Tämä talo on tyhjempi nyt...

... kun sä lähdit Tampereelle, etkä takaisin tullut.

 

 

 

Kuudelta aamulla painoin oven kiinni ja kiipesin täpötäyteen lastattuun pikkubussiin. Valuessamme katua pitkin kohti ensimmäistä mutkaa vilkaisin ulos: naapurin ikkunasta kurkkasi kaksi unista päätä; A ja P olivat heränneet vilkuttamaan meille vielä heipat.

Silloin tuli ensimmäiset kyyneleet.

Automatkaan oli varattu melkein 2½ tuntia. Kuljetusfirman mukaan aikaa olisi ollut syytä varata 110 minuuttia, me olimme ottaneet vielä puolisen tuntia lisävaraa. Siis siihen, että olisimme kentällä kaksi tuntia ennen lennon lähtöä.
Lontoon kehätie M25 oli kuitenkin pitkän viikonlopun ja monen aurinkoisen päivän jälkeen tulleen sateen takia(ko?) aivan tukossa. Ennen lähes jokaista liittymää liikenne puuroutui ja mateli, pariin otteeseen jopa pysähtyi. Matkaan kului lopulta ajatellun kahden tunnin sijaan yli kolme. Olimme Heathrowlla puoli tuntia ennen check-inin sulkeutumista.
Sen vuoksi jouduimme jättämään suunnittelemamme aamiaisen väliin (onneksi olin pakannut automatkalle riittävästi eväitä) ja lopulta kiiruhdimme turvatarkastuksesta suoraan portille. Portilla ehdimme juuri etsiä istumapaikat, mutta emme edes istahtaneet vielä, kun meidät jo haettiin koneeseen (lapsiperhe-etuja). Olimme ensimmäisinä koneessa ja penkkiin istuessani alkoi naurattaa: aina aiemmin kun olen matkustanut lentokoneella, kentällä on ehtinyt oleskella ja maleksia melkein kyllästymiseen saakka. Nyt kipitimme suoraan autosta baggage-dropin kautta turvatarkastukseen ja siitä koneeseen. Ilman sen kummempia pysähdyksiä tai odotuksia. Hyvin optimoitua, mutta olisihan sitä rauhallisemminkin voinut ottaa.

Lento meni hyvin; kumpikaan lapsista ei nukkunut (paitsi molemmat nukahtivat laskeutumisen aikana) eikä juuri syönytkään. Sitä herkullista BBQ-kana-kolmioleipää, joka meille tarjoiltiin (mistä MINÄ kyllä tykkäsin, luonnollisesti). Koneessa oli kuuma ja vettä sekä mehua kului. Appivanhempien tarjoama matkaseura osoittautui nopeasti kullanarvoiseksi lasten vuorotellen kivutessa selkänojan yli mummon tai ukin syliä täyttämään.

Helsinkiin  laskeuduimme aikataulussa, koneelta meidät kuljetettiin bussilla terminaaliin ja kävelemästä kieltäytyneet lapset saivat nopeasti hien pintaan helteisessä Helsingissä. Kun lapsen (á n. 12kg) lisäksi kannettavana on käsilaukku, kasa takkeja ja perässä keikkuu vielä täyteen pakattu trolley, niin nopeasti siinä tällainen rapakuntoinen hengästyy. Onneksi kentän lastenratasparkki tuli melko nopeasti vastaan ja pääsimme seuraavan haasteen pariin: passintarkastuksen jälkeen, kv-alueella, tuli hyvin nopeasti selväksi, että pian kentältä on nousemassa jokin (tai jotkin) Aasian lento. Pieniä japanilaisia - tai korealaisia tai kiinalaisia - oli käytävät pullollaan; harhailemassa, haahuilemassa, ihmettelemässä ja osoittelemassa. Samalla kaiuttimista kuului: "Viimeinen kuulutus lennolle AYxxx Tampereelle...", jolloin O katosi väkijoukkoon rattaiden ja neidin kanssa kuin raketti ja minä taiteilin juniorin kanssa perässä. Trolleyt olimme ulkoistaneet appivanhemmille, joilla siis tungoksessa oli luotsattavanaan kaksi perässä vedettävää lentolaukkua kummallakin. Lisäksi perästä kuului appiukon lähes jatkuva jupina siitä, miten tärkeää olisi nyt kuitenkin pysähtyä Oak Barreliin juomaan Guinness - kun se kuulemma kuuluu asiaan - eikä meillä nyt NIIN kiire voi olla.
Pääsimme portille ja ehdimme koneeseen, hiki otsalla ja jupinan jatkuessa. Lisämurinaa appiukossa kirvoitti se, että meidät koneelle vievä bussi seisoi portilla vielä kymmenisen minuuttia meidän bussiin (viimeisinä, kylläkin) kiiruhtamisen jälkeen.

Lento Tampereelle oli ihanan lyhyt ja nopea - ja ehdottoman oikea ratkaisu tämän välin siirtymään tällaisen päivän ja tämän kokoonpanon kanssa. Pirkkalassa meillä oli pikkubussi odottamassa, jolla pääsimme sujuvasti (ja Kotipizzan kautta) perille.
Kotimaa näytti heti parastaan ja siirtymä Englannin lohduttoman harmaasta vesisateesta Tampereen helteiseen kesäiltaan oli mieluisa. Pyhäjärven pinta tyyntyi iltaa kohti ja matkasta väsynyt paluumuuttaja pääsi päivän päätteeksi eroon vielä talviturkistaankin. Suomi, sauna ja keväinen ilta - siinä on suomalaisen hyvä olla. 

Oi Suomi.

Me ollaan Suomessa. Anoppilassa Tampereella. Matkakertomus tulee tänne heti - ruuhkineen, lähtötohinoineen ja otsan hikihelmineen - kun tältä kotimaan säädöltä vaan ehdin. Täällä kun on reilussa 36 tunnissa ehditty jo saunoa (kahdesti), heittää talviturkki, käydä kampaajalla, juhlia isoja synttäreitä (85 ja 50v.), käydä Citymarketissa, Tokmannilla ja Prismassa (yllättävä elämys melkein 9kk tauon jälkeen! Paitsi Tokmanni), nukkua yksi yö sikeästi ja toinen keveästi ja nauttia aivan mielettömistä kesäsäistä.

Tunnin päästä lähden anopin kanssa kohti Espoota. Anoppi menee töihin, minä kotiin; roudamaan, järjestämään ja ennen kaikkea katsomaan, että koti on yhä siellä minne se syyskuun kahdestoista 2012 jätettiin. Illaksi ajan takaisin tänne, meidän omalla keltaisella autolla, joka sekin palaa samalla perheensä pariin oltuaan talven siskollani hoidossa.

Matkakertomus siis tulee, kunhan sen kirjoittamiselle löytyy aikaa. Halusin vaan täälläkin kertoa, että Suomessa ollaan. Safe'n'sound. 

Haikeuspäivä

Viimeinen aamu täällä. Tai siis on huomennakin aamu, mutta se on kiireen aamu: pitää herätä heti viiden jälkeen, että ehtii saada kaiken lopun tehtyä ennen kuin kyytimme tuosta portilta lähtee kello kuusi. 

Makaan nyt vielä tässä, peiton alla. Viimeistä kertaa tässä kohdassa, sillä tänään vaihdamme yläkerran makuuhuoneet takaisin. Eli siirrämme lasten sängyt tähän pienempään huoneeseen, joka on nämä kuukaudet ollut meidän huoneemme. Ja siis me tietysti nukumme ensi yön tuolla seinän toisella puolella. 

Sen verran kun nyt nukumme.

Appivanhemmat saapuivat tänne lauantaina "hakemaan meitä kotiin". Käytännössä avuksi, joka onkin jo ollut korvaamatonta. Lasten perussetti on nyt pyörinyt oikeasti tuossa sivussa ja me olemme O:n kanssa voineet rauhassa keskittyä pakkaamiseen, pyykkäämiseen ja muihin "lopunajan" toimiin. 

Tänään ohjelmassa on vielä hieman sitä pakkaamista, vähän pyykkäämistä, paljon talon rymsteerausta ja inhottavasti jäähyväisiä. Naapurit ovat olleet viikonlopun juhlimassa häitä Lontoon kupeessa, mutta palaavat tänään parahiksi hyvästelemään ja ottamaan vastaan "ihan pari juttua", mitä meiltä täältä olisi jäämässä...

Inhottava, hässäkkäinen haikeuspäivä - jonka takana kuultaa kuitenkin se riemu, että huomenna lähdemme kotiin!

Yhden aikakauden loppu

Tässä lähtötohinoiden alkua odotellessa meinasi jäädä huomaamatta tämä yhden aikakauden käsillä oleva loppu. Olen huomenna viimeistä päivää lasten kanssa kolmestaan kotona. Siis niin, että se on "päätyöni". 

Jäin töistä pois heinäkuussa 2010; viimeisilläni raskaana, kuuman kesän ja töiden siirtelyn aiheuttaman hässäkän uuvuttamana. Ja ajattelin palaavani töihin reilun vuoden päästä, kun neiti olisi noin vuoden ja minulla äitiysloman päälle nautittuna kaksi settiä vuosilomia. 

No. Palasinkin, kun kesäkuussa 2011 olin töissä kolme viikkoa auttamassa ryhmämme uusien rekrytointien koulutuksessa. Ja heinäkuun 2011 alussa jäin taas äitiyslomalle. Silloin ajattelin, että palaan töihin elokuun 2012 alussa. 

En palannut, vaan aloin pakata elämäämme Suomessa, että voimme lähteä tänne. O:n väitöskirjaprojekti oli siinä vaiheessa, että tutkijavaihto sopi siihen hyvin. Ja meidän perheemmehän oli tietysti myös oivallisessa vaiheessa: lapset niin pieniä, että täällä ei tarvinnut vielä miettiä koulukuvioita - mutta sen verran isoja, että niiden kanssa oli tänne ihan rauhallista lähteä. Talven aikana väliin jäi vain juniorin 18kk neuvola, jonka voi "korvata" hyvin nyt 21kk kohdalla kun palaamme Suomeen. 

Lisäksi tuo väli oli minunkin kannaltani hyvä; olin valmiiksi jo off-work, joten äitiysloman muuttaminen hoitovapaaksi ei ollut kuin ilmoitusasia. 

Huomenna on kuitenkin viimeinen päivä tätä elämänvaihetta. Vaihetta, joka on ollut täynnä iloja ja murheita, väsymystä ja onnistumisten riemuja. On ollut päiviä, jolloin olisin antanut vähintäänkin varpaita siitä, että olisin päässyt töihin. Tai minne vaan, pois kotoa. Ja sitten niitä päiviä, joiden arvo kirkastuu päivä päivältä. Kun neiti käännähti ensimmäisen kerran vatsalleen. Kun juniori osoitti kattoon ja tokaisi "lamppu" (ikää oli muistaakseni 7 tai 8kk). Kun molemmat lapset kaivautuvat aamupäivällä sohvalla kainaloon kuuntelemaan satua. Kun isosisko tulee hakemaan veljeään leikkiin ja hetken päästä heleä kikatus kuuluu toisesta päästä taloa. Kun neiti sanoo "Tykkään äidistä.". 

Me teemme nyt vaihdon: O jää kesäksi kotiin, pyörittämään meidän taas hieman muuttuvaa arkeamme ja minä lähden töihin. Lepäämään, sanoisin nyt. Menettämään niitä arjen pieniä helmiä, huomaan varmaan pian. Onneksi omassa helminauhassani on nyt nämä kuukautta vaille kolme vuotta, jotka tulevat varmasti ajan kanssa kiillottumaan arvokkaammiksi kun nyt arvaankaan. 

Ding Dong - kuka siellä?

Suomalainen superlauantai: MM-jääkiekon välierä ja Euroviisufinaali. Suuret odotukset, nollatulos. Tai lähes.

Kaikesta suomalaisesta superista hiotuu täällä terä pois, kun ei ole niitä muita suomalaisia, joiden kanssa hypeä jakaa. Facebookista toki saa tunnelmasirpaleita, mutta on se aika eri katsella täällä 15" läppärin näytöltä matsia 15 minuutin viiveellä, kun fiilistellä sitä Suomessa joko omalla sohvalla tai hallissa, hyvässä seurassa tai ihan omalla porukalla.
Toisaalta, ei se tappio - edes Ruotsille - tuntunut täällä ehkä niin kitkerältä, kuin mitä se ehkä Suomessa nyt oli?

Euroviisut sen sijaan olivat elämys. Vaikka sekin katsottiin tuosta pikkutelkkarista (22"), mutta tunnelman kohottajina olivat naapurin P ja A, herkulliset viisueväät (niistä lisää alla) ja BBC:n Euroviisulähetys. Oli siinä oma tunnelmansa kuulla jonkun muun (kuin sinivalkoisilla kuorrutetun suomalaisjuontajan) kommentoivan niin Suomen kuin muidenkin maiden esityksiä. Ja tunnistaa ne UnionJack-lasit, jotka kommentaattoreille tuli päähän Bonnie Tylerin kohtuullisen epäonnistuneen esityksen jälkeen.
Meillä oli hauska ilta, lapset kylpivät yhdessä ja naapurin F:kin nukahti yllättävän vaivattomasti vierashuoneeseemme. Istuimme TV:n edessä, söimme, joimme, täytimme pistekortteja, nauroimme ja joillekin esityksille melkein itkimme - ja lopulta totesimme, että eihän näissä kisoissa oikeasti koskaan ole mitään tekemistä sillä, mistä itse tykkää tai mikä edes on oikeasti musiikkia. On musiikkia ja sitten on Euroviisut.

P, A ja uninen F lähtivät meiltä tuohon kolmen oven päähän ennen puoltayötä. Me menimme aika suorilta nukkumaan ja niin oli kuulemma tehty naapurissakin. Kaukana ovat ne ajat, kun viisujen jälkeen lähdettiin juhlimaan Suomen voittoa Manalaan. Ja aamulla kyseltiin, että voitettiinko me OIKEASTI.

Tässä vielä viisueväsreseptiikkaa, sen verran hyvää kun oli:

Tacogratiini

1 sipuli

2 valkosipulinkynttä

1 rkl öljyä

400 g naudan paistijauhelihaa

1 pussi texmex-mausteseosta

1 prk (400 g) tomaattimurskaa

1 dl pakastemaissia tai pieni purkki säilykemaissia

4 - 6 cheddarjuustoviipaletta

 

Kuori ja hienonna sipuli ja valkosipulinkynnet. Kuullota sipulit öljyssä kasarissa. Lisää joukkoon jauheliha ja anna ruskistua.Sekoita joukkoon mausteseos. Lisää kasariin tomaattimurska ja (valutetut, jos purkista) maissinjyvät. Kaada seos voideltuun uunivuokaan. Halkaise juustoviipaleet kolmioiksi ja nosta jauhelihaseoksen päälle. Gratinoi 200-asteisessa uunissa, kunnes juusto sulaa.

 

Oululainen nachosötkötys

1 kerä jäävuorisalaattia

½ kurkku

2 tomaattia

½ punasipuli

1 purkki salsakastiketta

2 purkkia (á 150-200g) ranskankermaa

juustoraastetta

 

Hienonna jäävuorisalaatti, kurkku, tomaatit ja punasipuli kohtuullisen pieneksi silpuksi. Lado laakean vadin pohjalle kerroksiin; salaatti alimmaiseksi, siihen päälle kurkku, tomaatti ja sipuli. Lusikoi salsa tasaiseksi kerrokseksi vihannesten päälle ja levitä sen päälle ensin ranskankerma ja ripottele juustoraaste päälimmäiseksi. 

 

Molemmat höysteet nautitaan nachojen avulla ja kanssa. Mieluiten hyvässä seurassa.

 

Nachojen lisäksi meillä oli tarjolla A:n tekemää tiramisua. Ei tuossa laihtumaan varmastikaan päässyt. 

Ikävä tulee.

Enää 10 päivää. Kaksi viikonloppua. Vain yksi keskiviikko ja torstai. Nyt on hyvä aika miettiä, mitä kaikkea tästä kokemuksestamme tulen Suomessa ikävöimään.
- Sää. Ehtymätön valittamisen aihe, mutta myös mukavan leppeä ja mutkaton. Koko vuosi ollaan pärjätty matkarattailla, joilla Suomessa ei tee yhtään mitään välillä marraskuu-toukokuu. Puuttumaan on myös jäänyt lumityöt, räntä, loska ja se läpitunkematon pimeys, joka laskeutuu Suomen ylle joskus lokakuun puolivälin jälkeen ja repeää valoksi ehkä helmikuun lopulla.
Varhain alkanut kevät ja kesä - vaikka ne olivatkin täällä ennätyksellisen myöhässä tänä vuonna (lucky us?) - on myös ehdotonta plussaa.
- Kotiinkuljetus. Kaikki tuodaan täällä ovelle, usein vielä ilman erillistä maksua. Joulun aikaan meille tuli laatikkokaupalla tavaraa - siis lahjoja, eniten lapsille - eikä mitään, siis MITÄÄN, tarvinnut hakea mistään ruuhkaisesta, kosteantunkkaisesta postitoimistosta.
- Ruoan hinta. Halpaa täällä on mm. leipä, maito ja mehut. Loistavia tuoreita sämpylöitä saa parikin pakettia punnalla. Samanlaisesta satsista saa Suomessa maksaa sen viisi euroa. Jos edes riittää. Plussaa on toki myös se, että ruokaviinit ja oluet saa myös samasta paikasta. Ja edullisuuden lisäksi kotiin kuljetettuna.
Lisäksi tuore on tuoreempaa täällä ympäri vuoden ja lähes mitä vaan saa tuoreena kuukauteen katsomatta.
- Lastenohjelmat. BBC:n lastenkanava CBeebies lähettää ohjelmaa joka päivä 06-19. Ihan joka päivä. Ikävä tulee varmasti jo ensimmäisinä aamuina Suomessa, kun viikolla ohjelman alkua saa odottaa seiskaan ja viikonloppuna kasiin (korjatkaa, jos olen väärässä). Tällaisten aamuvirkkujen taaperoiden kanssa se vaan on aika verratonta, että saa itse koomailla sohvalla ja antaa TV:n hoitaa viihdyttämisen siihen saakka että itse saavuttaa edes välttävän tajunnantason.
Lisäksi lastenohjelmat toistuvat kohtuullisen pienin muutoksin päivästä toiseen: Woolly-hämähäkki tulee kahdeksalta, sen jälkeen kun kääntää Channel 5:lle niin sieltä tulee 3-4 jaksoa Pipsa Possua (arkisin), Pipsan jälkeen CBeebies lähettää kaupunkitarinan, jonka jälkeen tulee opettavaisia aakkos- ja numero-ohjelmia ja tietty yksi lasten suosikeista Rhyme Rocket. Ja puistoon lähdetään mr Tumblen jälkeen (tulee klo 9.50-10).
Katsotaankohan meillä liikaa telkkaria?
- Sijainti. Asumme täällä ihan Colchesterin keskustassa, mutta omakotitalossa, rauhallisella alueella. Suuren puiston reunassa, johon pääsee leikkimään noin minuutin kävelyllä. Koska enää ikinä tulemme asumaan viiden minuutin kävelymatkan päässä tämänkään kokoisen kaupungin keskustasta? Suomessa odottaa lähiöelämä ja automarkettiarki (vaikka aiommekin jatkaa ruoan kotiin tilaamista).
- Puisto. Tuo Castle Park tuossa takapihan muurin takana on ihana. Sen suuri leikkipuisto ja isot nurmikentät. Oravat ja sorsat. Linna ja sen varjoon jäävä kultakalalammikko. Kyllä sitä tulee ikävä, Espoon pienissä ja kuluneissa leikkipuistoissa keinuessa.
- Perheaika. Olemme olleet täällä neljästään. Varsinkin alkuun, kun kumpikaan meistä ei tuntenut yhtään ketään, niin elämä keskittyi kotiin. Ja keskittyy se vieläkin. Kummallakaan ei ole mitään sen ihmeempiä menoja ja illat ovat leppoista perheaikaa. Suomessa odottavat molempien ystävät, joita haluaa nähdä mahdollisimman pian, samoin suku ja harrastukset. Minulla jalkapallon kesän harrastesarja on jo alkanut ja tarkoitus on liittyä vahvuuteen heti kesäkuun alusta. Se tarkoittaa käytännössä kahta arki-iltaa jalkapallon parissa joka viikko - töiden lisäksi.
Ja nyt jo on sovittu ystävien kanssa brunsseja, kesäjuhlia, tapaamisia ja kahvitteluita. Niiden lisäksi kalenterissa on jo siskontytön ristiäiset, mökkiviikkoja, työmatkoja ja rapujuhlia. Fakta vaan on, että Suomessa meillä on paljon elämää kodin ulkopuolellakin - täällä kaikki on enemmän ja vähemmän keskittynyt kotiin. Mikä on ollut aika ihanaakin. (vaikka aika ihanaa on kyllä päästä taas näkemään kaikkia ystäviä, joita on ollut kova ikävä täällä...)
- Roskat. Alkuun se tuntui älyttömältä ja vaikealta; roskat haetaan kerran viikosta tuosta oven edestä, jonne ne pitää nostaa sinä aamuna. Ja siinä välissä ne siis on säilöttävä jossain täällä omissa nurkissa. Joka toinen viikko haetaan sekajätteiden lisäksi muoviroskat ja puutarhajätteet, ja joka toinen viikko on vuorossa paperi-, pahvi- ja kartonkijäte, lasi- ja metallijäte sekä mahdollinen vaatelumppu.
Mutta oikeastihan se on nerokasta. Sekajätteet saa säilöttyä roskatynnyrissä talon kulmalla, muut voi hyvin pitää sisällä kun eihän ne haise tai mätäne. (Paitsi tietysti puutarhajäte, mutta se nyt tulee pidettyä ulkona muutenkin.) Ja ne tosiaan haetaan tuosta ovelta. Eli ei tarvitse kuin nostella säkit kadunvarteen ja siitä ne menevät. Huis vaan.
Tuoreessa muistissa on lasisten pilttipurkkivuorien kyörääminen kauppakeskuksen kierrätyspisteeseen aina kun kaapista loppui tila. Eli noin puolentoista viikon välein. Pulloista ja tölkeistä puhumattakaan. Täällä kaikki menee ihan tuosta ovelta. Kaikki siis tuodaan ja haetaan ovelta. Ihanan helppoa ja kätevää!

Tässä nyt muutama juttu. Lisään näitä sitä mukaa, kun muistan.
Tänä aikana täällä Suomesta on ikävöity mm.
- Kerroskattilaa
- Saunaa
- Ystäviä
- Perhettä
- Kunnon talvea
- Kauppojen, bussien ja kahviloiden esteettömyyttä
- Mansikkakeittoa
- Kermaviiliä - ennenkaikkea dippien tekemiseen
- Omaa kotia, varsinkin sen skandinaavisen krumeluuritonta sisustusta

Aina ikävä on jonnekin; menneeseen, tulevaan, kotiin, äitiä, nuoruutta tai vaikka vain lomaa. Vahvuutta on löytää ja tunnistaa ne omat ikävät ja huomata, mistä ne ehkä johtuvat. Ja sitä kautta löytää se oma kotinsa; se paikka, missä on hyvä ja lempeä olla ja mistä ei ole kiire minnekään. Oma kotini on näiden kolmen luona; O:n neidin ja juniorin. Mutta mukavaa on myös, että siellä lähellä on ihmisiä, joihin nojata kun ei itse jaksa seistä suorana ja joiden murheista voi itse ottaa välillä helmoja kannateltavakseen.

"Siksi lähteä mun täytyy, että palata joskus mä tänne saan." sanoi Juha Lehti laulussaan. Se pätee kaikkiin lähtöihin. Tähänkin. Molempiin suuntiin.

Kierrätystä

Aamu. Muut ovat aamupuurolla, minä makaan vielä tässä. Lämpimässä peiton alla ja kuuntelen:  mikron ovi paukkuu, O kyselee lapsilta, mitä he haluavat puuron päälle, juniori kiljuu ja kikattaa ja joku hakkaa tuolia lattiaan. Leppoisaa. Oikeasti.

Samalla katselen makuuhuoneen hyllyjä; tuolla on nesessääritavaroita, miten niitäkin on noin kertynyt; tuohon on kertynyt kirjoja, ai niitäkin on noin paljon. Lähtöön on puolitoista viikkoa, 11 päivää, ja kaikki mitä katson lokeroituu tällä hetkellä johonkin kolmesta kategoriasta: jää tänne, menee roskiin/kiertoon tai pakataan mukaan. 

Tällä viikolla olen saanut järjesteltyä taas keskimmäisen kategorian asioita: maanantaina olimme kaksivuotissynttäreillä, jonne (tympeästikö?) veimme lahjaksi yhden meiltä tänne jäävän nallen ja pari muuta keskikategorian pehmolelua. Eilen olimme kerhossa, jonne sovin ensi viikolla vieväni kassillisen meiltä jääviä leluja, viime viikolla sovin lähistöllä asuvien suomalaisäitien kanssa tänne jäävän lastenkirjakasan kohtalosta ja huomenna aamulla suomalainen naapurimme tulee käymään ja saa mukaansa ainakin tuon jo-lukemani-suomenkielisten kirjojen kasan ja (toivottavasti suuren) osan mauste- ja kuiva-ainekaappiimme kertyneistä tuotteista, joita emme ehdi enää käyttää. 

Hiljalleen asioita järjestellään - ja samalla koitamme olla arjessa ihan tavallisesti. Olla ja odottaa. Ei tässä oikein muuta voi.