Aika. Miten ihmeessä sitä ei muka ole? Täällähän minä ihanasti velttoilen kotona, lasten kanssa, kaikki päivät. Käyn aamulla leppoisasti taaperoiden kanssa puistossa, tulen kotiin ja syömme lounasta. Sitten lapset menevät päiväunille, eikä minulla ole mitään muuta kuin aikaa. Vain olla ja hengittää. Iltapäivällä leikimme taas yhdessä, idyllisesti ja rauhallisesti. Rakennamme ehkä majan, luemme muutaman kirjan, lapset istuvat nätisti kainaloissa ja kuuntelevat keskittyneesti tarinaa. Tai rakentelemme palapelejä ja ajelemme autoilla pitkin pehmeitä kokolattiamattoja. Rauhallisen leikin lomassa valmistan perheelle päivällistä, joka on lämpimänä pöydässä kun O palaa töistä. Päivällisen jälkeen vietämme yhdessä perheaikaa joko ulkoillen kauniissa illassa tai jatkaen sisäleikkejä ihanassa yhteisymmärryksessä. Lasten kylvyn ja iltapuuron jälkeen käperrymme O:n kanssa sohvalle katselemaan televisiota ja juttelemaan eilisestä, tästä päivästä ja huomisesta.
Tai sitten päivä kuluu multitasking-paniikissa alusta loppuun; rauhan tyvenet osuvat siihen hetkeen kun lapset ovat köytettyinä rattaisiinsa ja ne liikkuvat ja niihin minuutteihin, jotka molemmat ovat unessa päivällä sen jälkeen kun olen saanut lounasräjähdyksen setvittyä, oman lounaani syötyä, illan, aamun ja lounaan tiskit tiskattua ja mahdolliset päivällisvalmistelut tehtyä. Ja tietysti iltaan, kun yläkerrassa on hiljaista ja alakerta on vallattu takaisin aikuisten haltuun leluilta, keittiönkaapeista kannetulta irtaimistolta ja muulta sekalaiselta sälältä, jota junioriosaston kuljetuspalvelu on päivän aikana keksinyt ympäriinsä levittää.
Tässä kaikessa hässäkässä on blogin päivittäminen jäänyt nyt hetkeksi vähemmälle, mutta nyt taas ryhdistäydyn. Eihän sitä pitkälti tarvitse ehtiä kirjoittaa, eikä näistä nyt arvosanoja tai finlandiapalkintoja ole jaossa. Kiireenkin keskellä siis täällä ollaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti