Minun jouluni.

Joulu on täynnä muistoja ja odotuksia. Joulun taikaa on rakennettu pienestä saakka ja se koostuu tuhansista pienistä sirpaleista, se tosiaan on an image of all Christmases past.
Nyt joulua täällä kaukana rakentaessani aloin tosissani miettiä, mitä ne muistot, tunnelmat ja kuvat pvat, mitä minulle nousee mieleen, kun ajattelen Joulua...

***

Jouluaattoaamu. Joulupukin kuumalinja, Kosti Kotiranta pukkina ja isän eteiseen kantamat koristelaatikot. Äiti touhuaa keittiössä, kotona tuoksuu kaneli, hyasintti, pakkasilma, aamuyöstä saakka uunissa muhinut kinkku ja jännitys. Jouluaatto on vihdoin täällä.
Kalenterin luukusta on löytynyt se seimikuva. Kuten yleensä aina.

Vielä ennen lumiukkoa kaivamme joulukoristelaatikoista ne tunnelmalliset tutut ja viemme ne tutuille paikoilleen: palikkatontut pianon päälle, mistelipallot olohuoneen ovensuuhun, haitaritontun takanreunukselle, valopallon olohuoneen ikkunaan ja sekalaisen kokoelman meidän tekemiämme roikkuvia makuuhuonesiiven ikkunaan. Omiin huoneisiimme valitsemme pallot ikkunoihin ja koristeen oveen. Äiti motkottaa, kun koristelua ei taaskaan ole "voinut" tehdä ennen kuin aattona.

Kuusi seisoo jalassaan ulkona, olohuoneen ikkunan takana terassilla. Isän kanssa olemme sen käyneet hakemassa pari päivää aiemmin ja isä on sen sitten pystyttänyt jalkaansa. Ylimääräiset havut on karsittu ja kannettu etuoville. Kuusen koristelu voi alkaa, kun isä on ensin saanut valot, nauhat, latvatähden ja ylimmäksi tulevan hopeisen kellon laitettua. Sormet jäätyvät kylmässä pakkasessa, kun kannamme tutut pallot kuuseen. Pallojen lisäksi kuusen kiikutetaan kelloja, käpyjä, enkeleitä ja monia muita, vuosien varrella kertyneitä ja rakkaiksi tulleita "koristeita".
"Ovi kiinni!", äiti aina välillä kiljahtaa, meidän kulkiessamme koristelupuuhissa keittiön ovesta.

Joulupuuro on kiiltävää, täyteläisen pehmeää ja se syödään puulusikoilla savisista kulhoista. Eikä siinä ole MITÄÄN terveellistä tai laihduttavaa: puuroriisistä täysmaitoon hartaasti haudutettuna, kunnon kermalla, suolalla ja sokerilla ryyditettynä, se on maailman parasta puuroa. Puuron päälle lisätään aina kanelia ja sokeria edellisen kerroksen kadottua parhaaseen suuhun. Pöydän päässä isä pelleilee mantelin löytämistä.
"Hei!" sieltä kuuluu ja kieli tekee poskeen pallon. "Täällä se on... "
"Näytä!" joku (kokemattomampi, joka ei ole tätä esitystä ehkä vielä riittävän montaa kertaa nähnyt)
"*glup* OHo, nielaisin sen..." isä virnistää.
Ja tekee kohta taas saman uudelleen. Kunnes manteli sitten oikeastikin löytyy.

Jokainen kokoaa omaan huoneeseensa herkkulautasen: ruokapöydälle kannetaan vihreitä kuulia, mandariineja, Wienernougatia, Budapesteja, pähkinäsekoituksia, rusinoita, omenoita, suklaakonvehteja... mitä nyt minäkin vuonna on isän töistä saamassa herkkulaatikossa tullut. Ja kaupasta mukaan tarttunut. Loput kootaan isolle hopeiselle tarjottimelle ja nostetaan olohuoneen pöydälle, piparkakkutalon viereen. Piparkakkutalo on jo saanut vakituiset asukkaansa: pikkuruisen joulupukki- ja joulumuori-perheen ja puurokulhonsa kanssa kyykkivän tontun. Ruokapöydälle on aseteltu jokaiselle meistä nimetty enkelihahmo. Minun hahmoni - omituista kyllä - soittaa BANJOA.

Iltapäivän mittaan touhutaan koristeluiden lisäksi keittiössä; kuoritaan perunoita, viimeistellään rosollia, asetellaan "rantaruottalaisten kalapöydän" antimia esille ja valmiiksi iltaa varten, käydään tuoksuttelemassa uunista höyryävänä nostettua kinkkua ja sivellään sille sinappihuntua (ja asetellaan sormet sinappi-korppujauhoissa kinkun pintaan kokonaisia neilikoita). Kellon lähestyessä kolmea ja illan hämärtyessä ikkunoiden takana yksi kerrallaan livahdamme keittiöstä ja pöydän kattamisesta omiin huoneisiimme pukeutumaan juhlavaatteisiin ja laittautumaan iltaa varten. Meillä joulu on aina otettu vastaan parhaimpiimme pukeutuneena.

Kiharoiden olleessa ojennuksessa ja helmojen kimaltaessa juhlakengät vaihdetaan vielä hetkeksi töppösiin tai saappaisiin, takit vedetään niskaan ja lähdetään koko perheen voimin viemään lahjoja naapureille. Useimmiten yhytämme molemmat naapurit keskeltä jouluateriaa, pölähdämme pakkashuurusta eteiseen, halaamme ja kättelemme kaikki, ihastelemme puolin ja toisin vuoden tuomia muutoksia ja toivottelemme oikein rauhaisaa Joulua. Naapureista pakkaudumme vielä autoihin ja ajamme hautausmaalle viemään joulukynttilät pienen pikkusiskomme haudalle.

Kotona perunat ehkä ovat jo kiehuneet ja kinkku kuorruttunut. Rantaruottalaisten kalapöytä on valmis joulunjuhlijoita varten. Pöydässä on ainakin äidin joulusilliä, mätiä, lohta, graavia siikaa, jonkinlaista pateeta - ja tietysti perunoita. Kalojen jälkeen on pääruoan aika. Pöytään kannetaan höyryävä, juuri kuorrutettu, luullinen kinkku, peruna-, porkkana- ja lanttulaatikot, luumut, omenasose ja rosolli. Säilykeherneet unohdetaan mikroon, josta ne löydetään ruoan jälkeen.

Ruoan jälkeen lasketaan verhot. Aina. Äiti paistaa torttuja ja laittaa pipareita esiin. Lapset pyörivät levottomina sohvien ympärillä, tuoleja järjestetään olohuoneessa valmiiksi ja miehet katoavat jonnekin. Ja kohta: ovelta kuuluu koputus. Joulupukki! Tuttu vieras saapuu, istutetaan siihen keskimmäiseen tuoliin, parhaalle paikalle. Isä tuo pukille glögiä, jota vieras hörppii hankalasti partansa välistä kunnes äiti muistaa tuoda pukille pillin. Joulupukille esitetään pitkin päivää harjoiteltu ohjelma; tonttutanssi, soittoa ja laulua ja mitä nyt minäkin vuonna on valmisteltu ja keksitty. Lopulta avataan verhot, joiden takaa, terassilta, paljastuu lahjoja. Kassi- ja säkkikaupalla lahjoja. Lapset eivät enää pysy nahoissaan: miten ne lahjat tuonne ovat päätyneet, äkkiä sisälle ne sieltä! Säkit tuodaan sisälle, kasataan pukin ympärille, joka alkaa urakkansa ja jakaa koko röykkiön levottomana lainehtivalle juhlakansalle.
Lahjakasoille on jokaisella oma, tietty ja tarkka paikkansa: N on kirjastossa, S pianotuolilla, M vihreän sohvan toisessa ja minä toisessa päässä, veljet perintösohvalla ja äiti ja isä ruokapöydän ääressä. Muutama vuosi sitten tehty remontti tosin siirsi ruokapöydän keittiön toiselle puolelle ja pianon eri kohtaan - mutta jokaisella on yhä huoneessa oma paikkansa. Vaikka aviomiehiä, vaimoja ja lapsia onkin vuosien varrella liittynyt seuraan. Nyt koko perhe vaan koittaa mahtua samaan kohtaan. Sille omalle paikalle.

Lahjojen avaaminen on aina kaaosta. Jokainen puuhailee oman kasansa ääressä ja aina tasaisin väliajoin joku kiljahtaa: RUNO! Tuolloin kaikki hiljenevät kuuntelemaan taas yhtä riimiratsun laatulaukkaa, legendaarisimpana muistetaan yhä "päässäs on papu"-tyylinen runotekele vuosien takaa. Isä pitää huolen, että glögiä riittää. Tortut jäähtyvät ruokapöydällä. Kiitoksia ja ihasteluja huudellaan huoneen puolelta toiselle.

Lahjarumban päätteeksi kokoonnutaan kylmien torttujen, lämpimän glögin ja jokajouluisen uuden lautapelin ääreen. Joku on jo ehtinyt lukea säännöt ja yrittää selvittää muille pelin kulkua. Yksi ei vaan tajua, toinen meinaa nukahtaa pöytään ja kolmas ehdottaa, että mitä jos vaan aletaan nyt pelaamaan, kyllä ne säänöt siitä selviävät. Uutta peliä tahkotaan niin kauan kun virtaa ja intoa riittää - usein nukkumaan päästään vasta jouluyön käännyttyä jo seuraavan päivän puolelle. Nukkumaan menee väsynyt, kylläinen ja onnellinen perhe. Uusissa yöpuvuissaan ja joululahjakirjaa kainalossaan kantaen.

IHANAA JOULUA KAIKILLE!