivät levottomina sohvien ympärillä, tuoleja järjestetään olohuoneessa valmiiksi ja miehet katoavat jonnekin. Ja kohta: ovelta kuuluu koputus. Joulupukki! Tuttu vieras saapuu, istutetaan siihen keskimmäiseen tuoliin, parhaalle paikalle. Isä tuo pukille glögiä, jota vieras hörppii hankalasti partansa välistä kunnes äiti muistaa tuoda pukille pillin. Joulupukille esitetään pitkin päivää harjoiteltu ohjelma; tonttutanssi, soittoa ja laulua ja mitä nyt minäkin vuonna on valmisteltu ja keksitty. Lopulta avataan verhot, joiden takaa, terassilta, paljastuu lahjoja. Kassi- ja säkkikaupalla lahjoja. Lapset eivät enää pysy nahoissaan: miten ne lahjat tuonne ovat päätyneet, äkkiä sisälle ne sieltä! Säkit tuodaan sisälle, kasataan pukin ympärille, joka alkaa urakkansa ja jakaa koko röykkiön levottomana lainehtivalle juhlakansalle.
Lahjakasoille on jokaisella oma, tietty ja tarkka paikkansa: N on kirjastossa, S pianotuolilla, M vihreän sohvan toisessa ja minä toisessa päässä, veljet perintösohvalla ja äiti ja isä ruokapöydän ääressä. Muutama vuosi sitten tehty remontti tosin siirsi ruokapöydän keittiön toiselle puolelle ja pianon eri kohtaan - mutta jokaisella on yhä huoneessa oma paikkansa. Vaikka aviomiehiä, vaimoja ja lapsia onkin vuosien varrella liittynyt seuraan. Nyt koko perhe vaan koittaa mahtua samaan kohtaan. Sille omalle paikalle.

Lahjojen avaaminen on aina kaaosta. Jokainen puuhailee oman kasansa ääressä ja aina tasaisin väliajoin joku kiljahtaa: RUNO! Tuolloin kaikki hiljenevät kuuntelemaan taas yhtä riimiratsun laatulaukkaa, legendaarisimpana muistetaan yhä "päässäs on papu"-tyylinen runotekele vuosien takaa. Isä pitää huolen, että glögiä riittää. Tortut jäähtyvät ruokapöydällä. Kiitoksia ja ihasteluja huudellaan huoneen puolelta toiselle.

Lahjarumban päätteeksi kokoonnutaan kylmien torttujen, lämpimän glögin ja jokajouluisen uuden lautapelin ääreen. Joku on jo ehtinyt lukea säännöt ja yrittää selvittää muille pelin kulkua. Yksi ei vaan tajua, toinen meinaa nukahtaa pöytään ja kolmas ehdottaa, että mitä jos vaan aletaan nyt pelaamaan, kyllä ne säänöt siitä selviävät. Uutta peliä tahkotaan niin kauan kun virtaa ja intoa riittää - usein nukkumaan päästään vasta jouluyön käännyttyä jo seuraavan päivän puolelle. Nukkumaan menee väsynyt, kylläinen ja onnellinen perhe. Uusissa yöpuvuissaan ja joululahjakirjaa kainalossaan kantaen.

IHANAA JOULUA KAIKILLE!   

Ylläriiiii!

O täyttää huomenna 30. Mutta kun olemme täällä, kaukana kaikista tutuista ja kavereista ja varsinkin lapsenvahdeista, niin on ollut aika selvää, että mitään sen suurempia juhlia ei ole luvassa. Silti aloin jo keväällä hieman pohtia, että olisiko hauskaa, jos - yllärinä - koittaisin saada vähän juhlaväkeä tänne. Kyselin hieman porukalta, mutta aika pian tuli selväksi, että yksillä on pieni vauva, toisilla juuri alkaneet uudet työt ja kolmansilla raha-aika-ja-halupula. Niinpä isompien yllärijuhlien ajatus haudattiin sinne syntysijoilleen.

Kesällä tuli kuitenkin puhetta lankomiehen ja tyttöystävänsä kanssa aiheesta, he kun rupesivat kyselemään, että olikos silloin synttäriviikonloppuna vielä jotain ja jos he sitten tulisivat. Projektin miniversio siis käynnistettiin silloin ja yllätys kulminoitui eilen siihen, että O:n palatessa töistä - perjantai-väsyneenä ja rauhalliseen koti-perhe-viikonloppuun asennoituneena, täällä olikin oman perheen lisäksi odottamassa A ja R.
Olen tätä yllätystä hykerrellyt jo viikkokaupalla ja kuvitellut O:n ilmettä tuossa ovella. Mutta eikös kuitenkin sitten käynyt niin, että kun olin aikani tässä ikkunassa päivystänyt - päätoimenani blokata näkymä muualle olohuoneeseen ja varsinkin kätkeä yllätysvieraat - jouduin kuitenkin pistäytymään keittiössä ruokasäätöä huoltamassa ja juuri sillä minuutinpuolikkaalla O palaa kotiin. Ja näkee kadulle saakka ikkunasta ensimmäisenä isoveljensä. Hmph.
Yllätys oli kuitenkin yllätys, siihen saakka. Minulta jäi näkemättä se kauan kuvittelemani ensi-ilme, mutta päivällisen iloinen puheensorina, jälkiruoaksi nautittu vuosikerta-Blossa, veljesten lähipubikeikka ja varsinkin lasten rajaton riemu tuttujen-vieraiden saapumisesta on kyllä korvannut menetykseni.

Tänään synttärisankari pääsee juhlimaan pyöreitään Colchesterin yöhön, minä jään lapsenvahtiin ja riekun juhlakolmikon hengessä mukana kotisohvalta käsin. Olisi ihanaa päästä mukaan, mutta on ihan yhtä ihanaa tarjota toiselle mahdollisuus mennä ja juhlia. Minunkin vuoroni tulee. Meidänkin vuoromme tulee. Tänään ja huomenna juhlan keskiössä on O. Ansaitusti. <3 <3 <3

Sumussa

"Kuu! Kuu paistaa!" esikoinen riemastuu ja osoittaa taivaalle, jossa aamupäivän aurinko on haalistunut talven nostaman sumun taakse. Juniori läiskyttää märkiä rukkasiaan liukumäen lattiaan ja minä tunnen joulukuun läheisyyden kesänohuiden tennareideni pohjien läpi. Aamuinen sumu hälveni jo hetkeksi, kaksikon keinuessa tungin sormikkaat taskuun ja nautin kevääseen häivähtävästä auringon lämmöstä. Mutta nyt sumu on taas noussut ja kaikki keväinen kadonnut. Äsken vielä lempeältä tuntuva tuuli onkin nyt jäätävä ja armoton. Maa uhkuu roudan uhkaa. Kipristelen varpaitani. Huomenna laitan toiset kengät.

Jotenkin sumu ja nämä saaret sopivat yhteen. Täällä olettaakin olevan juuri tällaista: sade roikkuu ilmassa, sumu nielee maiseman sisäänsä ja makaa kaiken päällä raskaana ja armottomana. Kuitenkin täällä on tähän saakka ollut kaunista, usein aamupäivisin aurinkoista ja vain harvoin OIKEASTI sateista. Märkää on ollut, koko ajan. Sillä satoi tai ei, aina aamuisin maa on märkä ja leikkipuisto ohuen vesiharson peitossa.

Tänä aamuna aurinko selvästi hävisi taistelun. Ensimmäistä kertaa meidän täälläoloaikana. Ja nyt sumu on täällä ja hautoo meitä. Toisaalta armollisena, mutta juuri tänään myös huolestuttavana, sillä joudumme nyt jännittämään että pääseehän appivanhempien kone laskeutumaan Lontooseen...

Salaisuuksien kammio

ESIPUHE

Tartuin ensimmäiseen Harry Potter-kirjaani joskus aivan 2000-luvun alussa. Tuolloin sarjasta oli suomeksi ilmestynyt ensimmäiset neljä teosta, jotka - alkuun päästyäni - ahmin pikavauhtia ja kasvavalla innolla. Sen jälkeen jokaisen osan ilmestyminen oli pitkän odotuksen jälkeinen täyttymys - minä kun halusin jatkaa alkuperäisellä polullani ja luin jokaisen teoksen vasta suomeksi. 

Elokuvien alkaessa ilmestyä vuonna 2001 kävin nekin, tunnollisesti, katsomassa jokaisen ihan elokuvissa saakka. 

Nyt seuraavakin sukupolvi on Pottereiden parissa, siskonpoika T, kymmenen vuotta, on myös potterinsa lukenut ja katsonut. Ja kun viikko sitten sain puhelun Italiasta, jossa sisko tiedusteli haluaisinko lähteä heidän kanssan Warner Brosin Leavesdenin studioille katsomaan, miten nuo elokuvat on tehty, ei sitä tarvinnut kauaa miettiä. Ajankohtakin kun oli sopiva ja O myöntyväinen jäämään meidän lasten kanssa kotivahdeiksi elämysmatkamme ajaksi.

Niinpä starttasimme tästä sunnuntaina päivällisen jälkeen ja ajoimme n. puolitoista tuntia Colchesterista Leavesdeniin sateisessa ja hämärtyvässä lokakuun lopun illassa.
Elämystä on vaikea kuvailla sanoin, niinpä laitan tähän vähän kuvia. Saatesanoina: jos olet potterisi lukenut ja varsinkin jos elokuvasarja on tuttu, niin SUOSITTELEN. Muutoinkin tuo on vierailun arvoinen paikka; hyvin tehty, hienosti toteutettu ja wau-efektejä pullollaan. Uskomatonta, mitä kaikkea noihin elokuviin on OIKEASTIKIN tehty - ei vain tietokoneella! 

Esittelyfilmin jälkeen, kun näyttelijät olivat pujahtaneet suuren salin ovista sisään, valkokangas nousi ja paljasti ne samat ovet! Tässä ovella elämysseurueemme: R, T, N ja N.

Suuri sali sisältä, takan kohdalta oville päin. Katto ei nyt ollut todellisuudessa niin hieno, kuin leffoissa... ylläri.

Keitä siellä nyt meitä olikaan; Dumbledore, Hagrid, ja... ja... ;) Kaikki propsit ja vaatteet olivat muuten niitä OIKEITA, leffoissa käytettyjä kamoja.

Kalkaroksen kamat taikajuomaluokassa. Ja parit mausteet hyllyillä...

Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa oli aika saman näköinen matto kuin meillä alkukodossa! Äidille vaan terkut: ei sitä kannata liikaa kunnostaa! :)

Tiedonjanoinen seurueemme valtasi kaikki päätteet: T, N, R ja N. Taustalla pilkottaa Dumbledoren toimistoon vievän portaikon sisäänkäynti.

Dumbledoren toimiston maalausjengi oli kokonaisuudessaan unessa :)

Toimistossa Albuksen kamat. Me kaikkihan tiedetään, miten Dumbledorelle itselleen kävi...

Pojat taikaministeriössä. Toimistot olivat kyllä tuolloin jo tyhjinä.

Poimittaislinja. Ei päästy kyytiin, mutta satoi kyllä - mikä sopi tunnelmaan.

Likusteritie 4. Ja kolmonen kans.

Magic is might ehkä taikaministeriön mielestä, mutta meillä jästeillä se kyllä on Starbucks.

R.I.P. Tom Riddle - ja muut sen sukulaiset.

Paremman sään aikana oltais päästy myös kävelemään tähän sillalle. Mutta nyt satoi (yllätys) ja silta oli kiinni. Buu.

Viistokuja. Porttikongien pimeydestä huomattiin myös yksi kuolonsyöjä (jaiks!)

Weasleyn veljesten pilailupuoti, ovensuussa herkulliset Puking Pastilles.

Ollivanders.

Ollivanderin valikoima löytyi hieman myöhemmin. Jokainen 17 000 sauvasta ja laatikosta on (kuulemma) KÄSIN tehty ja viimeistelty. Että sellainen työllistävä vaikutus tällä leffalla... O_o

Pienen pienoismallin olivat sitten askarrelleet, joutessaan.

Mittakaavasyistä R, viisvee, ja Tylypahkan "pienoismalli".

Toiselta puolelta.

... ja alhaalta.

Iltavalaistus Tylypahkassa.

Kaikkiaan reissu oli upea ja henkeäsalpaava. Tuo 8 elokuvan projekti on kyllä ollut sellainen keskimääräistä kookkaampi rakennus- ja askartelurupeama, johon on käytetty ihailtava määrä ammattitaitoa, yksityiskohtien hiomista, käsityö- ja rakennustaitoa, aikaa, rakkautta ja tietysti rahaa. Ja vaikka tällä kokonaisuudella nyt sitten keräillään näitä pennosia myös takaisin, on minusta mahtavaa, että nämä teokset, tarvikkeet, pienoismallit, piirrustukset, rakennelmat, lavasteet - KAIKKI - on saatu säilyttää. Muutoinhan olisi ollut melko todennäköistä, että tuollakin nähdystä tavarasta ja rakennelmista iso osa olisi vaan vedetty silppurin läpi ja säilytetty vain elokuvissa nähtävänä. Nyt, tällainen tapa-potteristi sai kyllä koko £28 lipunhinnalleen elämyksiä, ihasteluja ja wau-huudahduksia. Ja 249 valokuvaa.

London called.

Ihana O kun patisteli minut kaksin ystävän kanssa Lontooseen ja jäi itse perjantaipäiväksi lasten kanssa kotiin. Ja ihana P kun halusi nähdä KAIKKI must-see-paikat Lontoossa. Pääsin samalla itsekin tästä sivistysaukosta, sillä olinhan nyt tuossa lähi-metropolissa vasta toista kertaa - ja ensimmäisellä kerralla, nyt kesäkuun alussa, tuli nähtyä "vain" Hyde Park, Harrods, Piccadilly Circus, Regent- ja Oxford Street ja juuri Michelin tähtiä saanut ravintola Pollen Street Social. Sekä tietty pari juna-asemaa (Liverpool Street (="meidän" kotiasema Lontoossa) ja Paddington, josta pääsee Heathrowlle).

Eilen aamulla lähdimme siis, harmaan tahmeassa kelissä, kohti Lontoota. Junassa mukana oli muutama muu ja suuri Latte, perillä odotti vessahätä ja kolmenkymmenen pencen yleinen käymälä. Reittimme kulki Harrodsin kautta Suomen suurlähetystöön...

 

Kunnallisvaaliäänestyksen jälkeen paikallisen hallinnon ytimeen, Buckinghamin palatsille...

 ja Westminsteriin. Kuvattiin puhelinkoppi ja se joku pikkukello. Ei löydetty Big Beniä, kun siellä oli vaan joku pienempi wannabe-versio (sarkasmia ymmärtämättömille selvennettäköön, että Big Ben yllätti olemalla vähemmän Big kuin mitä nykyihminen ehkä sillä Bigillä käsittäisi. Toim. huom.)

 Tässä vaiheessa satoi jo brittiläisittäin lohduttomasti ja alkoi olla hieman nälkä. Silti jatkoimme matkaa, metrolla eli Undergroundilla eli Tubella, Towerille. Mutta jätimme turistilaumat jonottamaan yksinään itse Toweriin ja kävimme kuvaamassa... 

 ... Tower Bridgen. Ja mietimme, onko tämä nyt SE London Bridge joka oli falling down vai oliko se sittenkin vielä joku muu. No, oli miten oli, niin tämä oli tämä. Ja se kyllä oli pystyssä.

Towerilta ajelimme vielä metrolla King's Crossin asemalle, jossa valitettavasti emme päässeet kokeilemaan pääsyä laiturille 9 3/4. Ja ennen lounasta kävimme vielä tarkistamassa mainosnäyttöjen toteuman ja ulkomainonnan tavoittavuuden Piccadilly Circuksella. TRP oli varmasti, sateessakin, kohdallaan, totesi tämäkin elähtänyt mainosmummo ja lähti VIHDOIN etsimään pubilounasta.

Alkuperäinen suunnitelma oli myös shoppailla Lontoossa vähintäänkin raivokkaasti, mutta lounaan ääressä totesimme ajan loppuvan kesken. Saatuamme BigBenBurgerit ja paikalliset bitterit nenän alle oli paluujunan lähtöön enää vajaat kaksi tuntia. Ja kun Lontoon metroliikenne on vähän jotain muuta kuin Helsingin itäsuunnan atrain, niin välille Oxford Circus - Liverpool Street KANNATTAA varata hieman enemmän aikaa, kuin äiti - rouva ajatonsiirtymä - olisi opettanut. Niinpä ehdimme - hämmästytettyämme pubitarjoilijamme syömällä lautasemme typötyhjiksi - käväistä pikaisesti kahdessa kaupassa, ostamassa yhdet housut ja sovittamassa toisia ja melkein-eksyä metroaseman muutostöiden aiheuttamiin kulkureittimuutoksiin. Matkaan varaamamme 40 minuuttia riitti JUURI tuohon etappiin ja Starbucks-visiittiin ja olimmekin Colchesterin junan ovella, frappucinot käsissämme, noin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Pelivaraa siis jäi, muttei liikaa.

Päivästä jäi käteen, muutaman nuhaisenharmaan valokuvan ja hapottavien jalkojen lisäksi, monta inside-juttua, naurua ja suoritusmerkintä Lontoon tärkeimpiin nähtävyyksiin. Ensi kerralla voinkin sitten keskittyä shoppaamaan!

On vain yksi äiti.

Sinne se katosi, harmaan auton kyydissä kadunkulman ympäri ja takaisin kohti Suomea. Äiti.

Meillä oli mukavan vauhdikkaat, tapahtumarikkaat ja uuvuttavat kolme päivää. Mentiin ja tehtiin paljon, syötiin sitäkin enemmän ja väleissä oltiin. Tai no, enemmän ne välitkin meni tohistessa, kun aina piti joko laittaa ruokaa tai sitä pois.

Jotenkin on haikea tunnelma, vaikka alkukodosta muutosta on jo vuosikausia eikä muutenkaan ole tullut vietettyä liiemmin pidempiä pätkiä äidin kanssa. Ehkä se on tämä vieras maa, uudet ympyrät, joissa kuitenkin pyörivät samat perherutiinit ja jotenkin konkreettinen turvaverkkojen ulottumattomissa olo. Siihen kun saa hetkeksi sen elämänsä ensimmäisen - ja pysyvimmän - ankkurin hetkeksi matkaa tasoittamaan, niin paluu tähän perustilaan tuntuu kohtullisen irtonaiselta. Jossain määrinhän sitä näinä päivinä huomasi, miten sitä on - onneksi - kasvanut kuitenkin ulos siitä lapsuudenkodista. Konflikteja nyt ei näissä päivissä ehditty kehittämään, mutta niiden siemenet tunnisti kyllä. Siis ne, mistä pidempään saman katon alla viivyttäessä kasvaa niitä yhteentörmäyksiä. Nyt nämä päivät olivat vaan mukavia ja turvallisia.

Auton kadottua kadunkulmaan, tulin takaisin sisälle, painoin oven kiinni ja totesin, että nyt tässä talossa on taas vain yksi äiti. Minä.


(Jälkikirjoitus otsikosta: joku - ehkä perheenjäsen - ehkä tunnistaa sen lähteen; tarina kun kertoo äidinkielen otsikkoaineesta, jossa yksi otsikoista oli juuri tämä tässä käyttämäni. Eräs kokelas kirjoitti konseptikaupalla alkoholisoituneesta naisesta ja tämän lapsesta - ja ainetta lukiessaan opettaja oli valmistautunut piirtämään loppuun jo melko matalan arvosanakirjaimen, kunnes loppukappale kertoi pilkun paikan tärkeyden:
Lapsi meni jääkaapille, hakemaan äidilleen ja tämän seurueelle olutta. Avasi oven, kääntyi takaisin, meni äitinsä viereen ja sanoi: "On vain yksi, äiti.")

Easy like a sunday morning

Aurinko nousee tähän aikaan vuodessa täällä noin seitsemältä. Meillä ollaan siinä vaiheessa oltu hereillä tunnin verran. Niin arkena kuin sunnuntainakin. On katsottu kuvia iPhonesta, käyty ehkä aamupesuilla ja kiemurreltu päivävaatteisiin. Auringon noustessa ollaan ehkä puurolla tai vasta tulossa sinne. Liikkeellä kuitenkin.

Ennen aamun ulkoilulle lähtöä ehditään vielä kaikenlaista. Eilen, esimerkiksi, olin jo ennen ensimmäistäkään kahvikupillista saanut rullata vessapaperit takaisin rullalleen kolmesti, kerätä kylpyhuoneellisen (puhtaita, onneksi) vaippoja takaisin paikoilleen, rakentaa majan, purkaa majan ja heittää edellisenä päivänä ostamani kasvojen puhdistuspyyhkeet roskiin, kerättyäni ne(kin) lattialta n. koko yläkerran alalta.

Linkitin eilen Facebookissa Vantaan Sanomien kolumnin - monen muun äidin lailla - jossa oli kerätty monta perus-lapsiperhe-elämän pommia yhteen kohtaan. Sitä lukiessani tunnistin kaiken, mutta jotenkin ajattelin, että onneksi nuo eivät koskaan satu samaan aikaan. Niinkuin siinä kolumnissa. Kunnes sitten sattuvatkin. Kuitenkin. Ja niinä hetkinä sitä kaipaa töihin. Kipeän todellisesti kaipaa ja ikävöi. Jopa niitä perjantaiden puoliviiden palavereita asiakkaalla jossain takamailla, jotka asiakas sitten itse onkin lopulta unohtanut ja muistavat koko asian vasta kun heidät saa kiinni autostaan ruuhkaisella Lahdentiellä. Ja niitä aamuvarhaisen megapresiksiä, joiden vuoksi on painanut viikkoja pitkää päivää ja lopulta valvonut edellisen yön. Ei sitä ainakaan tämän väsyneempi tai turhautuneempi voisi olla.

Nyt on kuitenkin sunnuntaiaamu. Iisiä, ehkä, kun lasten isäkin on kotona. Perussettiä siltä osin, että lastenhuoneessa alkoi mellastus klo 05.58. Noilla lukemilla ne numerot jäävät koko päiväksi verkkokalvoille killumaan ja ne kyllä muistaa. Tarkasti.
Kahvi on nyt juotu, kohta lähdemme ulkoilemaan. Hesari vielä odottaa, kun jäin "suustani kiinni" nettiin enkä digilehteen saakka ole vieläkään päässyt. Sitä varten voi nyt olla lasten päiväuniaika.

A weekend of firsts

Sen lisäksi, että tämä viikonloppu on ensimmäinen kuukausiin, joka on tuntunut Viikonlopulta, on tässä viikonlopussa saatu muutama muukin "eka kerta" koettua.

Grilli. Meidän kummankin ensimmäinen OMA grilli tuli kotiin perjantaina. Tutkailtuaan ja vertailtuaan paikallista valikoimaa O kävi työmatkalla sen lopulta hakemassa. Perinteinen pallogrilli, 4-6 hengelle. Illalla kun aloimme sitä koota, laatikosta kuoriutuikin kohtuullisen hervottoman kokoinen kattila. No, eipä tarvitse meidän pienen perheen grillauksia monessa erässä käristää.
Eilen sitten kokeiltiin uusinta perheenjäsentä käytännössä; paikalliset grillihiilet myydään valmiissa "annospusseissa", joka sitten asetellaan grilliin ja tuikataan paperipusseineen tuleen. Hetken nikoteltuaan ko. viritys onneksi syttyi ja lopulta pöytään saatiin erinomaisen herkulliset entrecotit ja lisukkeet. Tämän perheen grillikausi on avattu!

Englantilainen brunssi. Sunnuntain aamukävelyn venähdettyä lasten lounasajalle ja ylikin päätimme hoitaa lounaan kaupungilla (josta on meille kotiin ehkä n. 500m, toim. huom.). Paikallisen tavaratalon ravintolassa tukimme jonoa ja aiheutimme hämmennystä lueskelemalla hartaasti seinällä olevaa ruokalistaa - vain saadaksemme lopulta selville, ettei siellä ole tarjolla kuin aamiaista. Englantilaista aamiaista. Eli siis paistettua munaa, pekonia, makkaroita, papuja, paistettuja tomaatteja ja paahtoleipää. Hetken lisäpohdittuamme päätimme sen kelpaavan lapsille lounaaksi ja teimme tilauksemme. Näin sitä kulttuurikasvatetaan lapsia, sano. Hyvin upposi, niin muna kuin makkarakin. Pekoni oli melko suolaista aikuiseenkin makuun (yhä janottaa) ja papuja ei esikoinen edes suostunut maistamaan. Juniori puolestaan olisi pärjännyt pelkillä pavuilla, sen verran ripeästi ne lautaselta katosivat. Ja paahtoleivän suosiota nyt ei tarvinnut edes epäillä.

Lauantain postipoika. Selvisipä nyt sekin, että paikallinen postman-pat kuljettaa myös viikonloppuisin. Tai ainakin lauantaisin. Postiluukusta kun rapsahti nippu Suomesta kääntyneitä kirjeitä - ja hyvä että kääntyi: seassa oli myös ilmoitus siitä, että olemme saaneet hakemamme paritaloasunnon! Kirjeen liitteenä olleet lomakkeet piti palauttaa niin, että ne olisivat asumisoikeusyhtiön toimistossa viimeistään 24.9. Eli huomenna. Laitoimme nyt skannatut lomakkeet sähköpostilla ja viestissä selitteenä nykyinen asumistilanteemme. Toivon mukaan selitys - ja skannaukset - kelpaavat. Talo valmistuu joulukuussa 2013, mutta haut asuntoihin oli jo nyt. Luvassa on siis kotiinpaluun jälkeen puolenvuoden välivaihe, jonka jälkeen pääsemme Suomessakin oman pihan / pation - ja siis grillin - makuun!

Sade. Colchesterissa sataa vuodessa keskimäärin vähemmän kuin Suomessa. Kuherrusviikkomme täällä onkin ollut kokonaan poutainen, suurelta osin kesäisen lämpimän aurinkoinen ja olemmekin päässeet joka päivä ulkoilemaan loistavassa loppukesän säässä. Se on kuitenkin loppu nyt. Sade alkoi N-Y-T ja BBC:n mukaan sitä jatkuu koko viikon. Oi onnea. Kruununjalokivenä tässä kaikessa sateisuudessa on se, että onnistuin pakkaushomeilussani jättämään juniorin kurahousut Suomeen ja ne saapuvat jälkitoimituksena (TOIVOTTAVASTI) äitini mukana muutaman viikon kuluttua. Täytynee katsoa pääsemmekö perumaan jälkitoimituksen ja hankimme kurarit konttaavalle täältä. Huomenna.

Kotiparturi. Esikoinen syntyi pää täynnä tukkaa ja ensimmäiset merkit parturitarpeesta tulivatkin vastaan jo n. vuosi sitten. Silloin erehdyin viemään yksivuotiaan ihan kampaajalle, jossa lopulta sain maksaa 12€ siitä, että neiti sai karjua salongin peilit säröille ja rauhallisesta kampaaja-ajastaan nauttimaan tulleet kanssa-asiakkaat raivon partaalle. Sen jälkeen olenkin rakennellut lapsuusajan traumaa saksimalla neidin otsatukkaa ihan omatoimisesti, keittiösaksilla. Eilen olimme taas pisteessä, jossa hiuksille oli yksinkertaisesti tehtävä jotain. Tyttö oli lahjottu istumaan paikallaan O:n sylissä iPadin voimalla ja homma toimi sen verran hyvin, että intouduin lyhentelemään hieman muualtakin kuin otsalta. Ja sittenhän sitä piti vähän tasoitella. Ja ai hitto, tuolta lähtikin vähän lyhyemmäksi kuin toiselta puolelta, pitää ottaa tästä vähän lisää. Oho, nyt tähän jäi tollanen pidempi soiro... Jep. Ensi kerralla neiti pääsee (joutuu?) ammattilaisen käsiin. Kun tukkalaatu on äidiltä peritty ja siinä näkyy JOKAINEN saksenjälki, niin eipä tuon jäljen perusteella kannata vielä parturi-kampaajan urasta haaveilla ;) Mutta nyt neidillä on siisti(mpi) tukka, joka ei roiku silmillä ja ui soppalautasella. Eikä ihan vielä millinkoneeseen kuitenkaan tarvinnut turvautua.

Viikonloppua on vielä useita tunteja jäljellä, mutta jotenkin nämä sunnuntaitkin tuntuvat taas tällaisilta tylsiltä. Huomenna taas palaava arki on turhan lähellä ja seuraava viikonloppu pienen iäisyyden päässä. Lisäksi kun edessä on sadeviikko, niin tunnelma on sitäkin harmaampi. Toisaalta, olen kartoittanut valmiiksi jo lähistön sisäleikkipaikkoja, ja huomiselle onkin jo suunnitelmat valmiina.
Meneeköhän tämä taas niin, että jos jostain ihme syystä nyt sataakin vain päivän tai kaksi, niin sitten melkein harmittaa kun tehdyt suunnitelmat menevätkin uusiksi ja "joudumme" tuttuihin ulkoleikkeihin aiemmin kuin luulimme?
Ehkä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

TGIF

Pitkästä aikaa viikonloppu, joka tuntuu VIIKONLOPULTA. Heinäkuun puolivälistä saakka olemme olleet enemmän ja vähemmän menossa tai vähintäänkin pakkaushässäkässä kaikki illat ja viikonloput. Huippuna viimeiset 4-5 viikkoa Suomessa, joista arki-iltoja kirjoivat harrastesarjan jalkapallo-otteluideni lisäksi mitä moninaisemmat kaverimenot ja kekkerit. Ja jokainen viikonloppu elokuun alun jälkeen oli täynnä ohjelmaa; oli polttareita, rapujuhlia, häitä ja ristiäisiä. Kaikkea ihanaa siis, lähes ähkyksi asti.

Mutta tänään, O:n ensimmäisen englantilaisen työviikon jälkeen, tuntui pitkästä aikaa OIKEASTI perjantailta. Tuntui oikeasti siltä, että Luojan kiitos on perjantai.

Kolmas kerta toden sanoo?

Tämä on kolmas kerta, kun muutan ulkomaille. Jokainen kerta on tosin ollut alusta saakka väliaikainen; vaihto-oppilasvuosi Kanadassa, opiskelijavaihto Irlannissa ja nyt tämä "kotiäitivaihto" täällä Iso-Britanniassa. Kuitenkin jokaisessa kerrassa on ollut jotain uutta, jotain vanhaa, jotain ehkä lainattua ja varmuudella - jossain vaiheessa - jotain sinistäkin.

Teininä, ensimmäistä kertaa ulkomaille lähtiessä, kaikki oli uutta. Silloin myös kaikki oli kaukana, kallista ja aikaeromuurin takana. Opiskelijavaihtoon tuli lopulta lähdettyä Eurooppaan, euroalueelle ja vielä helppouden maksimoimiseksi englanninkieliseen maahan. Nuo kuukaudet pysyteltiin tuoreen poikaystävän (nykyisen aviomiehen, toim. huom.) kanssa tiiviissä yhteydessä Messengerin, Skypen ja sähköpostin välityksellä - siinä missä Kanadasta läheteltiin kirjeitä ja puhuttiin puhelimessa alle kymmenen kertaa vuoden aikana. Muut ystävät pysyivät jo tuolloin ajan tasalla blogin välityksellä ja kaikki oli niin monin kerroin helpompaa ja vaivattomampaa kuin kymmenen vuotta aiemmin.
Täällä, nyt, olemme pysyneet totutuissa rutiineissa; aamukahvin kanssa nautitaan päivän Hesari (iPadilta), päivän mittaan tarkistellaan puhelimesta ystäväpiirin kuulumisia Facebookin, Twitterin ja blogosfäärin kautta ja illalla seurataan Suomen TV:tä TV-kaistan avulla. Ensi viikonloppuna juttelemme varmaankin ensimmäiset Skype-puhelut lähipiirille Suomeen ja sitä seuraavana olisi tarkoitus seurata veljenpojan ristiäiset sitä samaista kanavaa käyttäen. Hetkittäin sitä tuntuu siltä, ettei missään olisikaan. Olisi vain jossain surkeasti sisustetussa, astianpesukoneettomassa, kulttuurielämyksessä, mutta kuitenkin Suomessa.
Pitäisi varmaan irroittautua hieman näistä kaikista ja alkaa kokea englantilaista todellisuutta? 

Toinen selkeästi kehittynyt ja muuttunut seikka on oma asemani: Kandassa olin koululainen, Irlannissa opiskelija ja täällä vain olen. Olen ennenkaikkea äiti ja vaimo, koko ajan siis töissä ja on-call. Aiemmilla kerroilla olen saanut ja voinut heittäytyä koko tarmollani ulkomaankokemukseen ja kaikkeen siihen, mikä on uutta tai erilaista. Nyt ponnistelen päivästä toiseen pitääkseni mahdollisimman monta juttua ennallaan ja tasoittaakseni noiden kahden pienimmän elämänmullistusta pitäytymällä päivärytmissä, laittamalla parhaani mukaan tuttuja ruokia vieraista raaka-aineista ja yrittämällä pitää itseni mahdollisimman tavallisena, vaikka ympärillä kaikki on uutta, hankalaa ja omituista.
Emme toki tulleet minnekään periferiaan. Täällä on kauppoja, joista löytyy hyvin pitkälti kaikkea samaa kuin Suomestakin. Täällä on apteekkeja ja lääkäreitä, joihin uskaltaa luottaa. Täällä on lapsille puistoja ja aikuisille pubeja, täällä on ihmisen oikein hyvä elää ja olla. Kuitenkin tämä kolmas kerta on niin kovin jotain muuta, kuin aiemmat ulkomaanolemiseni, että hetkittäin pohtii mihin sitä tulikaan ryhtyneeksi.
Koska olisihan sitä mahtavaa kuljeskella uuden kotikaupunkimme katuja, rauhassa, kiireettä ja ajan kanssa. Pistäytyä vaikka pubiin lounaalle ja jatkaa siitä ihmettelyä ja ihastelua. Olisi mahtavaa viettää ruokakaupassa toista tuntia vain kuljeskellen hyllyvälejä ja tutustuen tarjontaan. Nyt tilanne vaan on se, että pääsin pienestä ympyrästäni (koti-puisto-ruokakauppa) ensimmäistä kertaa ulos toissapäivänä, vain huomatakseni, että kaikki kaupat olivat jo kiinni (klo 18). Ruokakaupassa olen käynyt kolmesti ja joka kerta on ollut kiire joko lasten tai kaupan sulkeutumisen takia.
Mutta samalla on mahtava huomata, miten lapset sopeutuvat. Esikoinen tosin kyselee puistosta kotiin lähtiessä, että mennäänkö nyt Suomen vai Englannin kotiin. Mutta hetkeä aiemmin hän on juossut puistossa paikallisen tytön kanssa, kilpaa kikattaen ja laskenut sen-puiston-korkeimman-liukumäen ihan itse monen monta kertaa. Ja viikon jälkeen molemmat selvästi jo tunnistavat tuon kotipuistomme ja ovat löytäneet sieltä omat suosikkipaikkansa.
"Moooi!" huutaa esikoinen etupihalla jokaiselle ohikulkijalle. Jotkut pysähtyvät juttelemaan, toiset katsovat ja hymyilevät, harva ei lotkauta korvaansakaan. Lapsi on kotonaan eikä huomaa tässä elossa nyt mitään sen ihmeempää. Täällä ollaan nyt, koko perhe, ja sillä hyvä. Tänne rakennetaan nyt ne kokkailuleikit ja lukunurkat. Ja varmasti niin kauan, kun perhe on ympärillä, ei muulla niin ole väliäkään.

Kolmatta kertaa olen ulkomailla. Tällä kerralla kaikkein eniten omillani. Nyt tukena ei ole vaihto-oppilasjärjestöä tai yliopistoa, sen sijaan mukana on kaksi pientä ja yksi isompi, joiden peruskalliona oleminen on tärkein tehtäväni täällä.
Kolmatta kertaa olen englanninkielisessä maassa asumassa. Tällä kerralla varmasti kaikkein varmimmalla pohjalla oman kielitaitoni kanssa. Mutta samalla kahden umpisuomalaisen buffer-zonena englanninkielisen ympäristön kanssa pärjäämisessä.
Mutta ensimmäistä kertaa olen maailmalla äitinä. Vastuussa kaikesta, mutta kuitenkin vapaalla. En lomalla, mutta vapaalla ja vapaana nauttimaan tästä kaikesta. Siispä suljen nyt koneen ja avaan hyvän, englantilaisen siiderin. Sen syvällisempään kulttuurisukellukseen ei nyt pysty, kun lapset nukkuvat yläkerrassa ja paikallinenkin TV suoltaa amerikkalaista sit-comia. Siitä on kuitenkin aika hyvä aloittaa. 

Kuvaavaa

Annetaan tässä välissä kuvien kertoa enemmän, kuin mitä nyt jaksaisin näpy-näpytellä:

Kotikatu - ja siis kotitalo edestä.

Linnapuisto - ja siis kotitalo takaa.

Taka"pihalla" on ihan kohtuullisesti lääniä ja kaikenlaisia pikku huvituksia niin isoille kuin pienillekin.

Noin puistoilumielessä kodin sijainti ja tarjolla olevat leikkifasiliteetit on ihan ookoo. ;)

Oikea takapiha näyttää tältä. Vähän on nihkeemmät tontit kuin muurin toisella puolella.

Pääsisäänkäynnistä aukeaa heti mitä miellyttävimmät ja raikkaimmat näkymät. Voi kun aromin saisi vielä tähän mukaan (150-vuotta vanha talo, kuten kuvasta arvaa, sisäremonttia tehty joskus kohtuuaika sitten, edelliset asukkaat poistuneet premisseistä kesäkuun alussa, josta saakka kämppä ollut tyhjillään... ja tietty tuo kokolattiamatto. Sieltä vuosikymmenten takaa.)

Heti pääsisäänkäynnin vieressä avautuu viihtyisä oleskeluhuone. Kuvanottohetkellä ikkunan edestä oli ehditty jo purkaa n. Ahvenanmaan kokoinen kulmapöytä, josta on jäljellä enää takaseinälle siirretty RIITTÄVÄ tietokonepöydänretale. 

Alakerrasta löytyy myös talon kulinaarinen ydin. Keittiön sisustus ja varustus noudattelee talon rustiikkisen eleetöntä ja tyylitöntä linjaa. ;) Huom! Mökkitunnelman takaa astianpesukoneen (ja tiskikaapin!!) puute. O tempora, o mores.

Vierassiivessä mahdolliset vieraat saavat oman rauhan lisäksi nauttia viihtyisästä sisustuksesta ja takapihan ruokkoamattomasta tunnelmasta. Tervetuloa! ;)

Yläkerrasta, kadun puolelta, löytyvät perheen nuorison makuutilat.

Yläkerran vessa on pyhitetty lasten kylpykäyttöön.

Lyhyesti siis asumisoloistamme: kodin SIJAINTI on parempi kuin loistava. Jos mahdollista. Talo itsessään on aivan hurmaava. Sisustuksessa ja pohjaratkaisuissa olisin itse toteuttanut jotain hieman toisin - mutta seikkailun kannalta tämä on juuri hyvä. Ja parin päivän ja yön perusteella olen huomannut, että koti on kuitenkin siellä missä perhe on. Sisustuksesta, kalustuksesta, sisäilmasta tai lämpötilasta viis. <3

Kaksi viikkoa lähtöön

Kahden viikon kuluttua kuopus täyttää vuoden. Aamulla on neuvola, rokotuksineen, ja illalla olemme jo lentokenttähotellissa valmiina seuraavan aamun lentoon.
Silloin kodistamme on pakattu kaikki oma joko mukaan tai varastoon, pois talven alivuokralaisen tieltä. Ja kaikki loppu on annettu lainaan, laitettu kiertoon tai yksinkertaisesti heitetty roskiin.
Silloin näissä neliöissä on toivottavasti siistiä ja hiljaista, ehkä vielä hieman pölyistä, kun loppu-alku-siivouksen tekemään lupautunut ystävä ei ole vielä ehtinyt täällä käydä.
Ja silloin me olemme matkalla Englantiin.

Matkan syy, on miehen väitöskirjatyöhön liittyvä, lukukauden mittainen, tutkijavaihto University of Essexissä. Englannin kotimme on 150-vuotias talonviipale Essexin Colchesterissa, linnapuiston kyljessä, roomanaikaisen muurin varjossa. Kahdessa kerroksessa on puolipaneelia, kokolattiamattoa, epäsymmetrisiä sisustusratkaisuita ja maisemalautasia seinät puolillaan. Siellä on myös kolme makuuhuonetta, keittiö ja olohuone, jonka nurkassa on kynttilälampetein varustettu piano. Ja siellä vietämme talvemme, syyskuun puolivälistä toukokuun loppuun. Minä, mies, neiti-kaksvee ja herra-yksvee. Pienen perheen pieni seikkailu.