Arki

Aamulla lapsille puurot, itselle kahvi tippumaan ja suihkuun. O lähtee töihin, minä istun keittiöön lukemaan Hesaria (kyllä, Hesaria. Täällä. Colchesterissa. Kun paikallinen Gazette ei ihan vielä ole onnistunut puhuttelemaan ja HS on niin mukavan kotoisa, pädiltäkin.) ja poukkaan setvimään milloin mitäkin junioritason kriisiä, joita puhkeaa tuon tuosta. Neiti tulee pöydän reunalle kinuamaan leipää. Komennan sen tuoliinsa ja annan leipää; puuro kun maistui aamummalla ihan riittävän hyvin. Kohta pikkuveli seuraa perässä ja istuu kiltisti lattialle omaa leipäänsä mutustamaan. Hesarissa olen päässyt ehkä Kotimaahan saakka.

Ennen Urheilusivuja olen varmastikin ehtinyt käyttää esikoisen jo kerran potalla, käydä nostamassa juniorin kolmesti pois kaasutakkaa hakkaamasta ja kahdesti irti TV:n virtanapin kimpusta. Kahvi alkaa olla haaleaa, joten kaadan päälle pannunpohjalla muhinutta lämmintä. Maito löytyy käden ulottuvilta, lasten aamupalamukeista. Isä olisi ylpeä.

Ennen puistoonlähtöä odotamme postin. Lapsetkin sen jo tietävät, että harvassa ovat ne päivät, ettei Mummolta ja Ukilta tule jotain lähetystä. Arjen luksusta on etanapostin mukana tulevat, käsin kirjoitetut kortit - ja itselle ne anopin lähettämät Avotakat ja Glorian Kodit.

Puiston jälkeen on jo huutava nälkä. Kirjaimellisesti. Hiki selässä saan ruoan jääkaapista lautaselle, lautasen mikroon, lapset "vessatettua", molemmat pöytään ja sitä kautta hiljaisiksi. Juniori on tässä vaiheessa yleensä niin poikki, että meinaa nukahtaa ruokansa ääreen. Uneen vajoava pieni poika on helppo kantaa suoraan pöydästä sänkyyn ja peitellä sinne. Isosiskon kanssa joutuu yleensä hieman pidempään temppuilemaan, mutta rutiinit tuntevana ei neitikään jaksa kauaa hölpöttää. Uniaika on uniaikaa, molemmille.

Omiin "päiväuniini" kuuluu tiskit ja lounas. Ehkä päivällisen valmistelua. Ja parhaina päivinä ihan vaan lepuuttamista. Tavallisina päivinä jompikumpi herää sopivasti juuri silloin, kun pakolliset toimet on saatu suoritettua.

Iltapäivän pitkät tunnit menevät sisäleikeissä ja tekemistä keksiessä; rakennetaan maja, liimaillaan tarroja, luetaan kirjoja, pidetään teekutsuja ja tietysti tapellaan. Viimeisintä ei vaan jotenkin pysty välttämään. Yritetty on. Mutta eikö se kuulu normaaliin sisarussuhteeseen? Siis se, että tapellaan ja sovitaan, tasaisessa syklissä.

O tulee kotiin päivällisaikaan, pääsee usein suoraan pöytään levottomien lasten väliin. Onnenpoika. Päivällisen ja kylvyn välissä on vielä hetki leikki- ja sotkuaikaa, jota onneksi minun ei tarvitse - yleensä - enää hoitaa yksin. Kylvyn, iltapuuron ja hammaspesujen jälkeen taloon laskeutuu ihana rauha. Kello on tässä vaiheessa noin puoliyhdeksän.
Kymmenen jälkeen talo hiljenee ja pimenee kokonaan. Näin se rytmi varhaistuu pienten lasten kanssa: kun herätään ennen seitsemää niin nukahdetaan kymmenen jälkeen. Ei sitä muuten jaksa.