Johan nyt on markkinat - ja muita viikonloppumetkuja

Odotetut vieraat - kummipoika vanhempineen (ja myös neidin kummivanhemmat) - saapuivat parin Lontoo-päivän jälkeen meille perjantaina. Odotuksissa oli ennen kaikkea rentoa olemista rakkaiden ystävien kanssa, joka kyllä toteutui kolmen alle-kaksi-ja-puolivuotiaan mukanaolosta huolimatta. Uutta tilanteessa oli varmaankin se, että KAIKKI aikuiset olivat enemmän ja vähemmän univelkaisia (aiemmin kun ko. tilassa olemme olleet lähinnä O ja minä, toim. huom.), josta syystä perjantaina iltapäivällä arvelin meidän vetäytyvän iltaisin yöpuulle kohtuullisen aikaisin. Toisin kuitenkin kävi: ne illat kun kummisetä-V oli vielä täällä (eli pe ja la), päädyimme istumaan keittiön pöydän ääressä lähes puoleen yöhön. Ilman sen kummempaa agendaa. No joo, pojat kävivät pistäytymässä pubissa lauantaina ja me tytöt pienellä High Street-iltakävelyllä perjantaina, mutta pisimpään istuimme kuitenkin nelistään ja päivitimme kuulumisia.

Lauantain iltapäivän vietimme A:n kanssa tyttöjen-shoppailukeikalla Colchesterin keskustassa, josta palatessamme saimme huomata, että aavistuksen parempi suunnitelmallisuus ajatellun joulun-harjoituspäivällisen ruoanlaiton kanssa olisi ollut suotavaa. Sinänsä onnellista, että harjoittelimme, emmekä vain hyökänneet kylmiltään kalkkunan, stuffingin, gravyn ja muiden jouluherkkujen laittoon sitten vajaan kahden viikon kuluttua. Nyt opimme muutaman älä-tee-näin-jutun ja samalla totesimme, että pientä suunnitelmallisuutta voisi ehkä harjoittaa tuon päivällisen kanssa.
Kaikki oli kuitenkin maistuvaa ja onnistunutta, kalkkunan tähteet yllättävän pieniä. Kalkkuna tarjosi antiaan vielä keiton ja pastan muodossa, mutta kaiken kaikkiaan sitä jäi paljon vähemmän kuin oletin. Ehkä sitä vaan vertaa siihen, minkä verran noin 12kg luullisesta joulukinkusta meillä alkukodossa on riittänyt joulunpyhien jälkeenkin vielä. Kaiken sen juhlasyömisen ja kinkkuleipien jälkeenkin, siis. Ja sitä on yleensä ollut syömässä vähintään se 8 henkeä, joka vuosi.

Sunnuntaina Colchesterissa oli perinteiset High Streetin joulumarkkinat, joille lähdimme vähän suunnittelematta. Koko pääkatu oli siis suljettu liikenteeltä ja vallattu markkinakojuille ja rojuille. Markkinat alkoivat klo 11, me olimme paikalla ehkä kymmentävaille, ja onneksi olimme! Pääsimme kulkemaan kadun ylös kohtuullisen väljästi, neljän aikuisen ja kaksien lastenkuljetusvälineiden kanssa. Takaisinpäin olikin sitten jo sen verran tunkua, että siirryimme pormestarin kakkuviskelyn tieltä (täällä siis on joku markkinaperinne, että kaupungintalon parvekkeelta heitellään kakkuja yhdeltätoista. Onneksi ne kakut oli yksittäispakattuja, jotain kuivakakkuhenkisiä meininkejä) kojurivin taakse väljemmille vesille.
Paluumatkalta ostimme kuitenkin fudgea (A), meille ovikranssin (minä), paikallista viiniä joulupöytään (O) ja yhden junakarusellikyydin (neiti-I). Nuori neiti oli niin liikuttavan tohkeissaan ja vakavana pientä rinkiä kulkevan karnevaalijunan kyydissä, että sekä äiti (=minä) että kummitäti (A) olimme melkein liikutuskyynelissä. Ohessa kuva tapahtumasta.

