Sisko ja sen veli

Kyläiltiin viikolla S:n ja tyttöjen luona. Leikkien tiimellyksessä S antoi lapsille mehut ja meidän kaksikko istui - kun niin on opetettu - kiltisti lattialle mehujaan juomaan. Aikansa kumpikin istui omalla kohdallaan, mutta pahimman janon sammuttua juniori katseli hetken ympärilleen, otti mehupullonsa kainaloon ja kampesi itsensä siskonsa viereen. Kylki kylkeen.

Siinä se mehukin maistuu parhaimmalta.

Kantapään kautta

Kuvassa on syy siihen, että täällä blogissakin on ollut hieman hiljaisempaa.
Kaikki alkoi siitä, kun sain toivottuna joululahjana O:lta neulomisen "starttipaketin": rasian, jossa oli puikot, lankoja ja ohjeet yksinkertaiseen kaulahuiviin. Huivi valmistui nopeasti, jonka jälkeen tilasin paikallisen neulelehden. Lehden mukana on tullut lisää puikkoja, virkkuukoukkuja ja lankoja, joista olenkin tehnyt toisenkin kaulahuivin ja kolmas on kesken.
Viime viikonloppuna aloin kuitenkin miettiä, MIKSI olen pitkään halunnut taas oppia neulomaan. Historiasta kun löytyy ne ala-asteen pakolliset lapaset ja sukat - ja kotoa kohtuullisen ei-käsityöläinen ilmapiiri. Viikonlopun vieras kun - ehkä hieman yllättäen (mulle yllättäen, ei ehkä kenellekään muulle...) - paljastui entiseksi himoneulojaksi, jäin tätä omaa neulemeininkiäni miettimään. Ja tajusin, että se on ne sukat - ja ehkä lapasetkin - joita haluaisin osata taas itse tehdä. Ala-asteelta saakka olen osannut luoda silmukat ja neuloa varret. Mutta se kantapää. Se on se, mikä on ollut esteenä. No, nyt päätin tarttua härkää sarvista ja aloittaa hankkimalla sukkapuikot (niitä kun ei vielä ollut tullut mistään vastaan). Ja kun ne puikot ja tilaamani sukkalangat viikolla tulivat, aloitin. Ajattelin ensin, että teen varren ja odottelen seuraavaa vierastamme, joka myös on neuloja. T voisi sitten opastaa minut sen kantapään yli. Mutta kun varsi tuli illassa tarpeeksi pitkäksi ja verkko on ohjeita väärällään, niin aloin googlata.

Ja löysin. Lopulta. Riittävän yksinkertaiset ja selkokieliset ohjeet, mallia "neulonta for dummies".
Kantapään neuloin kolmesti. Kahdella ensimmäisellä yrityksellä tein siitä AIVAN liian suuren (tollo ei kuitenkaan osannut lukea ja tulkita yksinkertaisiakaan ohjeita. Tai laskea neulomiaan kerroksia), kolmas onnistui. Ja silloin olin tajunnut myös miten ohjeissa "järjestys" menee. Vaikeaa on blondille monessa eri kohdassa...

Nyt on kuitenkin tulossa tuolle kuvan sukalle pari. Ehkä se valmistuu jo kerralla. Tai sitten ei. Mutta harjoitusta ja toistoja kun tulee, niin eiköhän tämäkin sukkatehdas kohta jo rullaa. Hitaasti, mutta varmasti.

Selvisinpäs!

Huh. Istun tässä porrastasanteella, toinen jalka ylimmällä portaalla ja toinen suorana edessä porrastasanteen sinikukertavalla kokolattiamatolla, ja kuuntelen kun neiti yskii meidän huoneessa. Selkään kuivunut hiki alkaa vähän nyt hytisyttää; aamulla maa oli taas kuurassa, mutta äsken kun palasimme sisäleikkipaikka GoBananasista (eli meillä "banaanipaikasta") ulkona sää oli kuin Suomen toukokuussa. Aurinko paistoi ja lämmitti, linnut lauloivat ja puissa alkoi jo näkyä silmuja. Siellä ulkona oli myös noin puoli kaupunkia liikkeellä; täälläkin on "hiihtoloma", tai siis half-term, ja se toinen puoli kaupungista olikin sitten siellä banaanipaikassa. Tai siltä ainakin tuntui.
Sovin eilen S:n kanssa tuonne menosta ja samalla päätimme, että half-termin takia voisi olla järkevää tähdätä niin lähelle avaamisaikaa kuin mahdollista. Ja onneksi niin. Noin ensimmäiset 15-30 minuuttia meno ja kapasiteetti leikkipaikoilla oli mukava, mutta sitten alkoi jo melkein ahdistaa. Taaperotungos äititungos, isovanhempitungos, kirkuna, älinä, piippaus, kilinkolin, tööttööt ja hetken jälkeen kaikkialla muualla paitsi sylissä uliseva kuopus. Oh joy.
Mutta samalla: verratonta vertaistukea sekä S:ltä että S:n perillä huomaamasta naapurinrouvasta. Ihanan ja ihastuttavan reipas neiti kaks-ja-puol-vee (=ylps!). Alkupuolen myös ihanan ja riemastuttavan reipas ja omatoiminen herra melkein-puoltoista. Ja kokonaisuudessaan ilahduttavan aktiivinen aamupäivä - ja sen väsyttämät (nyt jo nukkuvat) lapset!

Ja aina näistä ryysis-hupsis-oho-argh-reissuista tulee lopulta sellainen lämmin selvisinpäs!-olo. Kun onnistuin tiputtamaan vielä kotiavaimetkin jonnekin sinne ryysikseen - ja löytämään ne sieltä ihan vähän ennen hysteria-paniikin-iskua.

Selvisinpäs!

Kalkkunarullia

Tämä ei ole ruokablogi - mutta tänään tuli vähän vahingossa tehtyä sen verran onnistunut ruokakokeilu, että pitää kirjata se tänne ylös! Tilasin nimittäin, vähän tarjouksenkin takia, kanan sijaan nyt sunnuntaille kalkkunan rintaleikkeitä. Siis ei edes niitä rintafileitä, vaan jo valmiiksi sellaisia ohuita leikkeitä. Aloin tänään sitten pohtia, että mitäs ja mites ne nyt sitten laittaisi. Googletin vähän ja sovelsin loput - ja hyvää tuli! Tässä siis ohje, kuvaa en ottanut, kun en muistanut. Ja jos olisin muistanut, niin en varmaan siltikään olisi ottanut, kun vähän nämä omatekeleet ruoat on sellaisia omatekeleiden näköisiäkin...

Linnakadun kalkkunarullat (nimesinkin nämä näin (muka)nokkelasti)

5 kpl kalkkunan rintaleikkeitä(jos ei saa valmiita leikkeitä, voi tämän tehdä täytettnä rintafileenäkin; eli leikkaa fileen varovasti auki ja laittaa täytteen näin syntyneeseen "taskuun")

Täyte:
50-100g voita
2 rkl sitruunamehua
2 rkl hienonnettua tuoretta rosmariinia
1 kanaliemikuutio
½ purkkia aurinkokuivattuja tomaatteja hienoksi pilkottuna (n. 10-15 kpl)

Hauduttamiseen:
5dl kuivaa omenasiideriä
Pari oksaa rosmariinia

Kastike:
rullien haudutusliemi
1-2 rkl kastikejauhoja (Maizena kastikesuurus varmasti käy, myös vehnäjauhot, jos muuta ei ole)
reilu loraus kermaa
5-10 kpl rosepippureita kevyesti murskattuina
mustapippuria
suolaa (tarvittaessa ja maun mukaan)

Sekoita täytteen ainekset huolellisesti.
Levitä täytettä leikkeille, niin että saat ne vielä kuitenkin rullattua siistihkösti. Kiinnitä hammas- tai coctailtikulla (vanhasta kokemuksesta suosittelen välttämään mintunmakuisia hammastikkuja tässä hommassa). Kuumenna pannu ja ruskista rullat ripeästi öljyssä. Pintojen ollessa täydelliset lorauta siideri joukkoon ja jätä rullat kannen alle porisemaan n. 5-10 minuutiksi.
Nostele rullat lautaselle tai vadille, folion alle. Siivilöi haudutusliemi (rosmariininoksat ja rullista livahtaneet tomaatti- ja rosmariinirääppeet) kattilaan, sekoita mukaan jauhot (voit halutessasi vatkata jauhot pieneen nestemäärän, jolloin se ei jää klönteiksi) ja kuumenna. Lisää kastikepohjaan loraus kermaa ja kämmenessä vähän rikki hieraistut rosepippurit. Rouhaise mukaan mustapippuria ja maistele. Lisää tarvittaessa suolaa, happoa (sitruunamehua) ja/tai makeutta (kerma). Tasapainota ja tuo tarjolle rullien ja riisin lisäkkeenä.


Täällä jos jotain ollaan opittu - siis sen lisäksi, että brittiläinen gourmet on quantity over quality - niin tekemään itse kastikkeita. Perinteisen Sunday Roastin kanssa kun KUULUU gravy, eikä se nyt oikein tuntunut järkevältä heittää sitä paistista tullutta lientä pois ja popsauttaa pöytään purkki-gravya. Eikä se - siis tuollaisen perus-paistoliemi-kastikkeen tekeminen - oikeasti ole edes vaikeaa. Aiemmat yrittelyt kotisuomessa oli usein päätyneet viemäriin. Siitä yksinkertaisesta syystä, että kun niitä alkoi tehdä, sitä ei malttanut (eikä osanut) pitää yksinkertaisena. Ai-na siihen oli pakko alkaa sähläämään aivan liikaa lisämakuja ja hässäköitä, kun paras lopputulos olisi saavutettu kevyellä suurustamisella ja perusmakujen (suola-makea-happo) tasapainottamisella. Ja olisi vaan uskallettu antaa sen hyvän liemen maistua juuri siltä: hyvältä liemeltä.
No, nyt osataan.

Vieraaton talo

Länsirintamalla kaikki hyvin. Vuoden ensimmäinen vieras on saateltu junalle, molemmat lapset ovat kohta unessa, flunssa on oikeasti paranemaan päin ja tänään on vasta lauantai. All good!

Äitikollega, ystävä S tuli perjantaina aamupäivästä meitä ilahduttamaan. Toi tullessaan hurjan kassillisen ruisleipää, salmiakkia, Oltermannia ja kunnollisia lasten nenäsumutteita (niitä lääkkeellisiä, täällä kun ei ole kuin sitä suolaliuosta tyyliin kaikille alle 6-vuotiaille). Alunperin S oli tulossa toisen ystävän, I:n kanssa, mutta oulunvahvistus joutui jäämään kotiin hoitamaan perhettään eikä päässytkään nyt kyläilemään. Harmi, mutta perhe on aina tärkein!
Lyhyen vierailun aikana ehdimme S:n kanssa humputella molempina päivinä kaupungilla, syödä pubissa, juoda Starbucksissa, shoppailla vaatteita ja jotain-vähän-muutakin. Lisäksi tietenkin juttua riitti. Lähes tauotta. Ihanaa. Näin ystävänpäiväviikolla voi ystävyyttä hehkuttaa ihan rauhassa. Niin parasta se on. Elämän suola, sokeri, etikka ja kerma. Ja se kirsikka siellä kakun päällä.

Tyttöporukalla lähdimme sitten vielä tänään saattelemaan S:n junaan. Neiti käveli tomerasti kadun päähän, jonka jälkeen kiipesi rattaisiin ja istui niissä sinne ja takaisin. Ilta laskeutui matkan aikana ja palatessamme alapuisto oli jo pimeä ja synkkä ja puiston välinen yhdyskäytävä jopa hieman pelottava. En kuitenkaan muistanut pelätä, kun pimeällä taivaalla loistava kuun nähtyään esikoinen lauleskeli ensin kuulle paikallisen lastenkanavan iltatunnaria "goodbye sun, hello moon" ja kuun vieressä vilkkuvan tähden huomattuaan sille puolestaan"tuiki tuiki tähtöstä". Kotimatka meni siis mukavasti ja perillä meitä odottikin illan odotetuin ohjelma "in the night garden". Ja vieraaton talo. Taas.

Takapakkia ja täysi kalenteri

Tämä flunssan vierailu piti jo loppua. Se oli jo hellittämässä kaikista; neiti oli jo kuivilla, juniorinkin nenä oli kuivumaan päin eikä O:kaan niin kovin enään valittanut. Kunnes.
Maanantaina huomasin, että nenäliinoja alkoi taas kulua. Joka kerta kun katsoin, tytön nenän alla kiilsi taas pyyhittävää. Seuraava yö päättyi varhain neidin kipittäessä väliimme, ai-van tukossa ja niistämistä kuulemma vailla. Tiistaina peruin jo alustavia leikkitreffisuunnitelmia ja tänään olimme kokonaan sisällä - vaikka tarkoitus oli mennä taas lähiöön kerhoilemaan ja leikkiä päiväunien jälkeen naapurin F:n kanssa. No, jälkimmäinen kyllä toteutui, kun F ja A tulivat pikaisesti meille visiitille. Mutta kerhoon en nyt arvannut noiden räkänokkien kanssa lähteä. En, vaikka sinne oli S:n ja tyttöjen lisäksi tulossa myös toinen äitiystävä; ruotsalainen H ja tyttärensä E. En nyt viitisinyt lähteä keräämään paheksuntaa, sen verran räkäinen tuo kaksikko tänään oli.

Niinpä jumitimme aamun sisällä. Olin varautunut muovailemaan tai askartelemaan tai piirtämään tai ehkä jopa sormivärisotkem... öh, maalaamaan, mutta väliin tulikin pelastava-anoppi: posti toi kaksi kuorta: toisen lapsille ja toisen minulle. (KIITOS siis Suomeen!) Lasten kuoresta löytyi kaksi kirjaa ja tarroja, joiden parissa lapset sitten viihtyivätkin lounasaikaan saakka.
Taitavat ne siis hieman puolikuntoisia vielä olla, kun jaksoivat kuunnella samat kaksi kirjaa useaan kertaan. Neiti nojasi päätään kylkeeni ja keskittyi kuuntelemaan. Herra touhusi ja häsläsi, mutta kävi hänkin tuossa kainalossa ainakin kuvia välillä ihmettelemässä.

Sydäntäsärkevintä oli kuitenkin se, kun neiti moneen eri otteeseen kysyi ja ehdotti
"Lähdetään kohta bussilla kerhoon"
"Nyt lähdetän bussilla kerhoon!"
"Koska lähdetään bussilla kerhoon?"
Siitä kun oli ollut jo puhetta ja muutenkin oli TARKOITUS mennä ja elää ihan niinkuin muutoinkin. Jäimme kuitenkin aamulla O:n kanssa miettimään, että voisi ehkä olla järkevintä koittaa nyt vihdoin levätä tämä tauti historiaan, jotta ensi viikolla - ja jatkossakin - voisimme sitten mennä ja elää niinkuin muutoinkin. Niinpä käsi kävi pausella tänään ja pistimme elämän hetkeksi neljän seinän sisään. Toivottavasti ei tarvitse peruuttaa huomiselle sovittuja aamun sisäleikkipuistotreffejä... sen näkee sitten aamulla. Pitäkää peukkuja.

Unilukkari ja sosiaalinen elämä

Tässä istun, enkä muuta voi. Olen siis esikoisen nukahtamisvahtina, käytännössä istun makuuhuoneessamme ja pidän vahtia, että neiti pysyy sängyssään eikä herätä veljeään. Rankkaa.

Meillähän näitä nukutusrumbia on kyllä ennen tätä ollut jos jonkinlaista. Siis esikoisen kanssa, juniorin kohdalla tajusimme ja osasimme i-han alusta saakka ohjata ja opettaa pojan nukahtamaan ja nukkumaan yksin. Neitiä kun oli ihan tavallisenakin iltana nukuttaa hyssytelty sylissä helposti se pari tuntia sinne vajaaseen vuoden ikään saakka. Aivan sekopäistä, kyllä sitä on esikoislapsensa kanssa valmis ja altis kaikenlaiseen hulluuteen...

Mutta takaisin tähän päivään.

Meillä sairastelun häntä heiluu yhä ovenraossa; poika yskii ja tyrskii ja O valittelee yhä heikkoa oloa ja kurjaa fiilistä. Me tytöt sen sijaan olemme taas ja yhä kunnossa. Voisi kyllä jo lähteä kokonaan, vähän alkaa olla nähty tämä sairastelukerta.
Taudeista viis, me olemme lasten kanssa olleet maanantain jälkeen ahkerasti liikkeellä. Keskiviikkona lähdimme taas sinne "lähiökerhoon", eli bussimatkan päähän toddler groupiin, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Samalla tapasimme taas ensimmäiset netmums-ystävämme; S: ja tyttärensä Z: ja F:n. Tytöillä on vaivaiset 9kk ikäeroa, mikä saa minut aina pelkkänä ajatuksenakin haukkomaan henkeäni. F syntyi noin 8 viikkoa etuajassa, mutta olisi ikäero ilman sitäkin ollut aika kunnioitettava... Heidän kanssaan saa vaan aina tuuletettua tätä omaa pienehkön-ikäeron tuomien haasteiden ahdistusta - ja huomaa, että on se aika ihanaa kun a) juniorikin on kohta sen 18kk (F täyttää vuoden tämän kuun lopussa ja Z kaksi toukokuussa) ja b) minulla on kotona mies, joka auttaa ja osallistuu.
Torstaille olin onnistunut tekemään tuplabuukkauksen aamupäivän puistoleikkeihin, mutta onneksi sentään olin sopinut molempien äitikollegoiden kanssa treffit samaan paikkaan. Lopulta toinen joutuikin perumaan, yllättäen sairastapauksen vuoksi, joten ongelma ei edes ollut se pienikään ongelma, jona sitä hetken ehdin pitää.
Perjantaina S tuli tyttöjen kanssa vastavierailulle keskustaan ja menimme yhdessä sinne kerhoon, jossa olemme tässä keskustassa käyneet. Me olimme paikalla hyvissä ajoin, mutta pikkuhiljaa kerhotila täyttyi ja lopulta lapsia ja kaitsijoita oli lähes tungokseen saakka. Juniori oli yhdessä vaiheessa sylissäni ja alkoi hieman yskiä, jolloin yksi siinä vieressä istuvista äideistäloi minuun kauhistuneen katseen ja kysyi:
"Is he ill?"
Selvitin, että tauti on jo paranemaan päin eikä pitäisi enää tartua, mutta saamani katseet ja silmänpyörittelyt aiheuttivat sen, että siirsimme S:n kanssa "leirimme" hieman etäämmälle tästä selvästi bakteerikammoisesta äidistä.
YMMÄRRÄN kyllä, kukaanhan nyt ei näitä tauteja halua - mutta jos tulee helmikuussa taaperoikäisten leikkiryhmään, niin aika ihme on jos porukassa kaikilla on kuiva nenä...
Perjantaina olimme iltapäivällä vielä naapurin A:n ja F:n kanssa puistossa leikkimässä - tai siis muut leikkivät ja meidän neiti istui F:n triken (=rattaiden ja kolmipyörän välimuoto, eräänlainen "työntöpyörä") kyydissä kuin tatti. Ja kun A on niin kiltti kuin on, niin hän työntelikin tyttöä pitkin poikin puistoa. Minä, julma äiti, ilmoitin, että jos hän haluaa siinä istua, fine, mutta me juniorin ja F:n kanssa olemme tulleet puistoon leikkimään ja aiomme niin myös tehdä. Emme työnnellä yhtä neitiä ympäri puistoa.

Tänään ollaankin vietetty rauhaisaa kotoilupäivää ihan vain perheen kesken. No, kävimme aamupäivällä tietysti puistossa, mutta loppupäivä on nojuttu sisällä. Viime yö oli hieman riekaleinen ja O nousi lasten kanssa aamuun jo ennen kuutta. Niinpä ensin O oli päivälevolla osittain lasten kanssa samaan aikaan ja sitten minä vetäydyin hetkeksi yläkertaan kirjan pariin ennen päivällistä. Hieman siis on ollut väsynyt ja haukottelusta sitkeä päivä meillä tänään.
Ihan pian kuitenkin lastenhuone on hiljainen, vain kaksi pientä tuhinaääntä kuuluu lämpöisestä hämärästä, ja meillä alkaa aikuisten iltahetki. Ehkä lasi punaviiniä. Varmasti tämän ilman Putous.

Huomenta Englanti!

Se on ihme, mitä kunnon yöunet ihmiselle tekee. Eilisen, kohtuullisen horteisen ja hässäkkäisen päivän jälkeen, kaatui sänkyyn ja nukahti syvään mustaan silmänräpäyksessä. Kuopus huuteli neljän ja viiden välillä (kun kipulääkkeen teho lakkasi), latasimme uuden annoksen lääkettä ja otimme tuntia myöhemmin huoneeseemme tepsutelleen kaksveen myllertämään väliimme.
Havahduin seuraavan kerran siihen, että sain potkuja kaulaani: esikoinen nukkui pää isänsä rinnan päällä ja myllytti pienillä jaloillaan minua minkä kerkesi. Koitin varovaisesti kääntää tyttöä nukkumaan "oikein päin", mutta tuloksena oli kitinää ja vesilasipyyntö. Pyynnön eväämisen hyväksyttyään neiti kääntyi nukkumaan toisin päin: pää minun kyljelläni ja jalat isäänsä päin. Nukkui kuitenkin, kuten me kaikki muutkin. Ennen kahdeksaa, kun oli poikien heräämisaika, neiti nukkui vatsallaan, pää yhä kylkeni päällä ja kevyesti tuhisten. O:ta oli hieman naurattanut, asento kun näytti kuulemma kaikkea muuta kuin mukavalta. Yli kymmenvuotiaalle se varmasti aiheuttaisikin loppupäiväksi kohtuullisen niska- ja selkäjumin, mutta kun kaksivuotias siitä vähän kahdeksan jälkeen heräsi, ainoa juminen taisin olla minä. Joka siis olin enemmän ja vähemmän pysytellyt samoissa asemissa neidin valittua minut tyynykseen.

Joka tapauksessa, meillä nukuttiin tänään siis kahdeksaan! Tässä kun on nyt ollut muutama hieman myöhäisempi aamu, jota kautta aamutoimet ovat hässäköityneet, niin olemme O:n kanssa alkaneet pohtia, että joko meidän olisi kohta aika ottaa herätyskello avuksemme. Siis että O pääsisi jossain järjen ajoissa lähtemään töihin - ja siis sitten sieltä töistä myös kotiinkin päin. Tässä taloudessa ei ole kahteen vuoteen tarvittu herätyskelloa, nuo livelähettimet kun ovat sen ajan pitäneet huolta, että aamu-unia ei juurikaan ole tarvinnut nukkua. Taitavat alkaa nyt valmistautua puolen vuoden päästä alkavaan päiväkotiarkeen ja siihen, että silloin saamme sitten urakalla herätellä lapsia ja kokea siitäkin omantunnonviiltoja, kun raahaamme unisia lapsia läpi tuulen ja tuiskun toisten hoidettaviksi.

No, nyt saamme kuitenkin ehkä nauttia hetken näistä aamuista. Aamuista, jotka alkavat vasta silloin kun ulkona alkaa olla valoisaa ja television lastenohjelmatkin ovat jo alkaneet.

Leluton odotushuone.

Se tunne, kun herää syvästä, pikkutuntien, unesta lapsen huutoon. Ja sitä seuraava tunne, kun tuijottaa varjoiseen kattoon eikä saa unta. Kun odottaa vaan, että kohta taas huudetaan tai hiivitään sängystä meidän väliimme. Ja turha sitä on enää nukkua. Jos siis edes saisi siitä unenpäästä vainun.

No, viime yönä ongelmana ei ollut kyllä meidän unenpäämme; kuopus huusi kuin hengenhädässä hieman ennen puolikolmea. Ja ennen kolmea. Ja ennen neljää. Noissa väleissä oli juuri ehtinyt päästä unen kyytiin, hiljalleen tipahtaa siihen pehmeään hämärään, lämpimän peiton uumenissa... ja taas. Kolmannella kerralla kuume oli päässyt käsiintuntuviin lukemiin, jolloin vihdoin tajuttiin antaa lääkettä ja ottaa hiostava unipussi pois.
Siitä poika olisikin varmasti nukkunut autuaasti aamuun saakka, ellei siskonsa olisi puolen viiden aikaan herännyt huutamaan painajaista "Ei! Ei kylpyvaahtoa!" kuului lastenhuoneesta ja taas mentiin. Tyttö rauhoittui, poika ei. Ja pian molemmat olivat hereillä. Onneksi molemmat rauhoittuivat omiin sänkyihinsä. Neiti tosin tepsutteli pian viiden jälkeen meidän väliimme.
Repaleisen yön loppu koitti onneksi vasta seitsemän jälkeen (mikä on tässä taloudessa lähes ylellisen myöhään!), mutta sekin herätys osui minulla ihan keskelle unisykliä ja tämä päivä on mennyt aika horteessa.

Aamulla koko perhe oli enemmän ja vähemmän puolivauhtinen, mutta surkein kaikista oli kuitenkin porukan pienin. Virtaa kyllä riitti, mutta aina välillä oli selvästi pakko pysähtyä vähän valittamaan ja ulisemaan. Lopulta tilanne kulminoitui itkuun, jota ei saatu rauhoittumaan millään. Itkun keskeltä sain kuitenkin vastauksen kysymykseen "Sattuuko johonkin? Näytä minne?" kun poika osoitti vasenta korvaansa. Onneksi äidin mukaan laittama lääkearsenaali sisälsi myös Orodropseja, joten niitä ja Buranaa kehiin ja ensimmäistä kertaa täällä lääkäriaikaa varaamaan.
Saimme ajan loppuiltapäivälle, joten lähdimme herran kanssa päivällisen jälkeen matkaan. Ilmoittauduimme ja samalla saimme kuulla, että lääkäri on "vähän" aikataulusta jäljessä: tuossa vaiheessa meidän aikaamme oli vajaat 10 minuuttia, mutta edellämme oli kuulemma vielä kaksi potilasta.
Odotustilassa oli seuraava yllätys: ei yhtään lelua. Ei yhtään lastenkirjaa. Ei yhtään mitään, minkä parissa alle kaksivuotias viihtyisi. Harmaa huone, harmaat tuolit, seinällä välkkyi tympeä info-teevee ja jokainen hyllykkö ja taso oli täynnä erilaisia info-lippusia-ja-lappusia.
Onneksi hoidettava potilas oli tosin tuo juniori. Siinä se tyytyväisenä viihdytti itseään kiipeämällä tuolille ja tuolilta, kaivautui verhojen taakse katselemaan ohi ajavia busseja, söi rusinoita ja pölötti. Pelkäsin jo, että tuli turhan ja haaskureissu - mutta kun lopulta pääsimme lääkärille ja hän kurkisti kumpaankin korvaan, niin kyllä: vasen korva oli aavistuksen verran punoittava. Saimme nyt antibioottireseptin, mutta kehoituksen hakea se vasta, jos tilanne pahenee. Uskoi nimittäin meidän selviävän paracetamolilla ja kotihoidolla.

Mutta nyt on lääkärikäynnitkin täällä korkattu. Hurraa. Eikä maksanut mitään. Isompi hurraa. Ja sainpa samalla reissulla pudotettua iästäni neljä vuotta (joka ikääni oli ilmestynyt lääkäriasemalle rekisteröitymisen yhteydessä, heidän kirjattua syntymävuoteni väärin). Isoin hurraa!

Kotikomennuksella

"... viikonloppu... taas..." kaksvee laulaa perjantain illallispöydässä. Meitä naurattaa pienen MarttiServo-imitaatio. Kohtuullisen legendaarista. Mutta viikonloppu on eessä taas, vaikkei niin kauheasti mennäkään. O oli nimittäin eilisen jo taas töissa, mutta viime yönä kuume palasi. Nyt ollaan taas vähän sairastuvalla, vähän levossa ja vähän varovaisia.
Ja aamupäivän ulkoilulla esikoinenkin väsähti jo melkein alkuunsa eikä halunnut edes kävellä matkalla kauemmasta puistosta kotiin. Ei edes joen ylittävällä sillalla, jolla tyttö on yleensä erittäin vaikea saada pysymään rattaissa.

Tämä sairastaminen alkaa jo pikkuhiljaa tympiä. Olisi mukavampaa vaan olla ja tehdä vapaasti mitä huvittaa. Nyt olen kohta toista viikkoa täällä sairaanhoitajana, päävastuussa ja vahtimassa, että O myös lepää. No, nytkin minä istun itsekseni tässä keittiönpöydän ääressä ja pojat viettävät aikaa olohuoneessa. Pikkuneiti on yhä päiväunillaan. Mutta eiköhän olohuoneenkin järjestys ole se, että isä istuu sohvalla viltin alla ja nuorimies hoitaa temmeltämisen.

Neljän kuukauden päästä olen ensimmäistä päivää takaisin töissä. Tällä viikolla otin jo taas yhteyttä toimistolle, vaikka aikaa tosiaan on vielä kuukausikaupalla. Vastauksena sain pomolta toppuutteluja ja iloisia toimistojuoruja. Ja myös huojennusta tähän ihan-pienenä-jo-orastavaan töihinpaluu-stressi-innostukseen. Siellä on kaikki hyvin, minulle on yhä siellä paikka ja tarve ja kevään ja kesän mittaan myös muutama kollega on vastavuoroisesti siirtymässä toimistolta tänne kotihommiin. Nimettömät onnittelut täältä kaikille sinne, joilla kotikomennus on kohta alkamassa! Minä olen jo jonkin aikaa ollut aika valmis palaamaan taas toimistohommiin, joten otetaan siinä sitten läpystä vaihto ovilla! Aika aikaansa ja sitä rataa. Nyt ollaan kuitenkin vielä täällä ja näiden haasteiden äärellä.