Mitä mietin tänään.

NYT-liitteessä on viimeisellä sivulla aina kolumni (tai oli ainakin ennen) otsikolla "mitä mietin tänään" - ja joka kerta se sai minut miettimään itse, että mitäs tänään mietinkään. Useinhan sitä miettii sen miljoona ajatusta kauppalistan täydennyksestä vastaantulevan rouvashenkilön vaatevalintojen kautta huomiseen palaveriin ja takaisin. Mutta aina sinne sekaan jokin pysäyttävämpi - tai ehkä häiritsevämpi - polku mahtuu, jota sitten jää pyörittelemään ja pohtimaan pidemmäksi aikaa. Minua on nyt pari päivää mietityttänyt Aamulehdessä ollut kirjoitus siitä, miten meistä on pikkuhiljaa tulossa hyssyttelijöiden ja mielensäpahoittajien yhteiskunta. Miten itselleen ylenpalttisen herkutteluluvan antaneille, ylipainoisille äideille ei saisi raskausdiabetes-diagnoosin yhteydessä sanoa, että jospa nyt ainakin heti alkaisit katsoa mitä suuhusi pistät. Tai jatkuvasti tissuttelevalle sukulaiselle huomauttaa, että onkohan tuo juomisesi nyt kuitenkaan ihan hanskassa. Ei, mistään ei saisi sanoa mitään, kun toiselle voi tulla paha mieli.

Tämän koko ilmiön jäävuorenhuippuhan nähdään sitten tuolla Idols-, Talent- ja mikäliemuu-karsinnoissa, joihin tunkee kritiikittä kasvaneita lapsia ja varhaisteinejä, kirkkain silmin uskoen, että heissä on tähtiainesta ja että he osaavat laulaa. Onko se rakkaudettomuutta sanoa selvästi sävelkorvattomalle lapselle, että ihanaa kun laulat, mutta ehkei siitä elämänuraa kannata haaveilla tekevänsä? Vai olisiko sitä oikeaa rakkautta ohjata lasta siihen suuntaan, mihin oikeat lahjat osoittavat; piirtämiseen, rakenteluun, juoksuun, kiipeilyyn, tanssiin... ? Koska kyllähän meistä jokaisella ne omat vahvuutemme on, mutta ei meistä läheskään kaikki laulaa osaa.

Kyllähän kritiikin saaminen kirpaisee. Aina se on yhtä tympeää kuulla, että ei onnistunutkaan yrityksessään, istua siellä vaihtopenkillä tai aloittaa alusta, kun työn jälki ei sitten ollutkaan riittävän hyvää. Mutta samalla se aukaisee ovia, kasvattaa luonnetta ja opettaa elämää. Sieltä pettymyksen suosta on opittava nousemaan ja saatu kritiikki kyettävä punomaan osaksi omaa kehitystä.
Hankalinta on varmasti saada suoraa palautetta läheltä; ystävältä, sisarukselta, puolisolta tai vanhemmilta. Sieltä tulevat sanat kun yleensä vielä pitävät paikkaansa - mikä tekee kaikesta vähän kipeämpää. Mutta sitä tarkemmin ne on kuunneltava, koska läheltä tuleva palaute on aina rakkaudella annettua eikä sen sanominenkaan ole helppoa. Tyhjintä ja tympeintä on suuttua kritiikin antajalle. Tärkeintä olisi pysähtyä, katsoa peiliin ja pohtia, oliko sanoissa perää. Koska aina sinne oman napansa ulkopuolelle on hyvä kurkistella, sillä oman näkökentän rajat ovat meillä kaikilla kuitenkin aika kapealla. Se on vaikeaa ja se tekee kipeää, mutta sitähän kasvaminen on.

Ja yhtä vaikeaa, kuin kritiikin saaminen, on myös kritiikin antaminen. Helppoa olisi vain laukoa palautteita sen enempää miettimättä, mutta silloin myös loukkaisi ja satuttaisi muita turhan takia. Ei tarvitse olla häijy tai ilkeä antaessaan palautetta, mutta liiallinen siloittelukin on pahasta. Sen kultaisen keskitien ja juuri oikean sanavalinnan tekeminen on aivan äärettömän vaikeaa. Ihmisen defenssit ovat herkässä ja kun ne saa nostettua on niiden yli todella hankala huutaa. Sen vuoksi oikeiden sanojen ja lauseiden löytäminen on todella tärkeää. Ja todella vaikeaa. Väärinymmärrysten tie on liukas ja leveä. Ja sillä on - Leevin sanoin - v**tumaista luistella.

Tällaista mietin tänään. Mielipahaa ja sen aiheuttamisen monisyisyyttä. Miksi ja mistä pahoitan mieleni? Joka päivä sen kuitenkin teen ja milloin mistäkin. Tänään esimerkiksi harmitti nousta juniorin kanssa kuudelta. Varsinkin, kun O tuli alle puolentunnin päästä perässä neidin vielä jäädessä nukkumaan; ei kuulemma nukuttanut enää. Usein harmittaa kuulla, että olen yksisilmäinen ja valitan turhasta. Vaikka tottahan se on; kun on väsynyt ja turhautunut ei yleensä pysty olemaan rakentava. Tämänkin tiedän ja koitan kehittyä - vaikka aina ei jaksa. Yritän kuitenkin. Ja se riittää.