Tämä on kolmas kerta, kun muutan ulkomaille. Jokainen kerta on tosin ollut alusta saakka väliaikainen; vaihto-oppilasvuosi Kanadassa, opiskelijavaihto Irlannissa ja nyt tämä "kotiäitivaihto" täällä Iso-Britanniassa. Kuitenkin jokaisessa kerrassa on ollut jotain uutta, jotain vanhaa, jotain ehkä lainattua ja varmuudella - jossain vaiheessa - jotain sinistäkin.
Teininä, ensimmäistä kertaa ulkomaille lähtiessä, kaikki oli uutta. Silloin myös kaikki oli kaukana, kallista ja aikaeromuurin takana. Opiskelijavaihtoon tuli lopulta lähdettyä Eurooppaan, euroalueelle ja vielä helppouden maksimoimiseksi englanninkieliseen maahan. Nuo kuukaudet pysyteltiin tuoreen poikaystävän (nykyisen aviomiehen, toim. huom.) kanssa tiiviissä yhteydessä Messengerin, Skypen ja sähköpostin välityksellä - siinä missä Kanadasta läheteltiin kirjeitä ja puhuttiin puhelimessa alle kymmenen kertaa vuoden aikana. Muut ystävät pysyivät jo tuolloin ajan tasalla blogin välityksellä ja kaikki oli niin monin kerroin helpompaa ja vaivattomampaa kuin kymmenen vuotta aiemmin.
Täällä, nyt, olemme pysyneet totutuissa rutiineissa; aamukahvin kanssa nautitaan päivän Hesari (iPadilta), päivän mittaan tarkistellaan puhelimesta ystäväpiirin kuulumisia Facebookin, Twitterin ja blogosfäärin kautta ja illalla seurataan Suomen TV:tä TV-kaistan avulla. Ensi viikonloppuna juttelemme varmaankin ensimmäiset Skype-puhelut lähipiirille Suomeen ja sitä seuraavana olisi tarkoitus seurata veljenpojan ristiäiset sitä samaista kanavaa käyttäen. Hetkittäin sitä tuntuu siltä, ettei missään olisikaan. Olisi vain jossain surkeasti sisustetussa, astianpesukoneettomassa, kulttuurielämyksessä, mutta kuitenkin Suomessa.
Pitäisi varmaan irroittautua hieman näistä kaikista ja alkaa kokea englantilaista todellisuutta?
Toinen selkeästi kehittynyt ja muuttunut seikka on oma asemani: Kandassa olin koululainen, Irlannissa opiskelija ja täällä vain olen. Olen ennenkaikkea äiti ja vaimo, koko ajan siis töissä ja on-call. Aiemmilla kerroilla olen saanut ja voinut heittäytyä koko tarmollani ulkomaankokemukseen ja kaikkeen siihen, mikä on uutta tai erilaista. Nyt ponnistelen päivästä toiseen pitääkseni mahdollisimman monta juttua ennallaan ja tasoittaakseni noiden kahden pienimmän elämänmullistusta pitäytymällä päivärytmissä, laittamalla parhaani mukaan tuttuja ruokia vieraista raaka-aineista ja yrittämällä pitää itseni mahdollisimman tavallisena, vaikka ympärillä kaikki on uutta, hankalaa ja omituista.
Emme toki tulleet minnekään periferiaan. Täällä on kauppoja, joista löytyy hyvin pitkälti kaikkea samaa kuin Suomestakin. Täällä on apteekkeja ja lääkäreitä, joihin uskaltaa luottaa. Täällä on lapsille puistoja ja aikuisille pubeja, täällä on ihmisen oikein hyvä elää ja olla. Kuitenkin tämä kolmas kerta on niin kovin jotain muuta, kuin aiemmat ulkomaanolemiseni, että hetkittäin pohtii mihin sitä tulikaan ryhtyneeksi.
Koska olisihan sitä mahtavaa kuljeskella uuden kotikaupunkimme katuja, rauhassa, kiireettä ja ajan kanssa. Pistäytyä vaikka pubiin lounaalle ja jatkaa siitä ihmettelyä ja ihastelua. Olisi mahtavaa viettää ruokakaupassa toista tuntia vain kuljeskellen hyllyvälejä ja tutustuen tarjontaan. Nyt tilanne vaan on se, että pääsin pienestä ympyrästäni (koti-puisto-ruokakauppa) ensimmäistä kertaa ulos toissapäivänä, vain huomatakseni, että kaikki kaupat olivat jo kiinni (klo 18). Ruokakaupassa olen käynyt kolmesti ja joka kerta on ollut kiire joko lasten tai kaupan sulkeutumisen takia.
Mutta samalla on mahtava huomata, miten lapset sopeutuvat. Esikoinen tosin kyselee puistosta kotiin lähtiessä, että mennäänkö nyt Suomen vai Englannin kotiin. Mutta hetkeä aiemmin hän on juossut puistossa paikallisen tytön kanssa, kilpaa kikattaen ja laskenut sen-puiston-korkeimman-liukumäen ihan itse monen monta kertaa. Ja viikon jälkeen molemmat selvästi jo tunnistavat tuon kotipuistomme ja ovat löytäneet sieltä omat suosikkipaikkansa.
"Moooi!" huutaa esikoinen etupihalla jokaiselle ohikulkijalle. Jotkut pysähtyvät juttelemaan, toiset katsovat ja hymyilevät, harva ei lotkauta korvaansakaan. Lapsi on kotonaan eikä huomaa tässä elossa nyt mitään sen ihmeempää. Täällä ollaan nyt, koko perhe, ja sillä hyvä. Tänne rakennetaan nyt ne kokkailuleikit ja lukunurkat. Ja varmasti niin kauan, kun perhe on ympärillä, ei muulla niin ole väliäkään.
Kolmatta kertaa olen ulkomailla. Tällä kerralla kaikkein eniten omillani. Nyt tukena ei ole vaihto-oppilasjärjestöä tai yliopistoa, sen sijaan mukana on kaksi pientä ja yksi isompi, joiden peruskalliona oleminen on tärkein tehtäväni täällä.
Kolmatta kertaa olen englanninkielisessä maassa asumassa. Tällä kerralla varmasti kaikkein varmimmalla pohjalla oman kielitaitoni kanssa. Mutta samalla kahden umpisuomalaisen buffer-zonena englanninkielisen ympäristön kanssa pärjäämisessä.
Mutta ensimmäistä kertaa olen maailmalla äitinä. Vastuussa kaikesta, mutta kuitenkin vapaalla. En lomalla, mutta vapaalla ja vapaana nauttimaan tästä kaikesta. Siispä suljen nyt koneen ja avaan hyvän, englantilaisen siiderin. Sen syvällisempään kulttuurisukellukseen ei nyt pysty, kun lapset nukkuvat yläkerrassa ja paikallinenkin TV suoltaa amerikkalaista sit-comia. Siitä on kuitenkin aika hyvä aloittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti