Leluton odotushuone.

Se tunne, kun herää syvästä, pikkutuntien, unesta lapsen huutoon. Ja sitä seuraava tunne, kun tuijottaa varjoiseen kattoon eikä saa unta. Kun odottaa vaan, että kohta taas huudetaan tai hiivitään sängystä meidän väliimme. Ja turha sitä on enää nukkua. Jos siis edes saisi siitä unenpäästä vainun.

No, viime yönä ongelmana ei ollut kyllä meidän unenpäämme; kuopus huusi kuin hengenhädässä hieman ennen puolikolmea. Ja ennen kolmea. Ja ennen neljää. Noissa väleissä oli juuri ehtinyt päästä unen kyytiin, hiljalleen tipahtaa siihen pehmeään hämärään, lämpimän peiton uumenissa... ja taas. Kolmannella kerralla kuume oli päässyt käsiintuntuviin lukemiin, jolloin vihdoin tajuttiin antaa lääkettä ja ottaa hiostava unipussi pois.
Siitä poika olisikin varmasti nukkunut autuaasti aamuun saakka, ellei siskonsa olisi puolen viiden aikaan herännyt huutamaan painajaista "Ei! Ei kylpyvaahtoa!" kuului lastenhuoneesta ja taas mentiin. Tyttö rauhoittui, poika ei. Ja pian molemmat olivat hereillä. Onneksi molemmat rauhoittuivat omiin sänkyihinsä. Neiti tosin tepsutteli pian viiden jälkeen meidän väliimme.
Repaleisen yön loppu koitti onneksi vasta seitsemän jälkeen (mikä on tässä taloudessa lähes ylellisen myöhään!), mutta sekin herätys osui minulla ihan keskelle unisykliä ja tämä päivä on mennyt aika horteessa.

Aamulla koko perhe oli enemmän ja vähemmän puolivauhtinen, mutta surkein kaikista oli kuitenkin porukan pienin. Virtaa kyllä riitti, mutta aina välillä oli selvästi pakko pysähtyä vähän valittamaan ja ulisemaan. Lopulta tilanne kulminoitui itkuun, jota ei saatu rauhoittumaan millään. Itkun keskeltä sain kuitenkin vastauksen kysymykseen "Sattuuko johonkin? Näytä minne?" kun poika osoitti vasenta korvaansa. Onneksi äidin mukaan laittama lääkearsenaali sisälsi myös Orodropseja, joten niitä ja Buranaa kehiin ja ensimmäistä kertaa täällä lääkäriaikaa varaamaan.
Saimme ajan loppuiltapäivälle, joten lähdimme herran kanssa päivällisen jälkeen matkaan. Ilmoittauduimme ja samalla saimme kuulla, että lääkäri on "vähän" aikataulusta jäljessä: tuossa vaiheessa meidän aikaamme oli vajaat 10 minuuttia, mutta edellämme oli kuulemma vielä kaksi potilasta.
Odotustilassa oli seuraava yllätys: ei yhtään lelua. Ei yhtään lastenkirjaa. Ei yhtään mitään, minkä parissa alle kaksivuotias viihtyisi. Harmaa huone, harmaat tuolit, seinällä välkkyi tympeä info-teevee ja jokainen hyllykkö ja taso oli täynnä erilaisia info-lippusia-ja-lappusia.
Onneksi hoidettava potilas oli tosin tuo juniori. Siinä se tyytyväisenä viihdytti itseään kiipeämällä tuolille ja tuolilta, kaivautui verhojen taakse katselemaan ohi ajavia busseja, söi rusinoita ja pölötti. Pelkäsin jo, että tuli turhan ja haaskureissu - mutta kun lopulta pääsimme lääkärille ja hän kurkisti kumpaankin korvaan, niin kyllä: vasen korva oli aavistuksen verran punoittava. Saimme nyt antibioottireseptin, mutta kehoituksen hakea se vasta, jos tilanne pahenee. Uskoi nimittäin meidän selviävän paracetamolilla ja kotihoidolla.

Mutta nyt on lääkärikäynnitkin täällä korkattu. Hurraa. Eikä maksanut mitään. Isompi hurraa. Ja sainpa samalla reissulla pudotettua iästäni neljä vuotta (joka ikääni oli ilmestynyt lääkäriasemalle rekisteröitymisen yhteydessä, heidän kirjattua syntymävuoteni väärin). Isoin hurraa!