Leikkikaveri

Säätiedotus lupaa tälle viikolle lohdutonta säätä: sadetta, harmaata ja kurjaa. Ja huomisesta eteenpäin pitäisi lämpötilojenkin taas laskea lähemmäs tämän vuodenajan suomalaisnormia. Niinpä oli jotenkin itsestäänselvää, että kun tämä aamu näytti kuulaan kauniilta, niin lähtisimme tänään puistoon leikkimään. Kellon lähestyessä puolikymmentä neiti uhmaikä alkoi kuitenkin hankalaksi.
Neiti: "Mennään keehoon."
Minä: "Ei tänään ole kerhoa, ei voida mennä. Mennään puistoon, kun siellä on niin kiva ilmakin."
N:"Ei mennä puistoon. Mennään kiijjastoon!"
M: "Mennään huomenna kirjastoon, jos sataa - sopisko?"
N: "Mennään keehoon."
...
Onneksi tässä uhma-aikana on jo oppinut, että monesti neuvotteluun antautuminen tai asioiden jahkaaminen johtaa siihen kiukkuun ja raivoon - joten päättäväisesti puin lapset vain ulos ja sopuisasti pääsimmekin puistoon.

Leikit menivät alusta saakka loistavasti; juniori konttasi menemään telineeltä toiselle, neiti pallotteli hetken, jonka jälkeen muisti mukaanotetut ruoanlaittovälineet ja kokkaili kaarnanpalasista tyytyväisenä mitälie soppaa. Minä nojailin leikkijunaan ja nautin. Väkeä kulki puiston vanhemman osan ohi kohti alapuistoa, siis sitä uudempaa osaa; lapsiperheitä, kiireisiä työläisiä, vähemmän kiireisiä eläkeläisiä ja vielä lomalla olevia teinejä. Yhdet kulkijat kuitenkin kiinnittivät huomion: äiti noin kolmevuotiaan tytön kanssa. Neiti sähköistyi ja jäi seuraamaan kaksikon menoa kohti leikkipuiston uudempaa osaa.
"Mennään ajapuistoon." hän ilmoitti ja lähti päättäväisesti jo matkaan. Eipä siinä auttanut muu kuin kerätä juniori rattaisiin ja seurata perässä. Määrätietoisesti neiti marssi näkemänsä tytön luo ja haki tämän leikkiin. Ilman yhteistä kieltäkin oli selvää, että leikkikaverukset olivat löytäneet toisensa. Ja siellä ne menivät, uudet kaverukset, ympäri puistoa. Juosten, toinen toisensa aina mukaan hakien, trampoliinille, rummuttamaan, kiipeämään ja liukumaan. Me äidit seurasimme melkein liikuttuneina pienten ystävyyden syntyä.

Onneksi siis menimme puistoon! Sovimme tuon toisen äidin kanssa näkevämme toistekin puistossa; minä kerroin meidän käyvän siellä melkein jokainen sateeton päivä - ja hän totesi, että pitääkin alkaa käydä puistossa vielä useammin. Emme vaihtaneet (vielä?) puhelinnumeroita, mutta toivon meidän osuvan yhtäaikaa puistoon taas mahdollisimman pian!
Tästä jotenkin huomasi heti, että neiti alkaa olla siinä iässä, että kaipaa omanikäistään - tai edes muiden lasten - seuraa. Pikkuveli on pikkuveli; parempi kuin ei mitään. Mutta toinen, samanikäinen, tyttö sai kyllä pienen neidin koko loppupäiväksi niin onnelliseksi, että tämä äiti on hyvillään vain reilun puolen vuoden päässä odottavasta päivähoidon aloituksesta. Neidille se ainakin tulee olemaan vain ja ainoastaan hyvä asia - pikkuveljen asenteet selvinnee sitten elokuussa.