Tapaus oli kyllä neidillekin niin merkittävä, että junakyydistä puhuttiin hartaasti ja pitkään. Niin hartaasti, ettei päiväunille menosta meinannut tulla mitään. Eikä välipalan syömisestä. Tai päivällisestä. Tai kylvystä. Tai iltapuurosta... Sen verran tuo kokemus vahvisti jo olemassa olevaa aavistusta, että taidamme antaa appivanhemmille Tampereelle varoituksen jo nyt: ensi kesänä on luvassa retki Särkänniemeen. Me ehkä hoidamme sen Linnanmäen.

Kummisetä-V lähti sunnuntaina, markkinahumun ja Fish'n'chips-lounaan jälkeen takaisin Suomeen, A ja kummipoika-pikkuvee jäivät vielä pariksi päiväksi sulostuttamaan arkeamme. Eilen saattelimme sitten loputkin vieraat bussille ja sillä kohti Suomea ja jäimme tänne ihan keskenämme odottamaan Joulua.

Viimeiset vieraat

Sinne menivät, kummipoika ja äitinsä, lentokenttäbussiin ja takaisin Suomeen. Samalla päättyi syksyn vierailukausi. Seuraavat - ja toistaiseksi myös ainoat - vieraat tulevat välipäivinä, kun O:n vanhemmat tulevat toistamiseen kylään. Siihen on nyt reilut kaksi viikkoa ja meillä on edessämme lähes pisin vieraaton aika sitten tänne saapumisemme. Omituista.

Syksy täällä on mennyt aikalailla niin, kuin ajattelinkin: on eletty arkea vieraiden välissä - ja sitten vierasaikaa aina ne muutamat päivät, kun kyläilijät ovat piipahtaneet. Kuukaudet ovat menneet nopeasti ja joulu tulee vastaan niin ettei ole meinannut huomatakaan. Kahden viikon päästä on joulupäivä. Syödään kalkkunaa, kuunnellaan kuningattaren puhetta ja ihmetellään varmasti joulupukin tuomisia. Toivottavasti osataan myös pysähtyä ja nauttia perheen kesken, tästä meidän ensimmäisestä OMASTA joulustamme.

Kevään vierailukalenteri ammottaa nyt tyhjyyttään. Jonkin verran on puhetta ollut yhden jos toisenkin kanssa, mutta kukaan - siis KUKAAN - ei ole vielä ilmoittanut varmasti tulevansa. Eikä sillä siis väliä ole, mutta tässä syksyssän on huomannut myös sen, että se arkikin on jotenkin juhlallisempaa ja arvokkaampaa, kun sitä välillä vähän häiritsee.

Nyt on kuitenkin aika rauhoittua odottamaan Joulua. Tekemään vielä suunnitelmia ja hankkimaan loppuja joulujuttuja. Kunhan tänään saan käytyä postissa lähettämässä kasan kortteja ja toisen paketteja, niin ollaan taas jo askel lähempänä sitä joulun rauhaa.

...

On sellainen olo, että pitäisi jotain kirjoittaa - mutta on ollut jotenkin sellainen viikko, ettei tässä ole mitään mihin tarttua. Tuntuu, ettei mitään ole tapahtunut, vaikka viikkoon on mahtunut joulukalenteria, kuumetta, sairaslomaa, kotipäiviä, lunta, lumen sulamista, harjoitusjoulupäivällisen suunnittelua, itsenäisyyspäivä, neuvolantädin visiitti, joulukorttien kirjoittamista, repaleisia öitä ja puhkeavia hampaita.

Sitä voisi vaikka kertoa siitä, miten neiti huikkasi eilen aamulla ovelle paketin tuoneelle postimiehelle sujuvasti
"Tänk juu! Bai bai!"
(ja miten äiti pakahtui sillä sekunnilla ylpeydestä!)
Tai kuvailla, miten nuori neiti laulaa paikallisen lastenkanavan iltatunnin tunnarissa mukana, lähes sanasta sanaan.

Tai valittaa vaikka siitä, että pitkästä aikaa meillä on valvottu öisin - nuori herra ilmeisesti tekee taas hampaita, ainakin alarivin "kolmosten" paikalla pullottaa kovasti jotain. Ja esikoisen unimaailma on ilmeisesti vilkastunut niin, että harva se yö on jokin mörkö jahdannut neidin hereille saakka ja sitä on sitten pitänyt hieman purkaa ennen unien paluuta. Ja olihan O sitten kipeänäkin tässä, joka aiheutti omia kommervenkkejään koko perheen yöunidynamiikkaan.

Ja olisihan se mahdollista kuvailla joulunodotusfiiliksiä ja kertoa joka aamuisesta kalenterihässäköinnistä. Pohtia samalla, mitä ja miten tulevan viikonlopun vieraat ottavatkaan vastaan ideamme jouluisesta harjoituspäivällisestä. Tai kertoa, miten haastavaa meinasi olla kokonaisen kalkkunan löytäminen näinkin lähellä joulua. Siis tuolle harjoituskierrokselle.

Tai voisi tietysti kertoa senkin, että nyt se neuvolantäti kävi. Oli tälläkin kertaa toki myöhässä (ehkä vartin), mutta ei kai tällaista kellonaikanatseilua olekaan missään muualla kuin Suomessa...

Mutta nääh. Ei täällä ole mitään tapahtunut. Kylmä on, ulkona sataa - välillä jopa räntää, mutta enimmäkseen vettä. Viikonlopun vieraat ovat jo kaupungissa, O on heitä juuri nyt vastassa juna-asemalla, ja sunnuntaina alkavat joulumarkkinat. Perusoloa, perjantaita, vesisadetta ja savupiipussa ujeltavaa viimaa. Mutta luvassa on varmasti ihana viikonloppu rakkaiden ystävien ja pienen kummipojan seurassa, joulukalkkunaa käristellen, glögiä, mulled cideria ja ehkä vähän skumppaa nautiskellen, ja maailmaan parantaen. Lepäämään ja voivottelemaan ehtii sitten taas kun vieraat ovat kotimatkalla ja me taas täällä ihan keskenämme!

Ihanaa viikonloppua, jokaikiselle, joka tänne eksyy. Englannintalvi jatkaa hytisemistään ja palaa asiaan taas varmasti ensi viikolla! Cheers ya'll!

It's a snow day.

Ja yksi päivä se olikin. Aamulla näytti tältä:

... puiston puolella tältä:

Ja aamupäivän bussi-ja-leikkikerho-suunnitelmatkin muutettiin lumi-ja-oma-puisto-leikeiksi. Eniten neiti-kaksveen kovasta toivomuksesta. Niinpä ulkoilin kahden toppahaalari-kurahousuissa-taaperon kanssa tuolla jäisessä puistossa.

Toisin kuin arvelin, maassa hyvin pysynyt lumi oli jäistä eikä nurmikon kuuraankaan jäänyt melkein mitään jälkiä kun oikaisimme sen poikki matkallamme alempaan osaan puistoa. Silti kurahousut eivät olleet liikaa, sillä jo ennen puoltapäivää jokainen oksa, kiipeilyteline, keinunpiena ja karusellin kaide tippuivat plusasteissa sulavaa entistä lumikerrosta.

Tänään, itsenäisyyspäivänä, lumi on muisto vain. Tai on sitä nyt pieniä läikkiä siellä täällä, mutta lumen sijaan saimme kotoisen pakkasen. Ulkona tuoksui tänään jo talvi. Hengitys huurusi paksuna ja lätäköt ritisivät kenkien alla. Ulkolämpötilan hyisyyden huomaa meillä myös sisällä. Aiemmin visusti vierashuoneessa pysytellyt lämmitin on nyt viimeisten viikkojen aikana puhaltanut milloin olohuoneessa ja milloin keittiössä.
Silti mikään ei voita talven ensimmäisten kuivien pakkasten kirpeää suukkoa poskella ja kylmän talvi-ilman tuoksua kaulahuivissa. Ja sitä lämmintä kuppia viileiden käsien välissä reippaan ulkoilun jälkeen. Tervetuloa talvi, tännekin!

