Sinne se katosi, harmaan auton kyydissä kadunkulman ympäri ja takaisin kohti Suomea. Äiti.
Meillä oli mukavan vauhdikkaat, tapahtumarikkaat ja uuvuttavat kolme päivää. Mentiin ja tehtiin paljon, syötiin sitäkin enemmän ja väleissä oltiin. Tai no, enemmän ne välitkin meni tohistessa, kun aina piti joko laittaa ruokaa tai sitä pois.
Jotenkin on haikea tunnelma, vaikka alkukodosta muutosta on jo vuosikausia eikä muutenkaan ole tullut vietettyä liiemmin pidempiä pätkiä äidin kanssa. Ehkä se on tämä vieras maa, uudet ympyrät, joissa kuitenkin pyörivät samat perherutiinit ja jotenkin konkreettinen turvaverkkojen ulottumattomissa olo. Siihen kun saa hetkeksi sen elämänsä ensimmäisen - ja pysyvimmän - ankkurin hetkeksi matkaa tasoittamaan, niin paluu tähän perustilaan tuntuu kohtullisen irtonaiselta. Jossain määrinhän sitä näinä päivinä huomasi, miten sitä on - onneksi - kasvanut kuitenkin ulos siitä lapsuudenkodista. Konflikteja nyt ei näissä päivissä ehditty kehittämään, mutta niiden siemenet tunnisti kyllä. Siis ne, mistä pidempään saman katon alla viivyttäessä kasvaa niitä yhteentörmäyksiä. Nyt nämä päivät olivat vaan mukavia ja turvallisia.
Auton kadottua kadunkulmaan, tulin takaisin sisälle, painoin oven kiinni ja totesin, että nyt tässä talossa on taas vain yksi äiti. Minä.
(Jälkikirjoitus otsikosta: joku - ehkä perheenjäsen - ehkä tunnistaa sen lähteen; tarina kun kertoo äidinkielen otsikkoaineesta, jossa yksi otsikoista oli juuri tämä tässä käyttämäni. Eräs kokelas kirjoitti konseptikaupalla alkoholisoituneesta naisesta ja tämän lapsesta - ja ainetta lukiessaan opettaja oli valmistautunut piirtämään loppuun jo melko matalan arvosanakirjaimen, kunnes loppukappale kertoi pilkun paikan tärkeyden:
Lapsi meni jääkaapille, hakemaan äidilleen ja tämän seurueelle olutta. Avasi oven, kääntyi takaisin, meni äitinsä viereen ja sanoi: "On vain yksi, äiti.")
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti