Äitiporukat, huhuu!

Moni on kysellyt, että joko on löytynyt täältä se oma hiekkalaatikkojengi ja paikallisia äitikavereita. Ja että joko on sosiaalinen verkosto alkanut punoutua. No, näin laajemmalla jakelulla voisin nyt tätä tilannetta avata ja kuvioiden punoksia tarkastella.

Tähän paikalliseen puistokulttuuriin nyt muutaman viikon tutustuttuani, olen tullut huomaamaan, että porukoihin pääseminen - tai ehkä ylipäätään niiden löytäminen - ei olekaan ihan niin yksioikoista kuin itsekin ajattelin. Kotona kun aamupäivän puistomeininki on aika yleismaallinen ilmiö ja taajamien puistoihin usein kerääntyy aamusta toiseen kohtuullisen vakituisesti samaa porukkaa. Jotenkin kuvittelin, että saman tyylistä olisi täälläkin ja kun nyt tuossa lähipuistossa vaan alamme käydä, niin kyllä siellä muutaman viikon jälkeen alkaa jo juttuunkin päästä, kun naamat ovat tulleet tutuiksi. Ya right. Monta aamua ollaan lasten kanssa saatu olla suurin osa ajasta aivan keskenämme ja samoja naamoja on näkynyt todella harvoin. Jotenkin tuntuu, että tuo lähipuisto - Castle Park - ja sen suuri leikkipuistoalue on monelle paikalliselle special occasion-paikka; eli sinne tullaan vain viikonloppuisin tai lomilla, kun siellä on kuitenkin tosi paljon tilaa, telineitä, keinuja ja tekemistä. Eikä se siis ole kovin monen muun arkipuisto.
Toinen asiahan on tietysti tämä täkäläinen tapakulttuuri; ehkä siinä, missä Suomessa ulkoillaan joka päivä, niin täällä tehdään jotain muuta. Parina sadepäivänä olemme käyneet Colchesterin kirjastossa leikkimässä ja olleet sattumalta paikalla myös lorutuokiossa (josta kumpikaan meidän lapsista ei ollut turhan innoissaan... :-/) ja nuo lorutuokiot ovat olleet aivan tukossa. Eilen, kun taas satoi, menimme paikalliseen HopLoppiin, Go Banans-nimiseen soft play-paikkaan, jossa myös oli aika paljon porukkaa sisäleikeissä riehumassa (ja ko. paikka oli kyllä sen verran fiksusti toteutettu ja selvästi meidän ipanoiden mieleen, että mennään äbsölyytli uudelleenkin!). En tosiaan tiedä, mitä täällä kaikki äidit alle-kolmevuotiaidensa kanssa päivät tekee, mutta puistoleikkejä aamupäivällä ei ainakaan kovin laajasti harrasteta.
Kolmas seikka onkin sitten tietysti tämä täkäläinen koululaitos: täällä kun koulu aloitetaan neljävuotiaana ja suurin osa kolmevuotiaista onkin sitten jo esikoulussa. Ei siis ihmekään, jos puistoissa ei ole niin paljon säpinää, kun selvästi näitä ei-vielä-käveleviä ei päästetä puistossa muualle kuin keinuihin (paitsi meidän juniori, joka konttaa pitkin kosteaa maata telineeltä toiselle. Paikallisen lastensuojelun yhteydenottoa odotellessa...) ja kolmevuotiaat ovatkin jo koulussa ainakin osan päivää. Tai siis esikoulussa. Eihän siihen jää kuin... no niin, juuri nämä meidän lasten ikäiset taaperot, jäljelle.

Mutta siis, en ole löytänyt vielä paikkaani täällä - siis vertaistuki- tai kaverimielessä. Enkä nyt kyllä toisaalta ole niin älyttömästi - VIELÄ - kaivannutkaan äitiseuraa. On jotenkin vapauttavaa olla päivästä toiseen vapaa tekemään ihan mitä sinä päivänä nyt sattuu huvittamaan lasten kanssa tehdä. Kun ei ole viikkokaupalla sopinut aamu- ja iltapäivämenoja sinne ja tänne; puistoillaan näiden kanssa ja leikkitreffaillaan noiden kanssa, ja siinä välissä koitetaan saada perustarpeet tyydytettyä ja päivärytmi raiteillaan. Vaikka ihanaa sekin on, kun on seuraa, tekemistä, ystäviä ja ajankulua. Nyt, tuon aika hullun loppukesän ja alkusyksyn jälkeen vaan on ihanaa olla. Ihan vaan olla omalla porukalla ja rauhassa. Ilman pakkoja, aikatauluja ja sovittujen menojen säätöä.