Päivähoito

Sairastupa on vielä pystyssä, mutta tänään jo päästiin ylös, ulos ja leikkimään. Koko porukka. Ja päiväunillekin meni vain junioriosasto; me isommat kökötämme tässä sohvalla ja datailemme. Minä kirjoitan tätä ja O pelaa pädillä.

Käytin tämän kahden-aikuisen-iltapäivän jo toista kertaa tällä viikolla hyödyksi järjestelläkseni ensi syksyn päivähoitokuvioita. Toissapäivänä sain soitettua tulevan asuinalueemme päivähoitovastaavalle ja hänen kanssaan juteltuaan päätimme hakea lapsille päivähoitopaikkaa suoraan jo sieltä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ensi syksy tullaan ajelemaan lasten päivähoitokuljetushommissa aamu- ja iltapäiväruuhkia vastaan. Onneksi muuttosuunta sentään on noin, jolloin tosiaan pääsemme sitä ruuhkaisinta suuntaa vastaan ajelemaan molempiin suuntiin.
Tänään sitten teimme nuo päivähoitohakemukset. Sehän nyt ei ole iso homma, kaikki kun hoituu verkossa eikä lomakkeetkaan vaadi mitään sen korkeampia akateemisia opintoja (vaikka niitä meiltä nyt kyllä jo löytyisikin... ;)). Lisäksi tässä ei olisi aikataulun puolestakaan ollut vielä kiirettä, mutta onpahan nyt jo hakemukset laitettu ja valmiina järjestelmässä odottamassa. Me olemme nyt oman osamme hoitaneet, kesällä sitten voidaan alkaa taas soitella perään ja ihmetellä, että missähän ne päätökset oikein viipyy.

Tästä päivähoitokuviosta on väkisinkin tullut huomattua, miten hyvin meillä Suomessa asiat ovat. Viimeksi tällä viikolla Hesarissa (HS 30.1.2013 "Lastenhoito vaarassa") Tanja Vasama kirjoitti Britannian päivähoidosta ja siitä, miten sitä koitetaan saada edes jotenkin vastaamaan nykypäivän tarpeita. "Päi­vä­hoi­don on­gel­mat ovat Bri­tan­nias­sa to­del­li­sia. Kun­nal­lis­ta päi­vä­hoi­toa ei ole, ja yk­si­tyi­sis­tä pai­kois­ta on pu­laa. Päi­vä­hoi­to on niin kal­lis­ta, et­tä mo­nel­la kah­den tai useam­man lap­sen äi­dil­lä ei ole va­raa käy­dä töis­sä." kirjoittaa Vasama.
Juurikin juttelimme naapurin A:n kanssa siitä, miten heillä on parhaillaan pohdinta käynnissä, miten F:n hoito ja kahden yrittäjän arki saataisiin jatkossakin sujumaan mahdollisimman hyvin. Nyt A on töissä yhden päivän viikosta, jolloin F on yleensä isänsä kanssa kotona - tai sitten A:n äiti tulee avuksi tuosta lähikylästä, jotta arki saadaan sujumaan. Mutta mitä sitten tehdään, kun viimeistään syksystä eteenpäin sekä A:n että P:n olisi tarkoitus - ja tarve - alkaa tehdä enemmän töitä?
A on nyt kartoittanut näitä lähipäivähoitopaikkoja, eikä ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että haluaa F:n sinne viedä. Mekin olemme nähneet keskusta-alueen lähes ainoan päiväkodin ryhmiä puistossa: hyvin leipääntyneen näköiset hoitajat nojailevat keskenään rattaisiin ja karjuvat apaattisina vaelteleville lapsille. Pakkasella lapsilla ei ole hanskoja eikä pipoja (mikä ei kyllä tunnu kauheasti poikkeavan paikallisesta yleistrendistä....), märällä säällä moni on sisätossujen näköisissä jalkineissa. Tämän kun yhdistää päiväkodin sijaintiin; toisen kaupungin pääväylän varrella, nuhjuisen liikehuoneiston yläkerrassa - niin en ihmettele, ettei A ole kovin innoissaan viemässä ainokaistaan sinne.
Tämä nyt kaikki on aika pinnallista pohdintaa, mistään sen enempää tietämättä. A vaan on kohtuullisen kauhuissaan tuosta lähipäiväkodista - eikä, ymmärrettävästi, kovin innoissaan kyllä raahaamassa tytärtään kovin paljon kauemmaksikaan hoitoon. Onneksi tämäkään päätös ei ole ihan näillä hetkillä tehtävä - eikä kyllä kuulu meille senkään vertaa.

Sitä vaan osaa olla onnellinen siitä, että meillä Suomessa asiat ovat näiltä osin hyvin. Meidän ei oikeasti tarvitse miettiä voinko minä palata töihin ja onko meillä varaa laittaa lapsia hoitoon. Täällä kun kahden lapsen päivähoito maksaa ilmeisesti viikossa suurinpiirtein sen verran, mitä me tulemme maksamaan siitä kuukaudessa. Kyllä sitä kahdentuhanneneuron laskun edessä alkaisi itsekin miettiä, että jos kuitenkin meistä toinen jää kotiin hoitamaan näitä. Kouluikään saakka. Josta tulee se yksi ratkaiseva ero Suomen ja Iso-Britannian välillä: täällä lapset aloittavat esikoulun kolmevuotiaina, jonka jälkeen päivähoito (=koulu) on vanhemmille maksutonta. Meillä jos "joutuisi" hoitamaan lapsensa kotona kouluikään saakka, niin tulisi CV:hen hieman tuota kolmea vuotta pidempi uraputkirikko...

Maassa maan tavalla ja kaikessa on aina puolensa. Meillä täällä on ollut onni siinä, että lapset ovat vielä niin pieniä, ettei meidän ole tarvinnut pohtia kouluja tai hoitoja. Mutta kuitenkin niin isoja, että neuvolakäynneistä meillä jää käymättä vain herran 18kk neuvola. Ja sekin todennäköisesti käydään alkukesästä "paikkaamassa" omassa kotineuvolassa, oman, tutun neuvolantädin luona, kotona Suomessa.