Vielä joulumarkkinoita ja puistotunnelmaa

Eilen alkoi toiset, niin sanotut ISOT, joulumarkkinat. Se sunnuntai kun oli yhden iltapäivän juttu - olihan se vallannut kaupungin pääkadun, joten ei sitä olisikaan siinä voinut päivää pidempään seisottaa. Neidin junailuinnosta inspiroituneena päätin viedä lapset katsomaan näitäkin joulumarkkinoita heti avauspäivänä. Niinpä lähdimme, päiväunien jälkeen, ajatuksena viihtyä markkinoilla se reilu tunti mikä vielä oli jäljellä ennen kuin O yleensä palaa töistä kotiin. Palaisimme sitten porukalla kotiin päivälliselle.

Noh. Kun pääsimme markkina-alueelle huomasin melkein heti, että tilanne oli sellainen klassinen ensimmäisen-päivän-tyhjyys. Eli tuntui, ettei siellä alueella ollut vielä kuin kojujen pitäjät ja me. Aina sitä noilla markkinoilla tungeksiessaan toivoo, että voisi olla siellä yksin. Tai ainakin väljempään aikaan. Mutta nyt oli kyllä hieman turhan tyhjää. Jokainen myyjä ja makkarakojunpitäjä seurasi meitä katseellaan, tai siltä ainakin tuntui. Ja koko alueella oli vain yksi karuselli, auto-sellainen, johon kyllä neidin sitten laitoin. Ja se oli ihan yhtä liikkistä ja innostavaa kuin edelliselläkin kerralla. Tyttö istui, hienostelutakissaan ja kimaltelevassa tupsupipossaan, selkä suorana pienen paloauton takapenkillä, puristi rattia ja vilkuili takana olevan auton jatkuvaa sireeniulinaa hieman ehkä huolestuneenakin.
Ja kun kyyti loppui, niin uudelleen olisi pitänyt päästä. Tietysti.

Neiti paloautossaan

Loppuviikolle on luvattu kovasti lämpenevää; viikonlopun päivälämpötilojen pitäisi hipoa kymmentä plusastetta. Mutta tuon mahdollisen juhannussään edellä täällä on ollut ihanan, jouluisen kylmää. Tänäänkin puistossa oli silmiäsärkevän kirkasta, kun joulukuinen aurinko paistoi näiltä joulukuisilta korkeuksiltaan sytyttäen kuuran peittämän puiston taianomaiseen kimallukseen. Puiston tyhjyys - vain kaksi työmiestä rakenteli kahvilan takana olevalle aukiolle vesilähdettä - täydensi tätä kuuraista, hiljaista, kauneutta.

Viime aikoina lapset eivät ole innostuneet tekemään puistossa mitään muuta kuin keinumaan. Tai enemmän tämä on esikoisen tendenssi: saavutaan puistoon, pyydetään pikkurattaat, hylätään ne metrin jälkeen ja aletaan kinuamaan keinuihin.

 Keinuissa sitten nökötetään, flegmaattisena, eikä haluta mennä minnekään muualle. Juniori-parka päätyy sitten luvattoman usein siihen viereiseen keinuun jumittamaan, se kun on vaan helppoa huljuttaa niitä molempia keinussa sen sijaan että keinuttaisin yhtä ja pitäisin silmällä sitä toista seikkailijaa. Eikä herralla siis ole ollut myöskään sen enempää intoa seikkailla, siihen se ilmestyy - keinun alle - kitisemään melko pian siskonsa jälkeen. Jos siis en sitä suorilta ota mukaan keinumisiin.

Toisaalta: kannattaako siitä valittaa, jos itse pääsee puistossa näin helpolla? Seison siinä, keinuilla, ja annan noille vauhtia...