Change of plans.

Torstaina lähdin anopin kanssa heti aamusta kohti Espoota. Auto oli täynnä laukkuja, aikomuksena oli mennä omaan kotiimme järjestelemään ja purkamaan tavaroita, jotta voimme lauantaina tulla lasten kanssa vähän valmiimpaan kotiin. Jännittyneenä avasin oven ja astuin sisään. Tunkkaisuus iski vastaan välittömästi. Kaikki näytti ihan siistiltä ja tavarat olivat paikoillaan, mutta koko asunto haisi likaiselta.

Imuri oli keskellä lastenhuoneen lattiaa, sillä oli ehkä jossain vaiheessa tehty jotain - mutta mitä, se jäi arvoitukseksi. Joka puolella oli pölyä, joka askeleella jalan alla tuntui likaa, hiekkaa ja tauhkaa. Kannoimme kuitenkin eteisen täyteen laukkuja ja lähdimme hakemaan loppuja tavaroita anopin asunnolta Töölöstä ja meidän autoamme minun vanhempieni luota.
Tuntia myöhemmin seisoin vielä vähän täydemmässä eteisessä ja tajusin, että tänään joudun tekemään hieman eri asioita kuin olin ajatellut. Koko asunto on siivottava ennen kuin voin yhtään laukkua purkaa.

Niinpä vietin helteisen päivän imuroimalla, moppaamalla, pesemällä ja puunaamalla. Loppuiltapäivästä pääsin jo purkamaan ne muutamat laukut, jotka olin ajatellut saada mukanani takaisin Tampereelle. Loput jäivät odottamaan lauantaita. Aika yksinkertaisesti loppui kesken.

Syksyllä me jätimme jälkeemme asunnon, joka oli vielä lähtömme jälkeen siivottu tahrattomaksi ja tuoksuvaksi. Jääkaappi, uunit, liesi ja roskiskaappi kiiltelivät varmasti puhtauttaan - toisin kuin nyt. Pyyhkiessäni jääkaapin pohjalta jo limaiseksi seisonutta vettä ja kuuratessani törkeään kuntoon päästettyä roskiskaappia mietin vain, että näin ne puhtauskäsitykset taitavat vaihdella. Naiivisti olin kuvitellut, että asuntomme jätettäisiin ilman muuta samanlaiseen - tai edes lähes saman tyyliseen - kuntoon, kuin missä sen luovutimme. Ja kun olin Colchesteriinkin tilannut siivoojat kuuraamaan talon lähtömme jälkeen, niin jotenkin vain kuvittelin asian olevan täälläkin itsestään selvä.

No eihän se tietystikään ole. Ja jos olisin yhtään arvannut, niin olisin tilannut Espooseenkin meille siivoojat. Torstaina oli kuitenkin liian myöhäistä, joten ei auttanut kuin tarttua toimeen itse.

Säästimme kuitenkin piiiiiitkän pennin siinä, että asunnossamme oli vuokralainen tämän talven. Ja se penni on reilusti pidempi kuin minun torstaina moneen kertaan katkaisema pinnani.
Onneksi menin - ilman lapsia - katsomaan asuntoa. Ja onneksi minulla oli aikaa jäädä Espooseen aika monta tuntia pidempään, kuin olin alunperin ajatellut. Koska kun iltaseitsemältä painoin kodin oven kiinni, ei se enää tuntunutkaan niin mahdottomalta tuoda seuraavalla kerralla koko perhettä mukana.  

Päivähoito

Sairastupa on vielä pystyssä, mutta tänään jo päästiin ylös, ulos ja leikkimään. Koko porukka. Ja päiväunillekin meni vain junioriosasto; me isommat kökötämme tässä sohvalla ja datailemme. Minä kirjoitan tätä ja O pelaa pädillä.

Käytin tämän kahden-aikuisen-iltapäivän jo toista kertaa tällä viikolla hyödyksi järjestelläkseni ensi syksyn päivähoitokuvioita. Toissapäivänä sain soitettua tulevan asuinalueemme päivähoitovastaavalle ja hänen kanssaan juteltuaan päätimme hakea lapsille päivähoitopaikkaa suoraan jo sieltä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ensi syksy tullaan ajelemaan lasten päivähoitokuljetushommissa aamu- ja iltapäiväruuhkia vastaan. Onneksi muuttosuunta sentään on noin, jolloin tosiaan pääsemme sitä ruuhkaisinta suuntaa vastaan ajelemaan molempiin suuntiin.
Tänään sitten teimme nuo päivähoitohakemukset. Sehän nyt ei ole iso homma, kaikki kun hoituu verkossa eikä lomakkeetkaan vaadi mitään sen korkeampia akateemisia opintoja (vaikka niitä meiltä nyt kyllä jo löytyisikin... ;)). Lisäksi tässä ei olisi aikataulun puolestakaan ollut vielä kiirettä, mutta onpahan nyt jo hakemukset laitettu ja valmiina järjestelmässä odottamassa. Me olemme nyt oman osamme hoitaneet, kesällä sitten voidaan alkaa taas soitella perään ja ihmetellä, että missähän ne päätökset oikein viipyy.

Tästä päivähoitokuviosta on väkisinkin tullut huomattua, miten hyvin meillä Suomessa asiat ovat. Viimeksi tällä viikolla Hesarissa (HS 30.1.2013 "Lastenhoito vaarassa") Tanja Vasama kirjoitti Britannian päivähoidosta ja siitä, miten sitä koitetaan saada edes jotenkin vastaamaan nykypäivän tarpeita. "Päi­vä­hoi­don on­gel­mat ovat Bri­tan­nias­sa to­del­li­sia. Kun­nal­lis­ta päi­vä­hoi­toa ei ole, ja yk­si­tyi­sis­tä pai­kois­ta on pu­laa. Päi­vä­hoi­to on niin kal­lis­ta, et­tä mo­nel­la kah­den tai useam­man lap­sen äi­dil­lä ei ole va­raa käy­dä töis­sä." kirjoittaa Vasama.
Juurikin juttelimme naapurin A:n kanssa siitä, miten heillä on parhaillaan pohdinta käynnissä, miten F:n hoito ja kahden yrittäjän arki saataisiin jatkossakin sujumaan mahdollisimman hyvin. Nyt A on töissä yhden päivän viikosta, jolloin F on yleensä isänsä kanssa kotona - tai sitten A:n äiti tulee avuksi tuosta lähikylästä, jotta arki saadaan sujumaan. Mutta mitä sitten tehdään, kun viimeistään syksystä eteenpäin sekä A:n että P:n olisi tarkoitus - ja tarve - alkaa tehdä enemmän töitä?
A on nyt kartoittanut näitä lähipäivähoitopaikkoja, eikä ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että haluaa F:n sinne viedä. Mekin olemme nähneet keskusta-alueen lähes ainoan päiväkodin ryhmiä puistossa: hyvin leipääntyneen näköiset hoitajat nojailevat keskenään rattaisiin ja karjuvat apaattisina vaelteleville lapsille. Pakkasella lapsilla ei ole hanskoja eikä pipoja (mikä ei kyllä tunnu kauheasti poikkeavan paikallisesta yleistrendistä....), märällä säällä moni on sisätossujen näköisissä jalkineissa. Tämän kun yhdistää päiväkodin sijaintiin; toisen kaupungin pääväylän varrella, nuhjuisen liikehuoneiston yläkerrassa - niin en ihmettele, ettei A ole kovin innoissaan viemässä ainokaistaan sinne.
Tämä nyt kaikki on aika pinnallista pohdintaa, mistään sen enempää tietämättä. A vaan on kohtuullisen kauhuissaan tuosta lähipäiväkodista - eikä, ymmärrettävästi, kovin innoissaan kyllä raahaamassa tytärtään kovin paljon kauemmaksikaan hoitoon. Onneksi tämäkään päätös ei ole ihan näillä hetkillä tehtävä - eikä kyllä kuulu meille senkään vertaa.

Sitä vaan osaa olla onnellinen siitä, että meillä Suomessa asiat ovat näiltä osin hyvin. Meidän ei oikeasti tarvitse miettiä voinko minä palata töihin ja onko meillä varaa laittaa lapsia hoitoon. Täällä kun kahden lapsen päivähoito maksaa ilmeisesti viikossa suurinpiirtein sen verran, mitä me tulemme maksamaan siitä kuukaudessa. Kyllä sitä kahdentuhanneneuron laskun edessä alkaisi itsekin miettiä, että jos kuitenkin meistä toinen jää kotiin hoitamaan näitä. Kouluikään saakka. Josta tulee se yksi ratkaiseva ero Suomen ja Iso-Britannian välillä: täällä lapset aloittavat esikoulun kolmevuotiaina, jonka jälkeen päivähoito (=koulu) on vanhemmille maksutonta. Meillä jos "joutuisi" hoitamaan lapsensa kotona kouluikään saakka, niin tulisi CV:hen hieman tuota kolmea vuotta pidempi uraputkirikko...

Maassa maan tavalla ja kaikessa on aina puolensa. Meillä täällä on ollut onni siinä, että lapset ovat vielä niin pieniä, ettei meidän ole tarvinnut pohtia kouluja tai hoitoja. Mutta kuitenkin niin isoja, että neuvolakäynneistä meillä jää käymättä vain herran 18kk neuvola. Ja sekin todennäköisesti käydään alkukesästä "paikkaamassa" omassa kotineuvolassa, oman, tutun neuvolantädin luona, kotona Suomessa.

Puoliväliraportti

Pieni yhteenveto siitä, mitä 4kk ja 8 päivää Britanniassa on meille tuonut. Ja mitä vienyt.

Mitä tähän mennessä on opittu / oivallettu / huomattu:
- Kun Jenkeissä tottui tervehtimään kaikkia sanomalla Hi!, on täällä oppinut perustervehdyksenä sanomaan Hello!
- Kirjavat kokolattiamatot ovat ihan kivat siinä mielessä, että niihin katoaa (näkyvistä) paljon pikkusälää ja roskaa.
- Kokolattiamatto on myös erittäin kiitollinen lattiamateriaali kävelemään opettelevan yksivuotiaan kanssa.
-  Sisälämpötilaksi riittää +18-20, oikeasti. Ei tarvitse olla +23 pystyäkseen toimimaan.
- Englantilainen gourmet on olemassa. Se vaan keskittyy enemmän määrään kuin laatuun (ref. ravintola-annokset ja niiden saidit - joita paikalliset tilaavat AINA)
- Mies on mate, nainen on darling. Kaikille.
- 4 pintin (n. 2,3l) muoviset maitokanisterit ovat aivan loistavia!
- Verkosta kotiovelle tilattava ruokakauppatoimitus on ehkä parasta, mitä on ikinä keksitty!

- Slow cooker; toimii oivallisesti puuronkeittimenä

- Home delivery; lähes mitä vaan saa lähes milloin vaan toimitettuna omalle kotiovelle. Myös posti toimittaa isommatkin paketit kyselemättä kotiin saakka. 

- Lapset katsovat aivan sujuvasti ei-suomenkielisiä lastenohjelmia. 

- Lapset oppivat uskomattoman nopeasti usein toistuvia vieraskielisiä sanontoja, sanoja, nimiä ja lauluja. 

Mitä tähän mennessä on kaivattu ja ikävöity:
- Saunaa
- Lämpimiä sisätiloja (joissa siis on yli +14 astetta)
- Rosépippureita
- Oltermannia (O & neiti)
- Skandinaavista, pelkistettyä sisustusta
- Siivoojaa
- Salmiakkia
- Puistoseuraa ja äiti-kollegoiden tukiverkkoa
- Autoa, satunnaisesti.

Aika on mennyt nopeasti - kuten arvelinkin. Syksy hujahti vierailijasta toiseen siirtyessä ja joulua valmistellessa. Nyt olemme pisimmällä vieraattomalla pätkällämme, kun anoppi lähti täältä heti vuoden vaihduttua ja ensimmäiset varmistetut vieraat tulevat (vasta) helmikuun puolivälissä. Sen jälkeen onkin jo vilkkaampaa, kun matkustamme helmi-maaliskuun vaihteessa neidin kanssa Italiaan siskoni luokse, minä käväisen Suomessa pikaviikonlopun maaliskuun lopulla, minun vanhempani tulevat huhtikuun alussa käymään, O käy oman Suomen viikonloppunsa huhtikuun lopulla ja sittenhän onkin jo melkein aika palata Suomeen. Vahvistamatta on ainakin vielä muutama vierailu, joten uskoisin vierailukalenterin täyttyvän aika tehokkaasti tässä seuraavien viikkojen aikana. Ja hyvä niin; vaikka oma perheaika onkin mukavaa, niin vieraat tuovat aina tervetullutta vaihtelua tavalliseen arkeen.

Kotiinpaluun valmistelut on jo aloitettu ja - tyhmää kyllä - huomaan itse ajattelevani Suomeen paluuta jo melko paljon. Miten kaikki tavarat saadaan siirtymään, mitä kaikkea ylipäätään lähdemme täältä Suomeen tuomaan ja mitä niille tavaroille, jotka jäävät tänne, mutta joita ei voi / viitsi tänne taloon jättää (potat, matkasänky...), tehdään. Logistiikka-apuja on onneksi luvattu jo molempien isovanhempien tahoilta (yhteensä 4x23kg on siirtymässä noissa kyydeissä) ja meidän Suomen reissummekin tulevat palvelemaan ainakin pienempimuotoisina ei-enää-täällä-tarpeellisen-mutta-säilytettävän-tavaran kuljetuskanavina.

Nyt meillä on kuitenkin vielä toiset reilut 4kk aikaa olla ja elää täällä. Koitan muistaa keskittyä välillä siihenkin!

Oivalluksia

Olemme olleet täällä huomenna kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta, joina on ihmetelty, hämmästelty, ikävöity ja opeteltu. On käännetty uudelleen kesä syksyksi, kaivettu haalarit ja pipot kaapeista ja alettu miettiä joulua. Ja näinä kahtena kuukautena olen taas ollut monta kertaa sitä mieltä, että muut tekevät asioita ihan väärin. Kun oikeasti....................

... niin mitä?

Olen ilmeisesti jossain oman elämäni murroksessa, kun tuntuu että päivittäin huomaan silmieni avautuvan taas uusille ja uusille oivalluksille. Ja jokaista näistä oivalluksesta yhdistää se, että tunnen aina itseni totaali-typeräksi. Siis sen entisen minän ja niiden vanhojen ajatusmallien minän. Tai sitten vaan olen sopeutumassa taas uuteen elämään uudessa maassa ja vihdoin, vain 17 vuotta AFS-vaihto-oppilaaksi lähtemiseni jälkeen, ymmärrän, mitä tarkoittaa se, kun sanotaan, että it's not right, it's not wrong, it's just different.

Yksi vakio-ihmettelyni täällä on ollut paikallisten lasten pukeutumiskulttuuri. Siis kun tuolla lapset leikkivät chinoissaan ja sukkahousuissaan läpimärässä puistossa kohtuullisen kylmissä oloissa. Koko asiallehan on aivan luonnollinen selitys: tuo meidän kotipuistomme on LÄHES kaikille muille iso ja kiva keskustapuisto, jossa on hauska pistäytyä shoppailun lomassa.
Nii-in. Shoppailun lomassa.
Enpä minäkään lähtisi lasten kanssa kaupungille humputtelemaan ja shoppailemaan rapaisissa haalareissa. Loogista ja simppeliä, jonka tämä tomppeli tajusi sitten tässä noin kahden kuukauden kohdalla.
Toissijaistahan toki on, että kaupoistakaan täältä ei saa suomalaisittain katsottuna JÄRKEVIÄ lasten ulkoiluvaatteita: vedenpitäviä housuja tai gore-tex-takkeja (paitsi ehkä jostain paikallisesta partiopatikasta). Kumppareita ja sadetakkeja sentään löytyy. Juttelin tästä tänään erään ruotsalaissyntyisen äidin kanssa, joka totesi aikovansa hankkia yksivuotiaalleen nyt jouluna Ruotsista kunnon ulkoiluvaatteet, täältä kun niitä ei yksinkertaisesti saa.

Toinen, lapsiin liittyvä sekin, oivallukseni on tuo paikallinen snacking. Puistossa kun aina näkee noin yksivuotiaita pulloposkia rattaissaan istumassa ja sellainen pikku-sipsipussi kädessään. Olin aika kauhistunut - muistin siis kyllä jo Irlannin ajalta, että täkäläisistä kaupoista ei saa "tavallisia" sipsipusseja oikein mistään (siis niitä kotimaisia megapusseja ;)). Täällä kun hyllyt notkuvat snack-size-pusseja, joita sitten myös riittää ja riittää ja riittää. Mutta siis että nämä lapsetkin täällä vetävät, aamuyhdeksän aikaan jo, SIPSEJÄ?
No, kauhistelin joo, kunnes katsoin tarkemmin - ja noin kolme kertaa viidestä tuo "sipsipussi" olikin pikkupussi riisikakkuja, kuivattuja hedelmälastuja tai porkkanoita. Harvemmin siis ihan niitä täyssuolaisia, umpirasvaisia perunalastuja (eli paikallisesti crisps, chips kun on briteissä siis ranskanperunoita - nippelitietona väliin huudeltakoon), joita ensin luulin.
Toissijaisena asiana tässä se, että näiden ipanat tosiaan siis välipalailevat aamusta saakka noiden muka-sipsien lisäksi suklaakekseillä (ne on ihan oikeasti suklaakeksejä), -patukoilla tai muilla MEIDÄN mittapuulla kutsutuilla herkuilla.

Torstaina saamme jälleen vieraita kun appivanhemmat tulevat kylään. Samaan vierailuun sisältyy myös meidän, minun ja O:n, kahdenkeskinen reissu Norwichiin la-su, mikä on aivan käsittämättömän ihanaa. Kaksi kuukautta olemme olleet tiivis, erottamaton, neljän hengen yksikkö. Oli jo aika huumaava tunne varata lauantaille junalippuja ja valita valikoista "2 adults, 0 children". Sitä siis odotellessa. Siihen saakka oivalletaan ja ihmetellään, mihin tämä ilmeinen murrosaikanai vielä ajatukseni harhauttaa...

Isänpäivä yksillä, muistopäivä kaikilla

Anglosaksinen maailma viettää isänpäiväänsä kesäkuussa ja kun täällä nyt ollaan, niin ensin ajattelimme elää koko vuoden "maassa maan tavalla", mutta huomasimme sitten, että perheen isänpäivien väliin olisi lipsahtanut siinä tapauksessa kaksi vuotta. Joten reiluuden nimissä olimme eilen oma suomalaisuuden saarekkeemme täällä ja juhlimme isänpäivää asiaankuuluvin menoin. Eiliseksi oli osunut sitten myös paikallinen juhlapäivä, remembrance day / poppy day, jota on kansainyhteistön maissa vietetty ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien sodissa kaatuneiden muistoksi. Jo viikolla postiluukustamme putosi kirje, jossa tiedotettiin virallisen hiljaisuuden merkiksi puistossamme ammuttavista tykinlaukauksista, mutta eilen totesimme sen konkretian kun jo puolen yhdentoista jälkeen sotilaita alkoi jalkautua leikkialueille tyhjentämään sitä leikkijöistä. Ja ne tykit seisoivat kohtuullisen pelottavina aivan sen leikkipuiston vanhemman osan reunalla, valmiina laukauksiin. Niinpä jouduimmekin jättämään leikit kesken ja siirryimme kymmenien muiden joukossa puiston porteille sotilasparaatia seuraamaan. Tai no, O ja juniori menivät väkijoukkoon mukaan, me neidin kanssa jäimme väljemmille vesille työntelemään rattaita (minä meidän tuplavankkureita, neiti omia pikkuritsojaan).
Olimme alkaneet esikoiselle puhua tulevista pamauksista hyvissä ajoin ja aamiaispöydässä puheenaihe ei oikein tahtonut millään muuttua siitä.
"Ihan kohta pomahtaa. Puistossa, tuolla noin. Ihan kohta"
Itse pamaukset; ensin tasan kello 11 ja kahden minuutin hiljaisuuden jälkeen ("Mikä ääni kuuluu? Missä isi on? Hyssss, pitää olla hiljaa. Mikä ääni kuuluu?........") uudelleen hiljaisuuden loppumisen merkiksi, olivat kyllä kovia ja näyttäviä, mutta eivät yhtään niin traumatisoivia tai pelottavia, mitä etukäteen pelkäsin. Neiti kyllä hätkähti, varsinkin sitä jälkimmäistä, tämä hyvä äiti kun oli siinä vaiheessa kirjoittamassa tekstiviestiä O:lle kertoen missä kohtaa olimme eikä huomannut varautua siihen toiseen pamaukseen. Jälkikäteen esikoinen on toistuvasti palannut aiheeseen:
"Viikon päästä taas pomahtaa. Ei tarvii pelätä. Ei tule ukkosta vaikka pomahtaa, ei mitään pelättävää..."

No joo. O on ollut mielissään, kun HÄNEN isänpäiväänsä ja isyyttään näin juhlistettiin täällä tykinlaukauksin, puhein, soittokuntamusiikein ja paraatein. Kotona vietettiin sitten perinteisemmin menoin: paistettiin pihvit, avattiin viinipullo ja syötiin yltiömakeaa valmiskakkua (kun täällä ei ole edes sähkövatkainta, enkä viitsi sitä tätä yhtä tai kahta kakkua varten alkaa tänne hankkimaan. Seliseli, osa x) Mutta näin se sujui, perheemme kolmas isänpäivä. Ilman sen suurempaa erityisohjelmaa tai hässäköintiä, nettipuheluin isoisille ja ihan vaan rauhassa perheen kanssa oleillen. Enpä nyt paljon parempaa tapaa tällaisen päivän viettämiseen kyllä keksisikään, sillä tätähän se vanhemmuus on: päivärutiineja, lasten kanssa olemista ja tavallisen arjen (tai viikonlopun) elämistä.  

Jotain hyvääkin.

Lueskelin noita omia blogitekstejäni tässä (kun on niin hirveesti sitä ylimääräistä aikaa aina... ;)) ja huomasin, että kovasti on mollivoittoista ja valitusta vaan täynnä kaikki entryt. Kun on kurjaa ja kylmää ja sataa ja paikallisia puistossa tai sitten ei ja ei ne ees osaa pukea lapsiaan... nillin ja nillin ihan kaikesta. Kun oikeasti meillä on täällä jo ihan mukavaa ja kotoista. Tässä on viimeisen parin viikon aikana huomannut oikeasti kotiutuneensa, koko porukka. Listaanpa tähän näitä hyviä, kun rupesin.

1. Yöt. Lapset ovat selvästi kotiutuneet, kun yöt ovat alkaneet eheytyä ja JOPA pidentyä hieman aamusta. Meillähän tosin se aamun pidentyminen tarkoittaa satunnaista seiskalla-alkavaa heräämistä - mutta vajaan kahden vuoden nolla-kuus-on-normiaika-herätä, tai tässä viimeisen puolen vuoden aikana jokin VIELÄKIN aiempi ajankohta, jakson jälkeen JOKAINEN nolla-seiska-aamu on ihanaa luksusta. 
2. Talo. Tämä talo on alkanut, omalla persoonallisella tavallaan, tuntua ihan kotoisalta. Toki, kuten tällaiselle ikäneidolle sopii, pientä kiukuttelua esim. lämmönsäätelyssä ja nyky-kauneusihanteiden tavoittelussa on huomattu. Mutta ihan kotoisilta ja tutuilta nämä kukertavat kokolattiamatot, äiläkät ruusuboordit ja kylmänkosteat kylpyhuoneet jo alkavat tuntua. Lapsetkin ovat selvästi ottaneet nurkat omikseen ja sukkuloivat sujuvasti huoneesta ja kerroksesta toiseen. Ja me vanhemmat olemme - ilmeisesti - löytäneet kaikki ne lapsiperhe-sudenkuopat ja onnistuneet ne täyttämään (koputtaa RAIVOKKAASTI puuta). 
3. Sää. Onhan tuolla erilaista kuin Suomessa. Tottakai. Siellä on harmaalla säällä kosteampaa ja viiltävämpää kuin marraskuisessa Suomessa. Mutta aurinkoisella säällä siellä on ihanan lämmin, sellainen sää, jota suomalainen kuvailisi keväiseksi. Näillä leveyksillä kun marraskuinen aurinkokin vielä lämmittää - toisin kuin Suomessa, jossa lämpösäteily poistetaan auringon vähästä valosta noin syyskuun loppupuolella ja palautetaan huhtikuun puolivälissä. Ja tämä sisälämpötila; no, se on VARMASTI vain tottumiskysymys. Meillä Suomessa on vaan totuttu, että sisällä on lämmin. Muualla maailmassa näin ei ole - mutta siellä (täällä?) onkin ulkona lämmin hieman kauemmin kuin 5 viikkoa vuodessa... ;)
4. Puuttuvat mukavuudet. Ja ne uudet edut. Sitä kummasti tottuu käsin tiskaamiseen ja 14" kuvaputkitelkkarin tuijottamiseen. Sitä oppii pitämään villasukkia jalassa jatkuvasti ja vain lisäämään niiden määrää päivän mittaan. Ja sitä tottuu nukkumaan lattialla olevalla joustinpatjalla ja säilyttämään vaatteitaan kohtuullisen risoissa ja epäkätevissä lipastoissa. Samoin sitä oppii saamaan ruokatilauksensa kotiovelle ja unohtamaan, miten kotona kaikki A4-kokoa suuremmat postilähteykset pitää hakea postitoimistosta, eikä niitä toimiteta kotiovelle. Varsinkaan lauantaisin. Sitä tottuu siihen, että kotiintoimitus ei maksa mitään ja että käytännössä jokainen tilattu tuote tulee alle viikossa. Siihen kotiovelle. Sitä tottuu myös siihen, että illat ovat perheaikaa eikä viikonloppuisinkaan ole yleensä mitään erikoista (tämä siis on ihana juttu, loppukesä ja alkusyksy oli niin kamalaa juoksua ja jatkuvaa ilta- ja viikonloppumenoa, että perheaika tuntui käytännössä häviävän kokonaan)
5. Lasten vaatetus. Säiden kylmettyä puistossa on alkanut näkyä muitakin lapsia haalarit päällä. Näillä kuitenkin usein haalari on toppahaalari. Eikä ipanoilla haalarista huolimatta yleensä ole mitään hattua päässä... Ilmeisesti täällä hattu on vain sellainen supertopattu mega-villapipo, meillä kun päässä on jo kuukauden päivät ollut trikoopipot - ja viime viikkoina minäkin olen puistoillut pipo päässä (pelastus tälle perus-äiti-tukka-aina-petolinnun***seenä-lookille! ;)) Kuitenkin, eilen näin puistossa jopa parikin lasta, joilla oli jalassa vedenpitävät housut eikä vain ne hienostelu-chinot tai sukkahousut ja villakangastakin alta liehuvat mekonhelmat.

Täällä siis pyyhkii hyvin. On helppoa olla englanninkielisessä maassa, EU-alueella (ainakin vielä, krhm) ja kohtuullisen lähellä kuitenkin kotia. Ei tarvitse olla niin eksoottinen tai omituinen ja SUURIN osa ihmisistä jopa tietää, mikä ja missä Finland on. 

Ai niin joo; ja alkuviikosta meille muutti pieni pitkätukkainen tyttö ja sille sopivat pienet rattaat. Nuori neiti on siis ollut haltioissaan, työnnellyt nukkea (te vähäuskoiset, jotka jo henkäisitte kahvit väärään kurkkuun - hää hää!) ympäri alakertaa ja tyhjiä rattaita (nukkea ei ole saanut ottaa mukaan ulos) pitkin poikin puistoa - ja ollut niin onnellinen. Pienestä se on kiinni (nuo rattaat siis olivat sellaiset superkalliit Tescon 5 punnan ritsat - mutta paremmat nekin, kuin se paperinkeräyspahvilaatikko tai pyykkikori, joita on tähän saakka meillä työnnelty...)

Talvi yllätti sisälläviihtyjän.

Talvi yllätti autoilijat Suomessa - kuten joka vuosi. Ja talvi yllätti suomalaisen Britanniassa. Ei tosin lumella tai millään muulla tavanomaisen talvisella, vaan ihan silkalla lämpötilan pudottamisella. Toki täällä ulkolämpötila on yhä suomalaisen syksyn tasolla; päivällä, jos on pilvistä, on silti toistakymmentä astetta lämmintä. Auringossa voi jo takkia ottaa pois ja heittäytyä suomalaiseen juhannustunnelmaan. Yöt ovat kuitenkin jo ihan talvisia ja olipa toissa aamuna puistossa jo kuuraakin.

Se yllättävyys tässä tulikin sisällä. Vaikka taloomme vaihdettiin kesällä uudet, tuplalasitetut, ikkunat ja uusi ovi, niin silti täällä sisällä on melkein sietämättömän kylmä. Jostain vetää, koko ajan, ja parhaimmillaan minulla on tainnut olla kolmet (3) villasukat jalassa kerralla. Ja silti varpaita tuntui palelevan.
Lämpömittarin mukaan sisälämpötila huitelee 14-18 asteen välissä, joten on ymmärrettävää, jos hieman palelee. Kuitenkin patterit tuntuvat olevan koko ajan päällä ja kuumina ja lisänä meillä on alunperin vierashuoneessa pidetty lisälämmitin, jota nyt on jo kanniskeltu huoneesta toiseen asumismukavuutta lisäämään. Toki kaikki tämä on ollut tiedossa: jokainen tuttu ja vähän vieraampikin, joka on itse briteissä asunut, mainitsi AI-NA ensimmäisenä sen, että täkäläisissä taloissa on kylmä. Ja kyllähän sen itsekin muistin Irlannin ajaltani: joulun aikaan olin poissa 12 päivää, jonka ajan myös huoneeni patteri oli pois päältä. Kun palasin ja avasin huoneeni oven, oli ensimmäinen ajatukseni, että "hitto, jäikö multa koko täksi ajaksi ikkuna tänne auki?". Niin kylmä henkäys huoneesta vastaan tulvahti. Ja melkeinpä se kesti sen jäljelläolevat kolme viikkoa että huone taas lämpeni mukavaksi...
Silti, vaikka kuinka tämä oli tiedossa, niin ikävä on. Ikävä Suomen lämpimiin asuntoihin, joissa villasukkiakin riittäisi vain ne yhdet. Jos siis niitä tarvitsisi ollenkaan.

Ihan tavallisia asioita

Eilen oli ihan tavallinen maanantai. Aamulla sumu oli vallannut alan niin, että makuuhuoneen ikkunasta hädintuskin näki puistoon. Ulkona ei satanut, mutta ilmassa leijuva vesi piti kyllä huolen siitä, että suomalaiset välikausihaalarit eivät enää näyttäneetkään niin eksoottisilta märässä puistossa. Me, kolmikkona, ehkä näytimme - siellä kun ei ollut ketään muuta. Eihän nyt kukaan muu, kuin suomalaiseen ulkoilukulttuuriin kasvanut ja tottunut, ulkoile tuollaisella säällä! Meistä sää oli kyllä ihan mainio, lämpöäkin kun oli toistakymmentä astetta, eikämhaalareitakaan olisi siis lämpötilan takia kaivannut. Eteisessä, haalareita riisuessani, totesin kyllä, että tuossa "aamukasteessa" vaihtoehdot ovat väjissä: kunnollinen vk-haalari tai kurahousut ja sadetakki. Siis jos haluaa, että lapsi pysyy jotakuinkin kuivana kahta minuuttia pidempään ulkona.

Eilen meillä syötiin ihan tavallista ruokaa, kun tein esikoisen toiveesta kalakeittoa. Sitä ihan suomalaista, valkoista, perusmakuista kalakeittoa. Paistoinpa sen seuraksi niin sämpylöitä kuin pannariakin - ja uuninkellon soidessa soi sen lisäksi ovikello (ruokakauppatoimitus), Skype (sisko Italiasta soitti) ja - tietysti - kahden nälkäisen lapsen huutokuoro. Oven takaa löytyi viulunkielenkireä ruokatoimitusmies, joka oli joutunut jättämään rekkansa keskelle meidän kapeaa, yksisuuntaista katua ja eikö siellä jo ollut joku hätäinen naapuri huudattamassa autontorvea rekan takana. Hässäkässä huomasin vasta toisen ostoskorin tyhjennettyäni, etteivät ne viimeisimmät  tavarat olleetkaan meidän, jonka jälkeen metsästin kaikki meille kuulumattomat pussukat takaisin koriin ja hermostuneen sedän kanssa takaisin autoon.
Skypeen sentään olin tässä vaiheessa tajunnut sanoa, että "soitan sulle kohta takas!".
Ennenkuin olin ehtinyt käydä ruokatavaroita kuitin kanssa läpi, soi ovikello uudelleen ja hieman rauhallisempi setä toi sen-meidän-puuttuvan-korin, jossa ei itseasiassa ollut "kuin" talouspaperi. Vain yksi asia, mutta lapsiperheessä sitäkin tärkeämpi!

Tänäänkin meillä on ollut ihan tavallinen päivä. Aamulla puistoon lähtiessä komensin lapset rattaisiin, mutta kuopuksen kiipeäminen epäonnistui ohuesti, johtaen siihen, että herra-yksvee kepsahti rattaista otsalleen pihabetoniin. Ja hyvänä äitinä en huomannut kolhun kovuutta ennenkuin pipo itkuhuutokiemurtelussa hieman nousi paljastaen otsaan nousseen, verinaarmuisen "sarven". Siinä sitten karavaani takaisin sisälle, juniorille pakastesipulipussi otsalle, esikoiselle verbaaliukaasit kadullekarkaamista estämään ja damage-assessment kehiin, että täytyykö lasta nyt lähteä viemään näytille jonnekin vai ei. Second ja third opinionit (O ja äitini) kehiin yhdistelmällä iPhone-kamera ja sähköposti - ja kuopuksen vaikuttaessa ihan entiseltään, suuntasimme pienen viivästyksen jälkeen puistoon. Perillä juniori konttasi, keinui, kiipeili ja liukui ihan kuin ennenkin, joten päivä on jatkunut tavallisilla uomillaan.

Täällä on siis ihan tavallista ja arkista. Asiat sujuvat, yleensä, ja joskus sitten taas eivät suju. Se, että ikkunoiden takana onkin englanninkielinen arki ja kaupoista ei löydykään kermaviiliä, salmiakkia tai puoliarkkitalouspaperia, on meidän peruselämässä vähän toissijaista. Näillä pärjätään, ilman saunaa selviää ja kotona meitä kuitenkin on ne samat neljä ihmistä, kuin olisi Suomessakin.
Ihan tavallista siis tämä, british life of ours.

Pukeutumiskysymys

Toinen kokonainen viikko täällä menossa, toinen perusarjen tiistai eletty. Päivärytmimme kulkee aamun heräämisestä puuron kautta puistoon, josta kotiin palattuamme syömme lounasta ja pienimmät painelevat päiväunille. Näin ollen olemme puistoilleet täällä toista viikkoa ja huomanneet, että pukeutumiskysymys on täällä jotain ihan muuta, kuin mihin kotisuomessa olemme tottuneet. Se, missä suomalainen vanhempi preferoi käytännöllisyyttänja toimivuutta, brittivanhemmat ilmeisesti arvostaa ulkonäköä ja samankaltaisuutta aikuisten vaatteiden kanssa. Puisto onkin väärällään pieniä farkkuleggins-tunika-tyttöjä ja chino-housu-cardigan-poikia. Ja meidän lapsilla on tietysti tylsän toimivat ulkoiluhousut, hupparit ja AINA jokin hattu päässä. Täällähän lapset siis EIVÄT käytä hattuja. Ei, vaikka ulkona porottaa kohtuullisen kuuma loppukesän aurinko. Eikä varsinkaan, vaikka puiston läpi kirmaava tuuli menee aikuisellakin luihin, ytimiin ja korvakäytävien kautta aivoihin saakka. Niinpä meidän lapset on puistossa ollut helppo erottaa hatuistaan...

Tälle viikolle luvattiin pelkkää sadetta. Rankempaa sadetta ja tihkumpaa sadetta, mutta sadetta kuitenkin. Koko ajaksi. Kuitenkin tänä aamuna taivas oli pilvetön ja roskia jalkakäytävälle laittaessani (tiistai on meidän roskienkeruupäivä) ilma tuntui mukavan, syksyisen kirpeältä. Eilen kuitenkin oli satanut, joten puin lapset - suomalaiseen tyyliin - järkevästi: juniori välikausihaalariin ja esikoinen kurahousuihin ja vk-takkiin. Kun puiston hiekkakuopalle lasten kanssa leikkimään tuli pieni tyttö ballerinat jalassa, ilman sukkia tietysti, lyhythihaisessa tunikassa ja legginseissä, tiedostin kohtuullisen raa'asti lyöneeni nyt lasten pukeutumisen upeasti yli. Itsekin olin kuumissani hupparissa ja kaulahuivissa; mitenhän sitten juniori haalariasaan, trikoopipo päässään? Ja kun esikoinen kieri kiipeilytelineen liukumäen alas kurahousujen estettyä normaali pyllymäkeily, niin ihan enää vain häpesin.

En usko näissä kuukausissa oppivani ihan tähän fryllihameessa-puistoon-meininkiin, mutta hieman paremmin voisin opetella lukemaan tätä paikallista säätä. Ja jotenkin veikkaisin, että uskallan ehkä jo anopille sanoa, ettei heidän tarvitsekaan tuoda niitä toppavaatteita, jotka jätin tilanpuutteen vuoksi Suomeen...