Anglosaksinen maailma viettää isänpäiväänsä kesäkuussa ja kun täällä nyt ollaan, niin ensin ajattelimme elää koko vuoden "maassa maan tavalla", mutta huomasimme sitten, että perheen isänpäivien väliin olisi lipsahtanut siinä tapauksessa kaksi vuotta. Joten reiluuden nimissä olimme eilen oma suomalaisuuden saarekkeemme täällä ja juhlimme isänpäivää asiaankuuluvin menoin. Eiliseksi oli osunut sitten myös paikallinen juhlapäivä, remembrance day / poppy day, jota on kansainyhteistön maissa vietetty ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien sodissa kaatuneiden muistoksi. Jo viikolla postiluukustamme putosi kirje, jossa tiedotettiin virallisen hiljaisuuden merkiksi puistossamme ammuttavista tykinlaukauksista, mutta eilen totesimme sen konkretian kun jo puolen yhdentoista jälkeen sotilaita alkoi jalkautua leikkialueille tyhjentämään sitä leikkijöistä. Ja ne tykit seisoivat kohtuullisen pelottavina aivan sen leikkipuiston vanhemman osan reunalla, valmiina laukauksiin. Niinpä jouduimmekin jättämään leikit kesken ja siirryimme kymmenien muiden joukossa puiston porteille sotilasparaatia seuraamaan. Tai no, O ja juniori menivät väkijoukkoon mukaan, me neidin kanssa jäimme väljemmille vesille työntelemään rattaita (minä meidän tuplavankkureita, neiti omia pikkuritsojaan).
Olimme alkaneet esikoiselle puhua tulevista pamauksista hyvissä ajoin ja aamiaispöydässä puheenaihe ei oikein tahtonut millään muuttua siitä.
"Ihan kohta pomahtaa. Puistossa, tuolla noin. Ihan kohta"
Itse pamaukset; ensin tasan kello 11 ja kahden minuutin hiljaisuuden jälkeen ("Mikä ääni kuuluu? Missä isi on? Hyssss, pitää olla hiljaa. Mikä ääni kuuluu?........") uudelleen hiljaisuuden loppumisen merkiksi, olivat kyllä kovia ja näyttäviä, mutta eivät yhtään niin traumatisoivia tai pelottavia, mitä etukäteen pelkäsin. Neiti kyllä hätkähti, varsinkin sitä jälkimmäistä, tämä hyvä äiti kun oli siinä vaiheessa kirjoittamassa tekstiviestiä O:lle kertoen missä kohtaa olimme eikä huomannut varautua siihen toiseen pamaukseen. Jälkikäteen esikoinen on toistuvasti palannut aiheeseen:
"Viikon päästä taas pomahtaa. Ei tarvii pelätä. Ei tule ukkosta vaikka pomahtaa, ei mitään pelättävää..."
No joo. O on ollut mielissään, kun HÄNEN isänpäiväänsä ja isyyttään näin juhlistettiin täällä tykinlaukauksin, puhein, soittokuntamusiikein ja paraatein. Kotona vietettiin sitten perinteisemmin menoin: paistettiin pihvit, avattiin viinipullo ja syötiin yltiömakeaa valmiskakkua (kun täällä ei ole edes sähkövatkainta, enkä viitsi sitä tätä yhtä tai kahta kakkua varten alkaa tänne hankkimaan. Seliseli, osa x) Mutta näin se sujui, perheemme kolmas isänpäivä. Ilman sen suurempaa erityisohjelmaa tai hässäköintiä, nettipuheluin isoisille ja ihan vaan rauhassa perheen kanssa oleillen. Enpä nyt paljon parempaa tapaa tällaisen päivän viettämiseen kyllä keksisikään, sillä tätähän se vanhemmuus on: päivärutiineja, lasten kanssa olemista ja tavallisen arjen (tai viikonlopun) elämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti