Tyttö on puistossa isänsä kanssa. Tyttö juoksee telineeltä toiselle, isä lompsii perässä kainalossaan nukke, sateenvarjo ja kokoontaitetut nukenrattaat. Jossain vaiheessa parivaljakko päätyy viereemme ison kiipeilylinnan kupeeseen ja tytöt huomaavat toisensa. Yhteistä kieltä ei tarvita silloin kun mieli on avoin ja intressit samat. Isä taittaa nukenrattaat auki, tyttö tarjoaa nukkeaan katsottavaksi ja meidän neidin silmät loistavat. Yhdessä ja erikseen tytöt juoksevat rattaiden ja nuken kanssa, kiltisti ja mukisematta vuorotellen. Me, kuopus, tytön isä ja minä, seuraamme huvittuneina - kuopus ehkä hieman kateellisena - tyttöjen menoa. Iloa riittää siihen saakka, kunnes pikkuveli väsyy ja meidän on aika lähteä kotiin.
Kampean raivosta kirkuvan kaksivuotiaan rattaisiin ja tuuppaan suoraa huutoa raivoavan lastini puistosta kotiin. Tänään olin onnellinen, ettei matka ole tuon pidemp. Jos olisin kehdannut ja jos voimat ja pokka riittäisivät, niin olisin lingonnut neiti-raivopään muurin yli suoraan takapihallemme. Mutta ei, jokaisella meistä on lastimme ja minulla se vaan tänään sattui olemaan 50%:sti taaperouhma-raivo-kiukussaan tempovaa nuorta neitiä. Juniori istui vieressä tyynenä ja rauhallisena kuin äidinisänsä konsanaan.
Raivoa ja itkunnikottelua riitti kotiin, potalle ja ruokapöytäänkin noin neljän ensimmäisen haarukallisen ajaksi, jonka jälkeen eilinen kinkkupasta vei kiukusta voiton. Mutta koko episodi sai TAAS miettimään sitä, että onko mitään järkeä tehdä tuon kaksivuotiaan kanssa mitään kivaa, kun aina sen kivan lopussa tulee tällainen riemukas IPR? Pitäisikö sitä pitäytyä sitten vain tylsissä, arkisissa ja spessuttomissa jutuissa, kun hauskuudesta seuraa vain kurjuutta?
No joo, tietäähän sen itsekin, että vastaus noihin kaikkiin on, että EI tietenkään. Joskus se lapsi tulee oppimaan, että kivalla saa kivaa ja kaikki hauska loppuu aikanaan. Mutta että kivoja juttuja on luvassa jatkossakin, kun vaan jaksaa vähän siinä välissä taas sitä tavallista.
Joulupukille kyllä lähti tänään vahva toive siitä, että tänne englanninkotiinkin saataisiin ne rattaat, joita työntää. Ettei enää tarvitsisi työnnellä paperinkeräyspahvilaatikkoa (=ostoskärry) tai pyykkikoria (=rattaat).
Edit 25.10.2011
Tänään esikoinen oli puistossa kuin sydänsuruinen teini: mikään ei huvittanut, mikään ei kiinnostanut ja koko ajan vilkuiltiin vain, josko sitä eilistä tyttöä näkyisi. Tai siis, tytöstähän viis, kunhan ne rattaat tulisivat taas... Loppupuoliskon puistoilusta se sitten istui omissa rattaissaan ja mökötti. Hurraa niille kivoille jutuille - järkätään niitä vastakin, kun sen jälkeen tämä tavallinen arki on entistä harmaampaa.
Vakaassa harkinnassa niiden omien rattaiden hankkiminen NYT. Toki lapsen on hyvä oppia pettymyksiin, sehän on meidän vanhempien tärkein tehtävä tässä elämässä (tuottaa pettymyksiä, jotta maailman tulevaisuudessa tuottamat eivät sitten yllätä), mutta kauanko sitä itse jaksaa katsoa tuota kaksivuotiaan kiukkua, raivoa - ja toisaalta surua. Oli nimittäin tänään jo oma pinna kovinkin poikki puistosta palatessa... :(
Seuraa blogiani Bloglovinin avulla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti