Yksisuuntaista.

Vieraiden jälkeinen elämä seurailee täällä kohtuullisen tasaisesti tuttua kaavaa: vieraslakanat pesuun, turhat tuolit pois keittiöstä ahtauttamasta, jääkaappiin jääneiden ruokien inventaario ja vähän vierailumasentunut perhe maleksimassa huoneesta toiseen. Aika nopeasti kaaos leviää taas vieraille pyhitettyyn vierashuoneeseen: pyykkiteline leviää sängynpäätyyn, O:n pyjama ja kotivaatteet löytävät taas pöydälle ja lasten leluja alkaa kulkeutua taas sinnekin. Arki on täällä ja paikalla vain me neljä.

Kotiinpaluun häämöttäessä sitä on alkanut pohtia mitä sinne kotiin OIKEASTI kuuluu. Suomen arjessa kun pysyi mukana jutuissa ja juoruissa vain olemalla siellä. Aina törmäsi johonkin, jolta taas kuuli sen ja tämän asian. Ja puistossa tai kerhossa ehti aina vaihtaa kuulumisia niin tuttujen kuin vähemmänkin tuttujen äitikollegoiden kanssa.
Mutta nyt. Täällä olen, enkä muuta voi. Facebook nyt tottakai pitää ajan tasalla. Mutta vain niistä, ketä siellä on ja sinne aktiivisesti kirjoittaa. Muutoin olen tullut huomaamaan, että aika paljon on asioita, joita ei vain kuule. Ei sillä, että nyt aina niin tarvitsisikaan kaikesta kuulla hetihetiheti - mutta vastavuoroisesti tuntuu, että meidän kuulumiset ovat kaikilla aika hyvin hallussa. Ja sehän on tietysti tämän blogin vika. Tai ansio. Tai mikä vaan. Mutta se on ollut myös tämän blogin tarkoitus. Nyt sen vaan huomaa, miten tyhmä ja yksisuuntainen kanava tämä blogi onkaan. Täällä minä kerron ummet ja lammet meidän tolloilusta, mutta itse en saa vastineeksi kuin ... no, hyvää mieltä, pienen purkupaikan kaikelle tälle ja varmaan elämänrauhan omalta ja O:n perheeltä, jotka muuten ehkä olisivat jatkuvassa kuulumistennälässään aika aktiivisia. Nyt saan täällä kuitenkin kerrottua asioita "vain kerran", mutta kuitenkin kaikille, joita meidän kuulumiset kiinnostavat.

Sujuvalla aasinsillalla pääsen tästä siihen, että sain tänään kirjeen! Ihan sellaisen käsinkirjoitetun, postinkantajan laatikkoon surv..., öh, sujauttaman, postimerkin kanssa matkustaneen kirjeen, jossa kerrottiin kuulumisia ja lähetettiin terkkuja. Fotoa ei tullut, mutta sen ehkä kestän. Miten mahtavaa! Miten elähdyttävää! Miten ihanaa! Kiitos kirjoittajalle, tiedän että luet tätä! <3 data-blogger-escaped-br="">
Pakollisessa sääosiossa voin todeta vain, että vein juuri kevään kolmannet pyykit ulos narulle kuivumaan ja koska vanhempani tosiaan veivät kaikki talvivarusteemme, niin uskonuskonuskon että kevät on nyt täällä.

Olin tässä yhteyksissä taas jo töihin, jossa minua kuulemma jo odotellaan. Ihanat valehtelijat, mutta uusia käyntikortteja on kuitenkin jo huhujen mukaan tilattu. Samalla ilmoitin pomolle jo ensimmäisen kesälomapäivän, jonka aion pitää - niistä hurjasta 9 päivästä, mitä minulle tälle alkavalle kesälle on. Pitäisi varmaan alkaa tarmokkaammin asennoitua tähän täällä jäljelläolevaan aikaan kesälomana, niin heinäkuu Helsinkiläisessä toimistoidyllissä ei sitten tunnu niin työläältä. Jossain määrin tunnelma on kuitenkin iloisen odottava: johan tässä on yli 2,5 vuotta "lomailtukin", enemmänkin fiilistä kuvaisi ehkä Samuli Putron sanoin: "... luojan kiitos, pian pääsen töihin pätemään." Tai ehkä lepäämään. Siltä se ajatus nyt ainakin tuntuu.