Lähtöpäivä. Kaikki sujunut juuri niin kaoottisesti kuin suunniteltukin; perus-arkirutiinin keskellä pakataan viimeisiä kamoja kaappeihin ja punnitaan matkalaukkuja hiki otsalla. Suunnitelman mukaan meillä on anopin Audi ajossa, jolla anoppi tulee sitten töidensä jälkeen heittämään ensin miehen ja lapset lentokentälle hotelliin ja tulee sen jälkeen hakemaan minut kodin viimejärjestelyistä sinne samaan osoitteeseen.
Sateisena iltapäivänä, viimetöikseni, lähden viemään toista syöttötuolia kaverille lainaan ja hakemaan päivällispizzoja. Kotona ajan auton halliin, paikalle, joka saatiin vuosien jonotuksen jälkeen kolme päivää ennen lähtöä, nappaan pizzat kainaloon ja napsautan auton lukkoon. Tässä vaiheessa muistan, että säädin hieman takakontin järjestystä syöttötuolia sinne ahtaessani ja ajattelen järjestellä sen kuntoon vielä - ettei tule sanomista. Avaan kontin siitä "avaa vain takakontti" nappulasta, laitan pizzat auton katolle, järjestelen tavarat paikoilleen ja pamautan kontin kiinni. Noin puolessa sekunnissa tajuan laskeneeni auton avaimet kädestäni sinne kontin pohjalle, jossa ne nyt lepäävät. Lukkojen takana.
Epic fail.
Suunnitelmanmuutos aiheutti kohtuullisen määrän lisäsäätöä, hyvin paljon lisähikoilua, määrättömästi itseruoskintaa ja totaalisesti kiertoradalle räjähtäneen allekirjoittaneen pään. Ystävien avulla, anopin tuella ja silkalla kiukulla pääsimme kuitenkin laukkuinemme ja lapsinemme kentälle ja hotelliin. Laukutkin saimme checkattua lennolle valmiiksi jo keskiviikkoiltana.
Illalla, noin puoli kymmenen, kun neiti vihdoin taipui uneen tiukasti isänsä kättä puristaen, huokaisin. Nyt olemme vihdoin matkalla. Oikeasti matkalla. Ja kuukausien pakkaus- ja raivausurakka on vihdoin ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti