Johan nyt on markkinat - ja muita viikonloppumetkuja

Odotetut vieraat - kummipoika vanhempineen (ja myös neidin kummivanhemmat) - saapuivat parin Lontoo-päivän jälkeen meille perjantaina. Odotuksissa oli ennen kaikkea rentoa olemista rakkaiden ystävien kanssa, joka kyllä toteutui kolmen alle-kaksi-ja-puolivuotiaan mukanaolosta huolimatta. Uutta tilanteessa oli varmaankin se, että KAIKKI aikuiset olivat enemmän ja vähemmän univelkaisia (aiemmin kun ko. tilassa olemme olleet lähinnä O ja minä, toim. huom.), josta syystä perjantaina iltapäivällä arvelin meidän vetäytyvän iltaisin yöpuulle kohtuullisen aikaisin. Toisin kuitenkin kävi: ne illat kun kummisetä-V oli vielä täällä (eli pe ja la), päädyimme istumaan keittiön pöydän ääressä lähes puoleen yöhön. Ilman sen kummempaa agendaa. No joo, pojat kävivät pistäytymässä pubissa lauantaina ja me tytöt pienellä High Street-iltakävelyllä perjantaina, mutta pisimpään istuimme kuitenkin nelistään ja päivitimme kuulumisia.

Lauantain iltapäivän vietimme A:n kanssa tyttöjen-shoppailukeikalla Colchesterin keskustassa, josta palatessamme saimme huomata, että aavistuksen parempi suunnitelmallisuus ajatellun joulun-harjoituspäivällisen ruoanlaiton kanssa olisi ollut suotavaa. Sinänsä onnellista, että harjoittelimme, emmekä vain hyökänneet kylmiltään kalkkunan, stuffingin, gravyn ja muiden jouluherkkujen laittoon sitten vajaan kahden viikon kuluttua. Nyt opimme muutaman älä-tee-näin-jutun ja samalla totesimme, että pientä suunnitelmallisuutta voisi ehkä harjoittaa tuon päivällisen kanssa.
Kaikki oli kuitenkin maistuvaa ja onnistunutta, kalkkunan tähteet yllättävän pieniä. Kalkkuna tarjosi antiaan vielä keiton ja pastan muodossa, mutta kaiken kaikkiaan sitä jäi paljon vähemmän kuin oletin. Ehkä sitä vaan vertaa siihen, minkä verran noin 12kg luullisesta joulukinkusta meillä alkukodossa on riittänyt joulunpyhien jälkeenkin vielä. Kaiken sen juhlasyömisen ja kinkkuleipien jälkeenkin, siis. Ja sitä on yleensä ollut syömässä vähintään se 8 henkeä, joka vuosi.

Sunnuntaina Colchesterissa oli perinteiset High Streetin joulumarkkinat, joille lähdimme vähän suunnittelematta. Koko pääkatu oli siis suljettu liikenteeltä ja vallattu markkinakojuille ja rojuille. Markkinat alkoivat klo 11, me olimme paikalla ehkä kymmentävaille, ja onneksi olimme! Pääsimme kulkemaan kadun ylös kohtuullisen väljästi, neljän aikuisen ja kaksien lastenkuljetusvälineiden kanssa. Takaisinpäin olikin sitten jo sen verran tunkua, että siirryimme pormestarin kakkuviskelyn tieltä (täällä siis on joku markkinaperinne, että kaupungintalon parvekkeelta heitellään kakkuja yhdeltätoista. Onneksi ne kakut oli yksittäispakattuja, jotain kuivakakkuhenkisiä meininkejä) kojurivin taakse väljemmille vesille.
Paluumatkalta ostimme kuitenkin fudgea (A), meille ovikranssin (minä), paikallista viiniä joulupöytään (O) ja yhden junakarusellikyydin (neiti-I). Nuori neiti oli niin liikuttavan tohkeissaan ja vakavana pientä rinkiä kulkevan karnevaalijunan kyydissä, että sekä äiti (=minä) että kummitäti (A) olimme melkein liikutuskyynelissä. Ohessa kuva tapahtumasta.

Tapaus oli kyllä neidillekin niin merkittävä, että junakyydistä puhuttiin hartaasti ja pitkään. Niin hartaasti, ettei päiväunille menosta meinannut tulla mitään. Eikä välipalan syömisestä. Tai päivällisestä. Tai kylvystä. Tai iltapuurosta... Sen verran tuo kokemus vahvisti jo olemassa olevaa aavistusta, että taidamme antaa appivanhemmille Tampereelle varoituksen jo nyt: ensi kesänä on luvassa retki Särkänniemeen. Me ehkä hoidamme sen Linnanmäen.

Kummisetä-V lähti sunnuntaina, markkinahumun ja Fish'n'chips-lounaan jälkeen takaisin Suomeen, A ja kummipoika-pikkuvee jäivät vielä pariksi päiväksi sulostuttamaan arkeamme. Eilen saattelimme sitten loputkin vieraat bussille ja sillä kohti Suomea ja jäimme tänne ihan keskenämme odottamaan Joulua.