Valoa kansalle.

Torstaina tilasin jouluvaloja: yhdet kuuseen, toiset portaiden kaiteeseen, yhden lyhdyn ulos, lapsiperheystävälliset led-kynttilät tunnelmaa tuomaan ja vielä alennusesta sellaisen ikkunaan ripustettavan ihan muuten vaan. Perjantaina ne jo tulivat ja lasten välipalan jälkeen kävin innoissani laatikon kimppuun.
Ensimmäisenä helpoin, ajattelin, ja virittelin ikkunaan ripustettavan verhotangon pidikkeestä kiikkumaan. Sitten johto vielä kätevästi sitä verhotankoa myötäillen ikkunanpieleen ja siitä alas... noin puoleenväliin seinää. Onneksi tilasin sellaisen johdon jatkajan! Eikun se esiin, mutta hetkinen. Eihän se käykään TÄLLAISEEN johtoon.
Noh, katsotaan jotain muuta sitten. Vaikka tämä ulkolyhty. Kätevää: tässä on tällainen aurinkopaneeli ja se lataa itsensä sitten täyteen aina päivän aikana. Aijjoo, tässähän on teksti, että sitä ei suositella pidettäväksi ulkona paitsi kesäaikaan. Ja että se tarvitsee vähintään 8 tuntia auringonvaloa ladatakseen sen akkupatterin täyteen. No, katsotaan miten se näin joulukuun valossa alkaa toimia.
Tämä ei voi mennä vikaan: porraskaiteeseen tilaamani, misteli-ledivalo-hässäkkä. Ai, se onkin vähän lyhyempi kuin luulin. No, laitetaan se vain tähän porraskohtaan. Ai, tässä on näin pitkä sähköjohto - se varmaan riittää tuonne kulman ympäri saakka, niin ei tarvitsekaan vetää käytävän poikki tätä johtoa (jäi n. 2cm vajaaksi).

...

Led-kynttilät toimivat, kuten arvelinkin. Muutoin valoshow on hieman vaiheessa. Olohuoneen ikkunassa roikkuu valoton, sydämenmuotoinen, helmi-ledilamppu-jutska. Ja siellä verhojen lomassa killuu se liian lyhyeksi jäävä johdonpää. Ostoslistassa on kevyt jatkojohto.
Porraskäytävän ikkunalla on nyt kaksi päivää nököttänyt koko ajan pimeänä pysyttelevä ulko-sisä-lyhty (se palaa hämärän tullen ehkä minuutin tai kaksi, sitten loppuu potku). Ei siis taida joulukuun valo näilläkään leveyksillä riittää sen latingissapitämiseen.
Porraskaiteen valokranssi toimii hyvin, käytävän poikki vedetty johto on kampittanut perheenjäseniä noin tusina kertaa. Ne hienot teippaukset, jotka sille johdolle tein, ovat siis mennyttä kalua ja nyt se lojuu siinä lattialla vähän miten sattuu. Lapset eivät sentään ole sitä enää reuskanneet. Tai vielä. Miten sen nyt sitten ottaa.
Joulukuusen hankinta on harkinta-asteella. Katsotaan, miten siihen hankkimieni valojen kanssa sitten käykään...

Mörökölli minut vieköön

Syyskuussa täällä oli lämmin. Suomalaisella mittapuulla kesäistä. Tuntui jotenkin siltä, että eihän täällä kylmä tulekaan. Ja silloin taisin useampaan kertaan todeta, että ehhei me täällä sittenkään niitä toppavaatteita tarvita. Olin anopille jo itseasiassa sanonut, että älä suotta raahaa niitä meidän jättämiä talvivaatenyssäköitä; täällä tarkenee välikausivaatteilla.

Taustalla tässä on ollut myös se, että varmaan aikalailla kaikki kokeneemmat englanninasujat ja kävijät, joiden kanssa meidän tänne tulosta puhuin, tuhahtelivat suunnitelmilleni ottaa lapsille toppahaalarit mukaan.
"Etsä niitä siellä tartte. Ei siellä lunta tule, eikä kylmäkään. Siellä talvi on niinku Suomen syksy."
Googlen kautta löytämäni keskusteluketjut ja erinäiset suomalaiset-äidit-tai-muut-briteissä-asuvat-facebook-ryhmät vahvistivat tätä oletusta. Niinpä syyskuun kesäisyys ja lokakuussakin vielä ihanasti lämmittävä aurinko ehtivät hetkellisesti tuudittaa minut välikausiasuilla-pärjää-uskovaiseksi.

Sitten tuli se talvi. Tai ainakin se kylmä. Se sama, mistä olen täällä jo valittanut kerran jos toisen jos kolmannenkin. Sisällä on kylmä kun ulkona on kylmä. Ja palelee, kun missään kohdassa ei oikein pääse "sulamaan". Saunaa on ikävä. Ja niitä talvivaatteita.
Onneksi sentään sain anopille ajoissa sanan, että tuo sittenkin sen talvivaatepussukan. Esikoinen on nyt kohta jo toista viikkoa ulkoillut toppatakki-toppahousut-yhdistelmässä ja perjantaina jalkaan kaivettiin myös jo talvikengätkin. Juniorilla kävi vähän haljumpi tuuri: lähtöpäivän aaton hässäkässä (kun ne avaimet olivat siellä anopin Audin takakontissa ja ... ja... *huokaus*) olin raastanut tuosta mainitusta toppavaatenyssäkästä juniorin talvitakin ja neidin talvihaalarin ja jättänyt ne kotiin Espooseen. Nuorelle herralle onkin nyt sitten täällä mukana noin kokoa liian iso toppahaalari, jonka käyttö (varsinkin nyt kun sitä kävelemään lähtemistä vielä odotellaan) on vähän hankalaa. Niinpä poikaparka on nyt ulkoillut fleece-aluhaalari-välikausihaalari-kerrostumassa, jalassaan jo toista kuukautta gore-tex-talvisaappaat ja käsissä (kunnolliset, suomalaiset Reiman) rukkaset. Harkitsen, KOVASTI, pitäisikö pikkusiskoa pyytää lähettämään yhtä kokoa pienempi talvihaalari tänne meille - siellä kun on haalareita jouten, sen tiedän.

Pakaasien punnitus- ja grammapelihuumassa yksi ensimmäisistä kotiin jätetyistä asioistahan oli tietysti minun ja O:n talvitakit. Siitä en sanokaan nyt enää mitään. Tai kengistä.
Ja niille, jotka ehkä tuntevat pistoksen sielussaan noista "ei siellä mikään talvi tai kylmä ole"-kommenteista: no hard feelings, mutta seuraavan kerran jos joku kysyy, niin muistakaa tämä kirjoitus. Tämä brittein kostea +6° vastaa kyllä Suomen pakkasasteita hyytävyydessä. Ja jos maa on kuurassa iltapäivään saakka, niin en nyt muista tiedä, mutta minä kyllä ainakin mieluusti vedän silloin pipon korville ja vuorilliset kengät jalkaan. Siinä kuuraisessa maassa konttaavien ja möyrivien lasten varustuksesta sitten puhumattakaan!

Sanani söin, mörökölli siis minut vieköön. Kunhan vie jonnekin lämpimämpään. Tai kotiin, Suomeen, jossa sisällä edes on lämmin. Hrrrrrrrrr.

Yksinkertaista

Jos talossa on kolminkertaiset ikkunat, viluisinkin pärjää yksillä villasukilla. Jos taas ikkunoissa ei ole kuin yksi lasi, villasukkia tarvitaan kolmet.

Tämän, empiiriseen yhden naisen otokseen perustuvan, tieteellisen faktan tarjosi Englannin alkava talvi ja yksi kylmävarpainen suomalainen.