Tässä pakko-keksiä-jotain-vaihtelua-arkeen-päissäni sovin sitten uuden äitituttavan kanssa leikkitreffit lähiöön. Tarkemmin ottaen siellä lähiön seurakuntatilassa pidettävään perhekerhoon. Tästä meiltä ei matkaan kuluisi kuin puolisen tuntia, yhdellä bussilla päästäisiin ja muutenkaan reissu ei ollut - reittioppaan näytöllä - turhan monimutkaisen oloinen. Kuitenkin perus-aamun loppupuolella koko ajatus alkoi tuntua kohtuullisen stressaavalta. Siihen mennessä kun aamu oli mennyt, nyt tosin jo aika tavanomaisilla, kaaos-raiteillaan; herätys ennen kuutta, aamupuurot, aikuisten suihkut, aamukahvi ja lehti, lukematon määrä itkuja milloin mistäkin ja aamupäiväreissun vaatimien tavaroiden (vaihtovaatteet, vaipat, hätävaraeväät, varalounas, vesipullot... mitä-näitä-nyt-onkaan) pakkaus ja tietysti myös jossain välissä oman habituksen ruokkoaminen ulospäästökuntoon.
Stressin suurin aiheuttaja oli kuitenkin tämä paikallisliikenne. Ei tarvita kummoisiakaan havainnointitaitoja huomatakseen, että tämä maa ei ole yhtä valveutunut esteettömyyden vaalija kuin Suomi on. Se sama koskee niin julkista liikennettä, julkisia tiloja kuin ihan vaan yleisiä kulkureittejäkin. Ja meillä kun työnnettävinä ei edes ole mitkään tavanomaiset, pienet ja sievät, yhden-lapsen-perusrattaat, vaan tuollaiset matkaratas-tuplavankkurit, joissa on vähän enemmän sitä leveyttä ja kömpelyyttä. Onneks sentään vaihdettiin kesällä aiemmat "kerrostalot" (= Britax B-Dualit) näihin sateenvarjotupliin, vaikka näissä ei varmaan leveydessä ole paljonkaan eroa.
Kuitenkin, ehdin - järkevänä - googlailla hieman yleisiä infoja Colchesterin paikallisbusseista, joka sai kyllä stressin vain pahenemaan. Monessa kohdassa kun sanottiin, että kannattaa vaan varautua siihen, että taittaa rattaat kasaan ja menee sitten kyytiin. Siinähän sitä olisikin miettimistä, että miten saisin moisen paletin toteutettua: pysäkillä nappaisin lapset pois rattaista. Toinen kipittäisi kaksivuotiaan innolla karkuun, toista ei voisi laittaa maahan, kun se ei vielä kävele. Sitten lähtisin, yhdellä kädellä, toisen tietysti pidellessä sitä noin kymmenkiloista, todennäköisesti aika aktiivisesti sylistä pois kiemurtelevaa, yksivuotiasta, taittelemaan noita tuplia kasaan. Mikä ei kyllä, oikeasti, onnistu yhdellä kädellä. Samallahan olisi pidettävä silmällä, ettei kaksivuotias nyt karkaa kauas tai kirmaa autojen alle. Jos saisin ne rattaat kasaan, niin vielä olisi saatava koko sirkus sinne bussiin - eli yhytettävä se karannut kaksivuotias (ellei se olisi tietysti valjasrepussaan, jolloin edellinen vaihe olisi noussut vaikeus-mahdottomuus-asteikolla vielä hieman, koska toista kättä / käsivartta olisi siinä taitteluyrityksessä kiskonut sitten se valjasrepun hihna, jonka toisessa päässä temmeltäisi se karkaushaluinen kaksivuotias), kannettava toisessa kädessä ne n. 14kg rattaat, toisella käsivarrella - nyt varmasti jo kohtuullisen tärisevällä sellaisella - se levoton yksivuotias ja selässä, olkalaukussa, kaikki tarvittavat tavarat bussiin. Ja kai siitä bussista pitää täällä vielä jotain maksaakin, eli tämän hulabaloon keskellä olisi vielä löydettävä jostain käsi, jolla kaivaa taskusta bussirahat. Jotka tosin olin fiksusti katsonut valmiiksi. Mutta tässä kauhuskenaariossa ei ehkä olisi löytynyt enää sitä kättä, jolla ne kolikot olisi sieltä taskusta saanut. Lisämausteensa tähän toi tietysti vielä se tieto, että paikalliset bussikuskit ovat kuulemma kohtuullisen epä-palveluhenkisiä ja erittäin hätäisiä lähtemään pysäkiltä liikkeelle.
Kaikesta ennakkokauhusta ja pessimismistä huolimatta lähdimme, sadetta uhmaten ja lähtösäädöstä kiukku hieman kihisten, urheasti kohti bussipysäkkiä.
Ensimmäinen bussi, joka pysäkille tuli, oli perinteinen double-decker, muttei onneksi vielä se, jolla meidän piti mennä: ovella nimittäin oli kahden portaan lisäksi todella järkevä välikaide, jonka takia tuo aiemmin kuvailtu kauhuskenaario olisi toteutunut kokonaisuudessaan. Eli pysäkille, sateeseen, olisi jäänyt minä, puoliksi taitetut rattaat, kainalossa kiemurteleva yksivuotias ja todennäköisesti valjasreppunsa hihnan päässä tempoileva kaksivuotias. Ja kohtuullisen kunnioitettava kasa voimasanoja jokaisella kuviteltavissa olevalla kielellä.
Noh, pessimisti ei pety - ja pian bussimme näkyi jo mutkassa. Pahaenteisesti kaksikerroksisena. Olin tässä vaiheessa jo päättänyt, että jos meidän bussimme on samanlaisella sisäänkäynnillä varustettu kuin edellinen, niin kääntäisin vankkurit vaan tyynesti kohti kotia ja lähettäisin seuralle tekstarin, ettemme pääsekään paikalle. Mutta nou hätä: bussin lattia oli matala, käytävä riittävän leveä (juuri ja juuri) ja pyörätuolipaikoillakin vielä tilaa. Hurraa, sinne vaan vankkurit kyytiin, rahat tiskiin (jota olin kuitenkin varannut 20p liian vähän... onneksi ei tarvinnut säätää sen enempää ja lisärahan kaivaminen onnistui ongelmitta) ja istumaan. Juniori nukahti 20 minuutin bussimatkan aikana, esikoinen olisi kovin halunnut päästä pois rattaista - mutta tyytyi onneksi osaansa sen enempää nurisematta.
Perillä meitä odotti sovittu seurue ja vilkas salillinen leikkiviä taaperoita. Esikoinen juoksi leikkeihin heti kun rattaista pääsi, halusi ehdottomasti kengätkin pois jalasta (KAIKILLA muilla oli kengät) mutta onneksi kelpuutti tossut tilalle, ja paineli koko leikkiajan ihanasti ympäri salia, leikistä toiseen. Juniori heräsi hetken päästä, oli vielä uninen ja ujo, mutta intoutui hetken heräiltyään myös leikkeihin.
Kokonaisuutena kokemus oli rohkaiseva, innostava ja ylpeiltävä: olin ylpeä itsestäni, että kaikesta epämukavuusalueen ahdistuksesta huolimatta lähdin ja ylpeä varsinkin tyttäreni uudelleenlöytyneestä reippaudesta. Kotimatkakin sujui yhtä hienosti kuin menokin, eikä kumpikaan lapsista edes nukahtanut rattaisiin. Kotona söimme lounaan ja lapset menivät unille.
"Äiti. Mennään uudelleen sinne. Joo, viikon päästä uudelleen." neiti vielä totesi, silmät puoliummessa. Ja nukahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti