Sumussa

"Kuu! Kuu paistaa!" esikoinen riemastuu ja osoittaa taivaalle, jossa aamupäivän aurinko on haalistunut talven nostaman sumun taakse. Juniori läiskyttää märkiä rukkasiaan liukumäen lattiaan ja minä tunnen joulukuun läheisyyden kesänohuiden tennareideni pohjien läpi. Aamuinen sumu hälveni jo hetkeksi, kaksikon keinuessa tungin sormikkaat taskuun ja nautin kevääseen häivähtävästä auringon lämmöstä. Mutta nyt sumu on taas noussut ja kaikki keväinen kadonnut. Äsken vielä lempeältä tuntuva tuuli onkin nyt jäätävä ja armoton. Maa uhkuu roudan uhkaa. Kipristelen varpaitani. Huomenna laitan toiset kengät.

Jotenkin sumu ja nämä saaret sopivat yhteen. Täällä olettaakin olevan juuri tällaista: sade roikkuu ilmassa, sumu nielee maiseman sisäänsä ja makaa kaiken päällä raskaana ja armottomana. Kuitenkin täällä on tähän saakka ollut kaunista, usein aamupäivisin aurinkoista ja vain harvoin OIKEASTI sateista. Märkää on ollut, koko ajan. Sillä satoi tai ei, aina aamuisin maa on märkä ja leikkipuisto ohuen vesiharson peitossa.

Tänä aamuna aurinko selvästi hävisi taistelun. Ensimmäistä kertaa meidän täälläoloaikana. Ja nyt sumu on täällä ja hautoo meitä. Toisaalta armollisena, mutta juuri tänään myös huolestuttavana, sillä joudumme nyt jännittämään että pääseehän appivanhempien kone laskeutumaan Lontooseen...