"... viikonloppu... taas..." kaksvee laulaa perjantain illallispöydässä. Meitä naurattaa pienen MarttiServo-imitaatio. Kohtuullisen legendaarista. Mutta viikonloppu on eessä taas, vaikkei niin kauheasti mennäkään. O oli nimittäin eilisen jo taas töissa, mutta viime yönä kuume palasi. Nyt ollaan taas vähän sairastuvalla, vähän levossa ja vähän varovaisia.
Ja aamupäivän ulkoilulla esikoinenkin väsähti jo melkein alkuunsa eikä halunnut edes kävellä matkalla kauemmasta puistosta kotiin. Ei edes joen ylittävällä sillalla, jolla tyttö on yleensä erittäin vaikea saada pysymään rattaissa.
Tämä sairastaminen alkaa jo pikkuhiljaa tympiä. Olisi mukavampaa vaan olla ja tehdä vapaasti mitä huvittaa. Nyt olen kohta toista viikkoa täällä sairaanhoitajana, päävastuussa ja vahtimassa, että O myös lepää. No, nytkin minä istun itsekseni tässä keittiönpöydän ääressä ja pojat viettävät aikaa olohuoneessa. Pikkuneiti on yhä päiväunillaan. Mutta eiköhän olohuoneenkin järjestys ole se, että isä istuu sohvalla viltin alla ja nuorimies hoitaa temmeltämisen.
Neljän kuukauden päästä olen ensimmäistä päivää takaisin töissä. Tällä viikolla otin jo taas yhteyttä toimistolle, vaikka aikaa tosiaan on vielä kuukausikaupalla. Vastauksena sain pomolta toppuutteluja ja iloisia toimistojuoruja. Ja myös huojennusta tähän ihan-pienenä-jo-orastavaan töihinpaluu-stressi-innostukseen. Siellä on kaikki hyvin, minulle on yhä siellä paikka ja tarve ja kevään ja kesän mittaan myös muutama kollega on vastavuoroisesti siirtymässä toimistolta tänne kotihommiin. Nimettömät onnittelut täältä kaikille sinne, joilla kotikomennus on kohta alkamassa! Minä olen jo jonkin aikaa ollut aika valmis palaamaan taas toimistohommiin, joten otetaan siinä sitten läpystä vaihto ovilla! Aika aikaansa ja sitä rataa. Nyt ollaan kuitenkin vielä täällä ja näiden haasteiden äärellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti