Aurinko nousee tähän aikaan vuodessa täällä noin seitsemältä. Meillä ollaan siinä vaiheessa oltu hereillä tunnin verran. Niin arkena kuin sunnuntainakin. On katsottu kuvia iPhonesta, käyty ehkä aamupesuilla ja kiemurreltu päivävaatteisiin. Auringon noustessa ollaan ehkä puurolla tai vasta tulossa sinne. Liikkeellä kuitenkin.
Ennen aamun ulkoilulle lähtöä ehditään vielä kaikenlaista. Eilen, esimerkiksi, olin jo ennen ensimmäistäkään kahvikupillista saanut rullata vessapaperit takaisin rullalleen kolmesti, kerätä kylpyhuoneellisen (puhtaita, onneksi) vaippoja takaisin paikoilleen, rakentaa majan, purkaa majan ja heittää edellisenä päivänä ostamani kasvojen puhdistuspyyhkeet roskiin, kerättyäni ne(kin) lattialta n. koko yläkerran alalta.
Linkitin eilen Facebookissa Vantaan Sanomien kolumnin - monen muun äidin lailla - jossa oli kerätty monta perus-lapsiperhe-elämän pommia yhteen kohtaan. Sitä lukiessani tunnistin kaiken, mutta jotenkin ajattelin, että onneksi nuo eivät koskaan satu samaan aikaan. Niinkuin siinä kolumnissa. Kunnes sitten sattuvatkin. Kuitenkin. Ja niinä hetkinä sitä kaipaa töihin. Kipeän todellisesti kaipaa ja ikävöi. Jopa niitä perjantaiden puoliviiden palavereita asiakkaalla jossain takamailla, jotka asiakas sitten itse onkin lopulta unohtanut ja muistavat koko asian vasta kun heidät saa kiinni autostaan ruuhkaisella Lahdentiellä. Ja niitä aamuvarhaisen megapresiksiä, joiden vuoksi on painanut viikkoja pitkää päivää ja lopulta valvonut edellisen yön. Ei sitä ainakaan tämän väsyneempi tai turhautuneempi voisi olla.
Nyt on kuitenkin sunnuntaiaamu. Iisiä, ehkä, kun lasten isäkin on kotona. Perussettiä siltä osin, että lastenhuoneessa alkoi mellastus klo 05.58. Noilla lukemilla ne numerot jäävät koko päiväksi verkkokalvoille killumaan ja ne kyllä muistaa. Tarkasti.
Kahvi on nyt juotu, kohta lähdemme ulkoilemaan. Hesari vielä odottaa, kun jäin "suustani kiinni" nettiin enkä digilehteen saakka ole vieläkään päässyt. Sitä varten voi nyt olla lasten päiväuniaika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti