Kolme päivää selvisin urheasti yksinäisenä aikuisena noiden kahden taaperon kanssa. Mutta kun lauantaiaamu valkeni, neiti kaksveen riemu isänsä löytymisestä meidän sängystä aamulla ja lasten tuliaislegoriehuminen alkoivat laantua, minä samalla taannuin jonnekin yksisoluisen liman tasolle. Tuntui, että koko päivän vaan venyin paikasta toiseen; aamupäivällä jäin juniorin kanssa sisäleikkeihin yön oltua kuume-levoton, päiväuniaikaan juurruin sohvaan, päivällisaikaan valuin pöytään ja siitä takaisin sohvalle. En tehnyt mitään vaan annoin O:n raataa - työmatkalta palattuaan - kaikessa ja koko ajan.
Kylpyaikaan virkosin ja tajusin alkaa häpeämään. Ja tietysti toimimaan.
Sunnuntai oli jo parempi päivä; aamulla lähdimme koko porukalla puistoon, ihanaan KEVÄISEEN säähän, juniorin vaikutettua jo paljon terveemmältä. Aurinko paistoi (ja lämmitti!), edellisyön vesisade oli vienyt loputkin lumet mennessään, linnun lauloivat ja sää oli kuin suomalaisessa huhtikuussa. Lapset UIVAT vesilammikoissa (tekee hyvää tuolle flunssalle...), kiipeilivät, liukuivat, keinuivat (kunnes nuori herra meinasi nukahtaa keinuun) ja juoksivat (no, juniori YHÄ konttaa suurimman osan matkoja, ainakin ulkona) pitkin poikin puistoa. Kotiin tullessamme naapurin A ja F sattuivat portille samaan aikaan ja kutsuivat meidät iltapäivällä heille leikkimään. Niinpä päiväunien jälkeen laitoimme kotona kanan uuniin ja lähdimme naapuriin; me neljä ja neidin nukke Emmi.
Juuri ennen kotiinlähtöä neiti alkoi vaikuttaa väsyneeltä; kiipesi viereeni sohvalle, painoi pään olkaani vasten ja mutisi "väsyttää...". Ajattelin, että vierailu ja kiivas leikkiminen F:n kanssa olivat vain imeneet mehut kaksivuotiaastakin, mutta kun kotona ruoka ei maistunut ja syömisen sijaan neiti toivoi pääsevänsä nukkumaan, niin tajusimme jonkin muunkin ehkä olevan vialla.
Viime yönä yhden aikaan sitten väliimme kiipesi tulikuuma tyttö. Kannoin rennon neidin takaisin omaan sänkyynsä, hain lääkettä ja istuin sängyn vieressä hetken kuumaa päätä silittäen. Loppuyö meni rauhallisesti - juniori aiheutti enemmän hässäkkää huutelemalla isänsä liikkeelle pariinkin otteeseen ja heräämällä kuudelta - ja kuumepotilas kiipesi viereeni hieman ennen seitsemää. Halusi kyllä peiton alle ja jäi makoilemaan ilman sen suurempaa kiirettä. Mutta vaikutti muutoin olevan ihan oma itsensä.
Tämä päivä on kulunut sisätiloissa. Lapset ovat kyllä omituisia; itse kun olisi kuumeisena aivan hyllytavaraa, mutta tuossa nuo molemmat - kumpikin enemmän ja vähemmän toipilaina - rellestivät, räkäjarrut roikkuen ja välillä vähän yskimään pysähtyen, kuin mitään sen enempää ei nyt olisi tekeillä.
Komentopari:
miss: "Lähetään puistoon!"
jr: "Mennään!"
kuului aamupäivällä useaan otteeseen, mutta sen verran öinen (ja ilmeisesti aamupäivän loppua kohti taas noussut) kuume kuitenkin painoi, että kielto ja selitys kelpasivat ilman sen kummempaa draamaa.
Itse olen tänään(kin) ollut vielä veto aivan poissa. Sain puhutta itseni irti illan pilateksesta ties-millä-verukkeella (väsy, ehkä vähän kipeeks tulossa, ei kannata ja tuolla sataakin...) ja täysi päivä neljän seinän sisällä on todellisuutta. Vaikka tällainen "pakko-kotipäivä" onkin mukava, silloin tällöin, niin on se oikeasti aika piristävää, että noiden kanssa on melkeinpä pakko mennä edes jonnekin joka päivä. Tulee itsekin pysyttyä liikkeellä, käytyä ulkona ja ihmisten ilmoilla. Esikoisen vauvatalvena tuli jumitettua tarpeeksi kotioloissa. Vaikka silloinkin onnistuin kyllä järjestämään itselleni ja vaunukääryleelle kohtuullisen kiitettävästi menoa ja tekemistä. Nyt tekemistä ei "tarvitse" järjestää, sitä on pakko keksiä. Niin oman kuin lastenkin virkeyden ja järjissäpysymisen takia. Ja hyvä niin.
Toivottavasti huomenna pääsisimme jo ulos. Nämä seinät, boordeineen ja lohkeilevine rappauksineen, kaatuvat - niin todellisesti kuin kuvainnollisestikin - päälle. Lisäksi, jouduin tänään kuumeen takia perumaan naapureiden kanssa tehdyt suunnitelmat, mikä varsinkin harmittaa! Sinne ei onneksi (vielä) onnistuttu kuulemma tartuttamaan muuta kuin yliaikaiset aamuheräämiset.
Maanantain jälkeen tulee tiistai. Aina. Ja ainakin viikonloppu on taas yhden päivän lähempänä. Onneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti