Eilen oli ihan tavallinen maanantai. Aamulla sumu oli vallannut alan niin, että makuuhuoneen ikkunasta hädintuskin näki puistoon. Ulkona ei satanut, mutta ilmassa leijuva vesi piti kyllä huolen siitä, että suomalaiset välikausihaalarit eivät enää näyttäneetkään niin eksoottisilta märässä puistossa. Me, kolmikkona, ehkä näytimme - siellä kun ei ollut ketään muuta. Eihän nyt kukaan muu, kuin suomalaiseen ulkoilukulttuuriin kasvanut ja tottunut, ulkoile tuollaisella säällä! Meistä sää oli kyllä ihan mainio, lämpöäkin kun oli toistakymmentä astetta, eikämhaalareitakaan olisi siis lämpötilan takia kaivannut. Eteisessä, haalareita riisuessani, totesin kyllä, että tuossa "aamukasteessa" vaihtoehdot ovat väjissä: kunnollinen vk-haalari tai kurahousut ja sadetakki. Siis jos haluaa, että lapsi pysyy jotakuinkin kuivana kahta minuuttia pidempään ulkona.
Eilen meillä syötiin ihan tavallista ruokaa, kun tein esikoisen toiveesta kalakeittoa. Sitä ihan suomalaista, valkoista, perusmakuista kalakeittoa. Paistoinpa sen seuraksi niin sämpylöitä kuin pannariakin - ja uuninkellon soidessa soi sen lisäksi ovikello (ruokakauppatoimitus), Skype (sisko Italiasta soitti) ja - tietysti - kahden nälkäisen lapsen huutokuoro. Oven takaa löytyi viulunkielenkireä ruokatoimitusmies, joka oli joutunut jättämään rekkansa keskelle meidän kapeaa, yksisuuntaista katua ja eikö siellä jo ollut joku hätäinen naapuri huudattamassa autontorvea rekan takana. Hässäkässä huomasin vasta toisen ostoskorin tyhjennettyäni, etteivät ne viimeisimmät tavarat olleetkaan meidän, jonka jälkeen metsästin kaikki meille kuulumattomat pussukat takaisin koriin ja hermostuneen sedän kanssa takaisin autoon.
Skypeen sentään olin tässä vaiheessa tajunnut sanoa, että "soitan sulle kohta takas!".
Ennenkuin olin ehtinyt käydä ruokatavaroita kuitin kanssa läpi, soi ovikello uudelleen ja hieman rauhallisempi setä toi sen-meidän-puuttuvan-korin, jossa ei itseasiassa ollut "kuin" talouspaperi. Vain yksi asia, mutta lapsiperheessä sitäkin tärkeämpi!
Tänäänkin meillä on ollut ihan tavallinen päivä. Aamulla puistoon lähtiessä komensin lapset rattaisiin, mutta kuopuksen kiipeäminen epäonnistui ohuesti, johtaen siihen, että herra-yksvee kepsahti rattaista otsalleen pihabetoniin. Ja hyvänä äitinä en huomannut kolhun kovuutta ennenkuin pipo itkuhuutokiemurtelussa hieman nousi paljastaen otsaan nousseen, verinaarmuisen "sarven". Siinä sitten karavaani takaisin sisälle, juniorille pakastesipulipussi otsalle, esikoiselle verbaaliukaasit kadullekarkaamista estämään ja damage-assessment kehiin, että täytyykö lasta nyt lähteä viemään näytille jonnekin vai ei. Second ja third opinionit (O ja äitini) kehiin yhdistelmällä iPhone-kamera ja sähköposti - ja kuopuksen vaikuttaessa ihan entiseltään, suuntasimme pienen viivästyksen jälkeen puistoon. Perillä juniori konttasi, keinui, kiipeili ja liukui ihan kuin ennenkin, joten päivä on jatkunut tavallisilla uomillaan.
Täällä on siis ihan tavallista ja arkista. Asiat sujuvat, yleensä, ja joskus sitten taas eivät suju. Se, että ikkunoiden takana onkin englanninkielinen arki ja kaupoista ei löydykään kermaviiliä, salmiakkia tai puoliarkkitalouspaperia, on meidän peruselämässä vähän toissijaista. Näillä pärjätään, ilman saunaa selviää ja kotona meitä kuitenkin on ne samat neljä ihmistä, kuin olisi Suomessakin.
Ihan tavallista siis tämä, british life of ours.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti