Pallo, kerho (pallokerho?) ja Milano

"Mennään keehoon!" esikoinen julisti jo eilen illalla.
"Vai mentäiskö puistoon, jos on nätti ilma? Otetaan pallo mukaan?" isänsä yrittää. Mutta uhmaikäistä ei huijata.
"Ei. Keehoon. Sit ku muut ihmiset ja keeho on hejänny."
Selvähän se. Kerhoon sitten - onneksi elämä alkaa loppiaisen jälkeen palata kaikilla sektoreilla arkisiin uomiinsa, ja baptistikirkon kerho, baby & toddler group, (se jossa olemme nyt tässä kävelymatkan päässä käyneet) oli myös tänään ohjelmassa ensimmäistä kertaa joulun jälkeen.

Pallo. Se tuli tuossa mainittua. Joululomalla tuli ulkoiltua koko perheen voimin lähes päivittäin - ja jokapäiväisenä tuo viereinen, isokin, puisto alkaa vähän kyllästyttää. Niinpä kävimme kävelyillä (O ja minä kävelimme, lapset istuivat rattaissa - juniorihan siis ei vieläKÄÄN kävele ja neiti kiipesi yleensä ensimmäisten satojen metrien jälkeen myös kyytiin... käskytti meitä kyllä kävelylle, muttei itse motivoitunut jalkautumaan. Phsiis.), etsimme käpyjä, teimme tutkimusretkiä puistoon ja lähipusikoihin ja mitä nyt milloinkin keksimme. Viimeisenä lomapäivänä olimme taas jossain noista puiston monista ruohoaluiesta, kun isä & tytär palasivat rattaiden luo silmät innosta kiiluen.
"Oottetaan pajjo!" neiti ilmoitti. "Mennään kauppaan. Nyt heti."
"Ei voida mennä nyt heti, mutta mennään nyt joku päivä" isänsä toppuutteli - ja onnistui jollain keinolla kääntämään puheen, ja huomion, pois pallosta. Aihe palasi kuitenkin seuraavana aamuna, kun O oli lähdössä töihin.
"Ei isi mene töihin! Isi menee oottamaan pajjon!"
Ja auta armias, kun O palasi illalla kotiin vain pelkän ruokakauppakassin kanssa.
Lauantaina ne sitten menivät, isä ja tytär, pallo-ostoksille. Me menimme juniorin kanssa puistoon ja kaupunkikaksikko jatkoi iloisesti käsi kädessä matkaansa kohti keskustaa. Neiti hyppeli, jutteli, hihitteli ja oli selvästi jännittynyt. Huusin heidän peräänsä vielä, että käykää nyt ihmeessä lounaalla samalla reissulla. Me menisimme toki kotiin syömään edellispäiväisiä, mutta kun kerran kaupungilla ovat.
Ja niinhän he sitten kävivät; useammassa kaupassa kunnes TÄYDELLINEN pallo löytyi. Ja kotimatkalla Mäkkärissä lounaalla. Tyttö oli halunnut eh-dot-to-mas-ti kantaa pallokassin itse. Koko matkan.
Eilen sitten olimmekin puistossa, koko viisikko: O, neiti, juniori, minä ja uusi, pinkki pallo. Kotimatkalla pallon kanssa kuljinkin sitten jo minä; verestelin pallotuntumaa ja pyörittelin kumpparit jalassa palloa pitkin märkää nurmikkoa. Kyllä tästä kesäsarjakuntoon vielä tullaan; Suomessa kun odottaa taas kesällä naisten harrastesarja ja oma, rakas potkupallojoukkue (jos siis kelpaan vielä riveihin tämän brittileirityksen jälkeen... ).

Tässä muutaman päivän päiväuniajat ovat menneet lentohinnoissa surffaillessa: olemme menossa käymään isosiskoni luona Pohjois-Italiassa ja nyt tuo jo pitkään puheissa ollut reissu alkaa saada konkreettisia mittoja. Suunnitelmien eläessä ja hintojen & aikataulujen selkiytyessä aloimme O:n kanssa pohtia, onko lopulta kuitenkaan järkeä mennä ihan koko porukalla. Juniori on kuitenkin sen verran juniori vielä, että roikkuu mukana ja viihtyy kyllä varmaankin. Mutta myös on paljon niitä kohtia ja hetkiä, jolloin kohtuullisen energisestä n. puolitoistavuotiaasta on vaan haittaa, harmia ja tuskanhikeä. Laskeskelimme, että poika ei traumatisoidu, vaikkei mukaan pääsisikään - ja O nyt muuten vaan ei masennu, jos ei minun perheeni perus-hässäkkä-säätöön noin viikoksi joudu... öh, pääsekään. Nyt siis näyttäisi siltä, että helmi-maaliskuun vaihteessa otamme neidin kanssa tyttöjen reissun Varesen Azzateen - ja pojat jäävät lomailemaan tänne Colchesteriin. Tässä kaksilapsisessa elämässä kun, rehellisesti, tuntuu siltä, että yhden lapsen kanssa oleminen lähes missä vaan on Lomaa.

Nyt lapset ovatkin unilla ja voisinpa melkein mennä ja ostaa nuo mainitut lennot. Ciao vaan kaikille :)