Italian invasion

Eilen lounasaikaan ne tulivat. Hälisten ja pölisten ne pelmahtivat sisään portista, kipittivät portaat ylös ja alas, kinastelivat, kikattelivat, availivat ovia ja kurkistelivat joka nurkkaan. Neiti seisoi ovensuussa ja moikkasi kaikkia, juniori jähmettyi etupihan muuriin kiinni ja tuijotti. Kauhuissaan. Isosiskoni tuli Italiasta vierailulle ja toi mukanaan ihanat lapsensa - eli lasten serkut T:n (10), N:n (7) ja R:n (5). Porukkaa ja pälinää tuli kerralla niin paljon, että kuopus alkoi tottua tilanteeseen vasta päivällisaikaan. Esikoinen taas ui joukkoon kuin kala veteen ja varsinkin tyttöseuran (R) saaminen oli neidille erityisen mieluista. Iltapäivällä puistossa käydessämme tajusin konkreettisesti, että en ole ollut perheen ainoa yksinäinen: serkuskolmikon mukana juostessaan neiti-kaksvee oli jotenkin niin elementissään että äidin sydän hieman rutistui. Lisäksi rutistusta - myös ihan hyvällä tavalla - aiheutti se, että vieraiden myötä minä olin taas ihan roskavaluuttaa. Kaikessa ja kaikkialla auttamaan kelpasi vain täti-N, ei äiti. Missään tapauksessa. Juniorille sentään kelpasin, se kun raukka oli vieläkin hieman ihmeissään kuvaan pelmahtaneesta ääni- ja touhukavalkadista. Tuleva viikko on täynnä kaikkea: eläintarhaa, Harry Potter-elämystä, Lontoon vierailua (tosin vain vieraille, me jäädään tällä kertaa kotiin) ja lopulta Halloweenia täällä Colchesterissa. Ja näiden lisäksi hulinaa, pölinää, naurua ja huutoa tulee varmasti myös riittämään. Ihanaa!