Talvi yllätti sisälläviihtyjän.

Talvi yllätti autoilijat Suomessa - kuten joka vuosi. Ja talvi yllätti suomalaisen Britanniassa. Ei tosin lumella tai millään muulla tavanomaisen talvisella, vaan ihan silkalla lämpötilan pudottamisella. Toki täällä ulkolämpötila on yhä suomalaisen syksyn tasolla; päivällä, jos on pilvistä, on silti toistakymmentä astetta lämmintä. Auringossa voi jo takkia ottaa pois ja heittäytyä suomalaiseen juhannustunnelmaan. Yöt ovat kuitenkin jo ihan talvisia ja olipa toissa aamuna puistossa jo kuuraakin.

Se yllättävyys tässä tulikin sisällä. Vaikka taloomme vaihdettiin kesällä uudet, tuplalasitetut, ikkunat ja uusi ovi, niin silti täällä sisällä on melkein sietämättömän kylmä. Jostain vetää, koko ajan, ja parhaimmillaan minulla on tainnut olla kolmet (3) villasukat jalassa kerralla. Ja silti varpaita tuntui palelevan.
Lämpömittarin mukaan sisälämpötila huitelee 14-18 asteen välissä, joten on ymmärrettävää, jos hieman palelee. Kuitenkin patterit tuntuvat olevan koko ajan päällä ja kuumina ja lisänä meillä on alunperin vierashuoneessa pidetty lisälämmitin, jota nyt on jo kanniskeltu huoneesta toiseen asumismukavuutta lisäämään. Toki kaikki tämä on ollut tiedossa: jokainen tuttu ja vähän vieraampikin, joka on itse briteissä asunut, mainitsi AI-NA ensimmäisenä sen, että täkäläisissä taloissa on kylmä. Ja kyllähän sen itsekin muistin Irlannin ajaltani: joulun aikaan olin poissa 12 päivää, jonka ajan myös huoneeni patteri oli pois päältä. Kun palasin ja avasin huoneeni oven, oli ensimmäinen ajatukseni, että "hitto, jäikö multa koko täksi ajaksi ikkuna tänne auki?". Niin kylmä henkäys huoneesta vastaan tulvahti. Ja melkeinpä se kesti sen jäljelläolevat kolme viikkoa että huone taas lämpeni mukavaksi...
Silti, vaikka kuinka tämä oli tiedossa, niin ikävä on. Ikävä Suomen lämpimiin asuntoihin, joissa villasukkiakin riittäisi vain ne yhdet. Jos siis niitä tarvitsisi ollenkaan.

Missä välissä?

Päivityshiljaisuus on taas vallinnut. Tahattomasti. Viikonloppuna tuntui, ettei ollut mitään kerrottavaa - tai ainakaan hyvää ideaa siitä, mihin nyt täällä tarttuisi. Oli vaan mukavaa, kiireetöntä perheaikaa. Ja paljon pyykkiä. Arjen palatessa ideoitakin alkoi tulla, mutta nyt vastaan on tullut ajan puute. Teimme nimittäin O:n kanssa iPhone-lakkosopimuksen; perheen yhteinen aika kun tuntui valuvan siihen, että lapset juoksivat vanhemman luota toiselle ja kumpikin meistä oli aina vaan uponnut jonnekin muka-tärkeään netti-plinplailuun noilla kirotuilla "äly"puhelimillamme. Nyt olemmekin sopineet, että illat ovat yhteistä LIVE-aikaa ja pelit & vehkeet pistetään huilille ainakin siksi aikaa kun lapset ovat hereillä. Ja mieluusti sen jälkeenkin, että saisimme vähän aikaa toisillemmekin, emmekä kommunikoisi vain facebookin, twitterin ja mailin välityksellä.
Niinpä onkin tuntunut, että jos (=kun) en lasten päivällä nukkuessa ehdi tänne kirjoittaa, en sitä ehdi sinä päivänä sitten ollenkaan. Ja tuohon päiväuniaikaan on usein kasautunut pari muutakin - anteeksi vain kärsimättömät, päivityksiä kyttäävät sukulaiset siellä Suomessa (kun eihän tätä muut lue. Seriously.) - prioriteettitasoltaan hieman tärkeämpää juttua (tiskit, pyykit, päivällisen valmistelu...), joiden parissa onkin sitten se koko aika mennyt.

Tänäänkin aie on oikeastaan kariutunut, tällä kertaa tosin sen takia, että esikoinen ei meinannut millään, siis MILLÄÄN, rauhoittua päiväunille. Istuin lopulta sänkymme jalkopäässä kolmisen varttia ennen kuin kaksveen taistelu unta vastaan haipui. Ja siinä vaiheessa yksvee heräsikin omasta sängystään. Niinpä toive tämän päivän omasta hetkestä oli kokonaan haudattu, mutta onneksi juniori on sen verran leppoisampi kaveri iPadin suhteen kuin siskonsa, niin sain tämän verran kirjoitettua ennen kaksveen heräämistä.
Nyt nimittäin yläkerrasta kuuluu tepsutus; neiti on siellä ilmeisesti heränny ja suunnannut potalle. Vahinkojen ja jälkipyykin minimoimiseksi lähdenkin NYT sinne auttamaan...

Hiljaisuus ja laattapiste.

Sinne lähtivät, vähän samanlaisella hulinalla kuin tulivatkin. Pyörivät keittiössä, söivätkin kai jotain, kikattivat, käkättivät, komensivat ja kitisivät. Etsivät takkejaan, löysivät kengät, yksi kerrallaan pomppivat etupihalle, keinuivat portissa, juoksivat vielä kerran talojen väliseen kujaan. Komennettiin autoon, taistelivat paikoista, asettivat navigaattorin ikkunaan ja lähtivät. Pois täältä, kohti Italiaa. Talossa on taas hiljaista.

Itse tartuin takaisin arkihommiin: laitoin esikoisenkin unille - kuopus kun kupsautettiin jo lähtöhässäkän tieltä - ja tiskasin, lakaisin, pienensin pöydän, kannoin ylimääräiset tuolit pois keittiöstä, söin itse lounasta ja laitoin päivällistä. Ja juuri kun olisin ehtinyt hetkeksi istahtaa kuului yläkerran porrastasanteelta: "Äitii. I hejäs."

Kotiin palattuaan mies ensitöikseen puhkoi noin kaksitusinaa Halloween-palloa ja minä otin "Happy Halloween"-bannerin pois ikkunasta. Karkkikulhon pohjalle jääneet t'n't-karkit siirsin pienempään, kannelliseen, ämpäriin ja nostin jääkaapin päälle. Kyllä ne pahimmassa karkkihammaskolotuksessa kelpaavat meillekin. Toisen halloween-kulhon annoin lapsille kylpyleluksi.

Ihanaa kun vieraita käy; on seuraa, tekemistä, menemistä ja elämää. Mutta on ihan mukavaa olla vain omallakin porukalla. Saa arkisia askareita tehtyä ja kaikki tavarat taas omille paikoilleen. Saa rauhassa levittäytyä ja vallata taas koko talon vain omaan käyttöön. Vierashuone tulikin viime yönäkin vielä tarpeelliseksi, kun lasten kylpiessä aloin tunnustella omaa oloani, puuropöydässä se alkoi jo olla hieman enemmänkin omituinen. O nukutti lapset vaikka olisi ollut minun vuoroni, ja hyvä että nukuttikin, sillä ennen kuin esikoinen oli unessa, olin itse "päässyt" siirtämään suurimman osan illallisen fuusiokeittiön tuotoksesta (lihamureketta ja oriental stir fry - oli hieman jäänyt kiinnostavia raaka-aine-valikoimia vierailijoiden jäljiltä) Colchesterin jätevesijärjestelmään. Olon jatkuessa kohtuullisen vellovana päätimme, että minä jään nukkumaan alakerran en-suite-vierashuoneeseen täksi yöksi. Ja hyvä niin: olo herätti yöllä vielä kerran, iltaisten vessavisiittien lisäksi.
Aamulla olo oli jo kohtuullisen normaali, mutta koko tämä päivä on mennyt aika sumussa. Onhan se tietysti ymmärrettävää, kun eilisen koko energiavaranto meni viemäreihin eikä korvaavia ole vielä ehtinyt kovasti kerryttää. Kun ei nyt niin kovasti maistukaan.
Toivon nyt vaan, että vaikka tämä ei ruokamyrkytys tainnut ollakaan (kaikki muut ovat pysyneet - SO FAR - kunnossa), niin ettei kyseessä olisi kuitenkaan mikään vatsatauti. Jospa, typeryyksissäni, olisin taas onnistunut vaan kuivattamaan itseni, kuten tein kesällä mökillä - ja silloinkin oksensin, kun olin unohtanut / en ollut ehtinyt juoda tarpeeksi päivän aikana. Eniten toivon sitä, että varsinkaan lapset eivät nyt alkaisi oksentaa. Se kun kokemus, jota ilmankin voisin tässä kokolattiamattoelämässä selviytyä...

Fingers crossed, siis.

Salaisuuksien kammio

ESIPUHE

Tartuin ensimmäiseen Harry Potter-kirjaani joskus aivan 2000-luvun alussa. Tuolloin sarjasta oli suomeksi ilmestynyt ensimmäiset neljä teosta, jotka - alkuun päästyäni - ahmin pikavauhtia ja kasvavalla innolla. Sen jälkeen jokaisen osan ilmestyminen oli pitkän odotuksen jälkeinen täyttymys - minä kun halusin jatkaa alkuperäisellä polullani ja luin jokaisen teoksen vasta suomeksi. 

Elokuvien alkaessa ilmestyä vuonna 2001 kävin nekin, tunnollisesti, katsomassa jokaisen ihan elokuvissa saakka. 

Nyt seuraavakin sukupolvi on Pottereiden parissa, siskonpoika T, kymmenen vuotta, on myös potterinsa lukenut ja katsonut. Ja kun viikko sitten sain puhelun Italiasta, jossa sisko tiedusteli haluaisinko lähteä heidän kanssan Warner Brosin Leavesdenin studioille katsomaan, miten nuo elokuvat on tehty, ei sitä tarvinnut kauaa miettiä. Ajankohtakin kun oli sopiva ja O myöntyväinen jäämään meidän lasten kanssa kotivahdeiksi elämysmatkamme ajaksi.

Niinpä starttasimme tästä sunnuntaina päivällisen jälkeen ja ajoimme n. puolitoista tuntia Colchesterista Leavesdeniin sateisessa ja hämärtyvässä lokakuun lopun illassa.
Elämystä on vaikea kuvailla sanoin, niinpä laitan tähän vähän kuvia. Saatesanoina: jos olet potterisi lukenut ja varsinkin jos elokuvasarja on tuttu, niin SUOSITTELEN. Muutoinkin tuo on vierailun arvoinen paikka; hyvin tehty, hienosti toteutettu ja wau-efektejä pullollaan. Uskomatonta, mitä kaikkea noihin elokuviin on OIKEASTIKIN tehty - ei vain tietokoneella! 

Esittelyfilmin jälkeen, kun näyttelijät olivat pujahtaneet suuren salin ovista sisään, valkokangas nousi ja paljasti ne samat ovet! Tässä ovella elämysseurueemme: R, T, N ja N.

Suuri sali sisältä, takan kohdalta oville päin. Katto ei nyt ollut todellisuudessa niin hieno, kuin leffoissa... ylläri.

Keitä siellä nyt meitä olikaan; Dumbledore, Hagrid, ja... ja... ;) Kaikki propsit ja vaatteet olivat muuten niitä OIKEITA, leffoissa käytettyjä kamoja.

Kalkaroksen kamat taikajuomaluokassa. Ja parit mausteet hyllyillä...

Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa oli aika saman näköinen matto kuin meillä alkukodossa! Äidille vaan terkut: ei sitä kannata liikaa kunnostaa! :)

Tiedonjanoinen seurueemme valtasi kaikki päätteet: T, N, R ja N. Taustalla pilkottaa Dumbledoren toimistoon vievän portaikon sisäänkäynti.

Dumbledoren toimiston maalausjengi oli kokonaisuudessaan unessa :)

Toimistossa Albuksen kamat. Me kaikkihan tiedetään, miten Dumbledorelle itselleen kävi...

Pojat taikaministeriössä. Toimistot olivat kyllä tuolloin jo tyhjinä.

Poimittaislinja. Ei päästy kyytiin, mutta satoi kyllä - mikä sopi tunnelmaan.

Likusteritie 4. Ja kolmonen kans.

Magic is might ehkä taikaministeriön mielestä, mutta meillä jästeillä se kyllä on Starbucks.

R.I.P. Tom Riddle - ja muut sen sukulaiset.

Paremman sään aikana oltais päästy myös kävelemään tähän sillalle. Mutta nyt satoi (yllätys) ja silta oli kiinni. Buu.

Viistokuja. Porttikongien pimeydestä huomattiin myös yksi kuolonsyöjä (jaiks!)

Weasleyn veljesten pilailupuoti, ovensuussa herkulliset Puking Pastilles.

Ollivanders.

Ollivanderin valikoima löytyi hieman myöhemmin. Jokainen 17 000 sauvasta ja laatikosta on (kuulemma) KÄSIN tehty ja viimeistelty. Että sellainen työllistävä vaikutus tällä leffalla... O_o

Pienen pienoismallin olivat sitten askarrelleet, joutessaan.

Mittakaavasyistä R, viisvee, ja Tylypahkan "pienoismalli".

Toiselta puolelta.

... ja alhaalta.

Iltavalaistus Tylypahkassa.

Kaikkiaan reissu oli upea ja henkeäsalpaava. Tuo 8 elokuvan projekti on kyllä ollut sellainen keskimääräistä kookkaampi rakennus- ja askartelurupeama, johon on käytetty ihailtava määrä ammattitaitoa, yksityiskohtien hiomista, käsityö- ja rakennustaitoa, aikaa, rakkautta ja tietysti rahaa. Ja vaikka tällä kokonaisuudella nyt sitten keräillään näitä pennosia myös takaisin, on minusta mahtavaa, että nämä teokset, tarvikkeet, pienoismallit, piirrustukset, rakennelmat, lavasteet - KAIKKI - on saatu säilyttää. Muutoinhan olisi ollut melko todennäköistä, että tuollakin nähdystä tavarasta ja rakennelmista iso osa olisi vaan vedetty silppurin läpi ja säilytetty vain elokuvissa nähtävänä. Nyt, tällainen tapa-potteristi sai kyllä koko £28 lipunhinnalleen elämyksiä, ihasteluja ja wau-huudahduksia. Ja 249 valokuvaa.

Järjetön sää - ja eläintarha.

Siskonperheen vierailu on oiva insentiivi meillekin lähteä vähän tästä omasta lähialueesta kauemmas ja koluta hieman kaupungin nähtävyyksiä. Eiliselle olimme suunnitelleet retken eläintarhaan, joka ennakkotietojen mukaan on iso ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Etukäteen olimme ottaneet selvää - aukioloaikojen ja reittitietojen lisäksi - että paikan päällä olisi mahdollista päästä jopa syöttämään niin kirahveja kuin elefanttejakin. Aamun pienestä sadekuurosta ja BBC:n ennustamasta "heavy rain showers"-skenaariosta huolimatta päätimme pitää etukäteissuunnitelmasta kiinni ja lähdimme ennakkoluulottomasti liikkeelle. Meidän perhe - ja siskon esikoinen T - hyppäsimme bussiin siskon ja kahden nuorempansa kanssa ajaessa reilun neljän mailin matkan autolla. Jo bussipysäkille kävellessämme huomasimme sään olevan aika viileä, mutta olimme - mielestämme - varustautuneet kirpeään syyskeliin asianmukaisesti.

Perillä "heavy rain showers" kuitenkin alkoi asettaa haasteita eläintarhasta nauttimiselle ja pian huomasin a) pukeneeni ITSELLENI hieman liian vähän päälle ja b) unohtaneeni rattaiden sadesuojan kotiin. Amatöörimäistä. Suomalaisella sisulla kahlasimme kuitenkin puistoa läpi ja palelimme. Välillä vettä tuli paljon, välillä paistoi aurinko - mutta lähes koko ajan oli KYLMÄ.

Lounaan jälkeen oli niin kurja keli, että sarvikuonotkin olisivat mieluummin olleet sisällä.

Kurjasta (perusenglantilaisesta?) säästä huolimatta jo alkukierroksesta saakka oli aivan selvää, että ennakkotiedot pitivät paikkansa: puisto on todella hieno ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Yhtä selvää oli sekin, että tämä meidän visiittimme tulee jäämään kaikkien mieleen järjettömän säänsä takia! Siskon lapsista kahden pienimmän takit ja isoimman kengät eivät pitäneet vettä kovin hyvin, meillä ei tosiaan ollut sitä rattaiden sadesuojaa mukana ja minä olisin itse tarvinnut kerroksen tai kaksi enemmän vaatetta.

Erinäisissä katoksissa tuli pidettyä sadetta - mutta KYLMÄ niissäkin oli!

Onneksi sisätilojakin riitti - tässä neiti ja O simpanssien lumoissa.

Kaikesta huolimatta reissu oli hieno, hauska ja ikimuistoinen. Oma, jo taittumaan päin ollut, flunssani leimahti uudelleen kaikkeen kurjuuteensa, meidän lapsista molemmat niiskuttavat nyt myös - mutta loppuseurue vaikuttaa selvinneen ilman jälkiseuraamuksia. Ehdottoman varmaa on se, että puistoon on mentävä, lämpimämmällä ja kuivemmalla säällä, uudemman kerran!

N, N, O (ja rattaat) ja R Playa Patagoniassa, merileijona-altaan tunnelissa.

Italian invasion

Eilen lounasaikaan ne tulivat. Hälisten ja pölisten ne pelmahtivat sisään portista, kipittivät portaat ylös ja alas, kinastelivat, kikattelivat, availivat ovia ja kurkistelivat joka nurkkaan. Neiti seisoi ovensuussa ja moikkasi kaikkia, juniori jähmettyi etupihan muuriin kiinni ja tuijotti. Kauhuissaan. Isosiskoni tuli Italiasta vierailulle ja toi mukanaan ihanat lapsensa - eli lasten serkut T:n (10), N:n (7) ja R:n (5). Porukkaa ja pälinää tuli kerralla niin paljon, että kuopus alkoi tottua tilanteeseen vasta päivällisaikaan. Esikoinen taas ui joukkoon kuin kala veteen ja varsinkin tyttöseuran (R) saaminen oli neidille erityisen mieluista. Iltapäivällä puistossa käydessämme tajusin konkreettisesti, että en ole ollut perheen ainoa yksinäinen: serkuskolmikon mukana juostessaan neiti-kaksvee oli jotenkin niin elementissään että äidin sydän hieman rutistui. Lisäksi rutistusta - myös ihan hyvällä tavalla - aiheutti se, että vieraiden myötä minä olin taas ihan roskavaluuttaa. Kaikessa ja kaikkialla auttamaan kelpasi vain täti-N, ei äiti. Missään tapauksessa. Juniorille sentään kelpasin, se kun raukka oli vieläkin hieman ihmeissään kuvaan pelmahtaneesta ääni- ja touhukavalkadista. Tuleva viikko on täynnä kaikkea: eläintarhaa, Harry Potter-elämystä, Lontoon vierailua (tosin vain vieraille, me jäädään tällä kertaa kotiin) ja lopulta Halloweenia täällä Colchesterissa. Ja näiden lisäksi hulinaa, pölinää, naurua ja huutoa tulee varmasti myös riittämään. Ihanaa!

Kivaa ja helppoa

Tyttö on puistossa isänsä kanssa. Tyttö juoksee telineeltä toiselle, isä lompsii perässä kainalossaan nukke, sateenvarjo ja kokoontaitetut nukenrattaat. Jossain vaiheessa parivaljakko päätyy viereemme ison kiipeilylinnan kupeeseen ja tytöt huomaavat toisensa. Yhteistä kieltä ei tarvita silloin kun mieli on avoin ja intressit samat. Isä taittaa nukenrattaat auki, tyttö tarjoaa nukkeaan katsottavaksi ja meidän neidin silmät loistavat. Yhdessä ja erikseen tytöt juoksevat rattaiden ja nuken kanssa, kiltisti ja mukisematta vuorotellen. Me, kuopus, tytön isä ja minä, seuraamme huvittuneina - kuopus ehkä hieman kateellisena - tyttöjen menoa. Iloa riittää siihen saakka, kunnes pikkuveli väsyy ja meidän on aika lähteä kotiin.
Kampean raivosta kirkuvan kaksivuotiaan rattaisiin ja tuuppaan suoraa huutoa raivoavan lastini puistosta kotiin. Tänään olin onnellinen, ettei matka ole tuon pidemp. Jos olisin kehdannut ja jos voimat ja pokka riittäisivät, niin olisin lingonnut neiti-raivopään muurin yli suoraan takapihallemme. Mutta ei, jokaisella meistä on lastimme ja minulla se vaan tänään sattui olemaan 50%:sti taaperouhma-raivo-kiukussaan tempovaa nuorta neitiä. Juniori istui vieressä tyynenä ja rauhallisena kuin äidinisänsä konsanaan.

Raivoa ja itkunnikottelua riitti kotiin, potalle ja ruokapöytäänkin noin neljän ensimmäisen haarukallisen ajaksi, jonka jälkeen eilinen kinkkupasta vei kiukusta voiton. Mutta koko episodi sai TAAS miettimään sitä, että onko mitään järkeä tehdä tuon kaksivuotiaan kanssa mitään kivaa, kun aina sen kivan lopussa tulee tällainen riemukas IPR? Pitäisikö sitä pitäytyä sitten vain tylsissä, arkisissa ja spessuttomissa jutuissa, kun hauskuudesta seuraa vain kurjuutta?

No joo, tietäähän sen itsekin, että vastaus noihin kaikkiin on, että EI tietenkään. Joskus se lapsi tulee oppimaan, että kivalla saa kivaa ja kaikki hauska loppuu aikanaan. Mutta että kivoja juttuja on luvassa jatkossakin, kun vaan jaksaa vähän siinä välissä taas sitä tavallista.

Joulupukille kyllä lähti tänään vahva toive siitä, että tänne englanninkotiinkin saataisiin ne rattaat, joita työntää. Ettei enää tarvitsisi työnnellä paperinkeräyspahvilaatikkoa (=ostoskärry) tai pyykkikoria (=rattaat).

Edit 25.10.2011
Tänään esikoinen oli puistossa kuin sydänsuruinen teini: mikään ei huvittanut, mikään ei kiinnostanut ja koko ajan vilkuiltiin vain, josko sitä eilistä tyttöä näkyisi. Tai siis, tytöstähän viis, kunhan ne rattaat tulisivat taas... Loppupuoliskon puistoilusta se sitten istui omissa rattaissaan ja mökötti. Hurraa niille kivoille jutuille - järkätään niitä vastakin, kun sen jälkeen tämä tavallinen arki on entistä harmaampaa. 

Vakaassa harkinnassa niiden omien rattaiden hankkiminen NYT. Toki lapsen on hyvä oppia pettymyksiin, sehän on meidän vanhempien tärkein tehtävä tässä elämässä (tuottaa pettymyksiä, jotta maailman tulevaisuudessa tuottamat eivät sitten yllätä), mutta kauanko sitä itse jaksaa katsoa tuota kaksivuotiaan kiukkua, raivoa - ja toisaalta surua. Oli nimittäin tänään jo oma pinna kovinkin poikki puistosta palatessa... :(

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla