Easy like a sunday morning

Aurinko nousee tähän aikaan vuodessa täällä noin seitsemältä. Meillä ollaan siinä vaiheessa oltu hereillä tunnin verran. Niin arkena kuin sunnuntainakin. On katsottu kuvia iPhonesta, käyty ehkä aamupesuilla ja kiemurreltu päivävaatteisiin. Auringon noustessa ollaan ehkä puurolla tai vasta tulossa sinne. Liikkeellä kuitenkin.

Ennen aamun ulkoilulle lähtöä ehditään vielä kaikenlaista. Eilen, esimerkiksi, olin jo ennen ensimmäistäkään kahvikupillista saanut rullata vessapaperit takaisin rullalleen kolmesti, kerätä kylpyhuoneellisen (puhtaita, onneksi) vaippoja takaisin paikoilleen, rakentaa majan, purkaa majan ja heittää edellisenä päivänä ostamani kasvojen puhdistuspyyhkeet roskiin, kerättyäni ne(kin) lattialta n. koko yläkerran alalta.

Linkitin eilen Facebookissa Vantaan Sanomien kolumnin - monen muun äidin lailla - jossa oli kerätty monta perus-lapsiperhe-elämän pommia yhteen kohtaan. Sitä lukiessani tunnistin kaiken, mutta jotenkin ajattelin, että onneksi nuo eivät koskaan satu samaan aikaan. Niinkuin siinä kolumnissa. Kunnes sitten sattuvatkin. Kuitenkin. Ja niinä hetkinä sitä kaipaa töihin. Kipeän todellisesti kaipaa ja ikävöi. Jopa niitä perjantaiden puoliviiden palavereita asiakkaalla jossain takamailla, jotka asiakas sitten itse onkin lopulta unohtanut ja muistavat koko asian vasta kun heidät saa kiinni autostaan ruuhkaisella Lahdentiellä. Ja niitä aamuvarhaisen megapresiksiä, joiden vuoksi on painanut viikkoja pitkää päivää ja lopulta valvonut edellisen yön. Ei sitä ainakaan tämän väsyneempi tai turhautuneempi voisi olla.

Nyt on kuitenkin sunnuntaiaamu. Iisiä, ehkä, kun lasten isäkin on kotona. Perussettiä siltä osin, että lastenhuoneessa alkoi mellastus klo 05.58. Noilla lukemilla ne numerot jäävät koko päiväksi verkkokalvoille killumaan ja ne kyllä muistaa. Tarkasti.
Kahvi on nyt juotu, kohta lähdemme ulkoilemaan. Hesari vielä odottaa, kun jäin "suustani kiinni" nettiin enkä digilehteen saakka ole vieläkään päässyt. Sitä varten voi nyt olla lasten päiväuniaika.

Ovensuussa

Kun asuu autotta nykyaikaisen kaupungin keskusta-alueella on väistämättä kaikkien palveluiden äärellä - mutta samaan aikaan ruokakauppatyhjiössä. Nykyisin tuntuu, että suuret ruokakaupat kelluvat hetki hetkeltä kauemmas keskustoista, lähemmäs autoilevaa keskiluokkaa. Ja täällä kun keskiluokassa asustaa kaupungin ydinalueilla, joutuu samalla tyytymään keskustan pienempien kauppakompleksien vajaampaan valikoimaan.

Paitsi jos tilaa ruokaostoksensa netistä! Suomessahan Alepa on aloitellut tätä palvelua, jota muistan Kinkomaan kyläkauppiaan tarjonneen jo ainakin meidän perheellemme kukkealla kahdeksankymmentäluvulla. Muistan tosin tutkailleeni Alepan Kauppakassipalvelua ja todenneeni sen kohtuullisen ylevän hintaiseksi itse kauppareissun vaivoihin verrattuna. Täällä kuitenkin ruokakauppojen verkkoversiot ovat ilmeisen askeleen suomalaista kollegaansa edellä ja nyt pari kertaa parin eri kaupan palvelua kokeilleena uskoisin meidän tottuvan tähän aika nopeasti. Olemme pystyneet iltojen rauhassa miettimään seuraavien muutaman päivän ruokalistat, rakentelemaan ostoslistat ja jopa hieman heräteostelemaan, ihan tässä omalla sohvallamme. Ja kun ruoat sitten - haluamassamme aikaslotissa - tuodaan, ihan tuohon omalle ovelle, niin on se aika iso arjen helpotus tässä meidän pikku-kaaoksessamme.

Muitakin "ovensuupalveluita" täällä on. Ehkä olennaisimpana jätehuolto. Ensiajatuksena kerran viikossa kadunvarresta kerättävät roskat tuntui jotenkin tympeältä; missä niitä vaippapussukoita ja bioroskiksia sitten seisottaa tiistai-iltapäivästä seuraavaan tiistai-aamuun? Mutta itseasiassa tämä systeemi onkin aika hyvä; tiistaisin on siis roskapäivä, jolloin vuoroviikoin kerätään sekajätteen lisäksi joko muovi- ja puutarha- tai paperi-, lasi- ja metallijäte. Eikä niitä tarvitse siis paljon tuota omaa etupihaa pidemmälle viedä, siitä ne napataan mukaan, kunhan lajittelu vaan on tehty edes joltiseenkin oikein.
Ja väliaikoina täydet pussit voi viedä omaan pihasäiliöönsä. Ihan niinkuin Suomessakin.

Muutoinkin verkkokauppojen toimitusehdot ovat täällä suotuisat ja olemmekin tilanneet jo mm. vaippoja Amazonista, jossa ne ovat halvempia ja tulevat kotiovelle saakka. Samoin meille on tuotu ovelle jo myös Suomesta ihan postitse lähetettyjä paketteja, joista kotimaassa olisi vain lähetetty tule-hakemaan-tai-lähetämme-sen-takaisin-lappu. Ja kävipä meillä tänään ovella paikallinen mediatutkimuskin: meiltä olisi kyselty Daily Gazetten lukemisesta ja käytöstä - jos ko. lehteä olisimme lukeneet. Mutta harmi vaan, emme tällä kertaa kelvannet kuitenkaan otokseen.

Näiltä osin keväinen paluumme Suomeen tulee olemaan haastava: joudumme taas oppimaan ruokakaupassa käymisen jalon taidon ja kantamaan omat roskapussimme sinne taloyhtiön nuhaiseen roskiskatokseen. Koska ihminenhän tottuu äärimmäisen nopeasti uusiin, elämää helpottaviin, tapoihin. Mutta saavutetut edut ja helpotukset, niistä luopuminen on kyllä aina vaikeaa.

Pukeutumiskysymys

Toinen kokonainen viikko täällä menossa, toinen perusarjen tiistai eletty. Päivärytmimme kulkee aamun heräämisestä puuron kautta puistoon, josta kotiin palattuamme syömme lounasta ja pienimmät painelevat päiväunille. Näin ollen olemme puistoilleet täällä toista viikkoa ja huomanneet, että pukeutumiskysymys on täällä jotain ihan muuta, kuin mihin kotisuomessa olemme tottuneet. Se, missä suomalainen vanhempi preferoi käytännöllisyyttänja toimivuutta, brittivanhemmat ilmeisesti arvostaa ulkonäköä ja samankaltaisuutta aikuisten vaatteiden kanssa. Puisto onkin väärällään pieniä farkkuleggins-tunika-tyttöjä ja chino-housu-cardigan-poikia. Ja meidän lapsilla on tietysti tylsän toimivat ulkoiluhousut, hupparit ja AINA jokin hattu päässä. Täällähän lapset siis EIVÄT käytä hattuja. Ei, vaikka ulkona porottaa kohtuullisen kuuma loppukesän aurinko. Eikä varsinkaan, vaikka puiston läpi kirmaava tuuli menee aikuisellakin luihin, ytimiin ja korvakäytävien kautta aivoihin saakka. Niinpä meidän lapset on puistossa ollut helppo erottaa hatuistaan...

Tälle viikolle luvattiin pelkkää sadetta. Rankempaa sadetta ja tihkumpaa sadetta, mutta sadetta kuitenkin. Koko ajaksi. Kuitenkin tänä aamuna taivas oli pilvetön ja roskia jalkakäytävälle laittaessani (tiistai on meidän roskienkeruupäivä) ilma tuntui mukavan, syksyisen kirpeältä. Eilen kuitenkin oli satanut, joten puin lapset - suomalaiseen tyyliin - järkevästi: juniori välikausihaalariin ja esikoinen kurahousuihin ja vk-takkiin. Kun puiston hiekkakuopalle lasten kanssa leikkimään tuli pieni tyttö ballerinat jalassa, ilman sukkia tietysti, lyhythihaisessa tunikassa ja legginseissä, tiedostin kohtuullisen raa'asti lyöneeni nyt lasten pukeutumisen upeasti yli. Itsekin olin kuumissani hupparissa ja kaulahuivissa; mitenhän sitten juniori haalariasaan, trikoopipo päässään? Ja kun esikoinen kieri kiipeilytelineen liukumäen alas kurahousujen estettyä normaali pyllymäkeily, niin ihan enää vain häpesin.

En usko näissä kuukausissa oppivani ihan tähän fryllihameessa-puistoon-meininkiin, mutta hieman paremmin voisin opetella lukemaan tätä paikallista säätä. Ja jotenkin veikkaisin, että uskallan ehkä jo anopille sanoa, ettei heidän tarvitsekaan tuoda niitä toppavaatteita, jotka jätin tilanpuutteen vuoksi Suomeen...

A weekend of firsts

Sen lisäksi, että tämä viikonloppu on ensimmäinen kuukausiin, joka on tuntunut Viikonlopulta, on tässä viikonlopussa saatu muutama muukin "eka kerta" koettua.

Grilli. Meidän kummankin ensimmäinen OMA grilli tuli kotiin perjantaina. Tutkailtuaan ja vertailtuaan paikallista valikoimaa O kävi työmatkalla sen lopulta hakemassa. Perinteinen pallogrilli, 4-6 hengelle. Illalla kun aloimme sitä koota, laatikosta kuoriutuikin kohtuullisen hervottoman kokoinen kattila. No, eipä tarvitse meidän pienen perheen grillauksia monessa erässä käristää.
Eilen sitten kokeiltiin uusinta perheenjäsentä käytännössä; paikalliset grillihiilet myydään valmiissa "annospusseissa", joka sitten asetellaan grilliin ja tuikataan paperipusseineen tuleen. Hetken nikoteltuaan ko. viritys onneksi syttyi ja lopulta pöytään saatiin erinomaisen herkulliset entrecotit ja lisukkeet. Tämän perheen grillikausi on avattu!

Englantilainen brunssi. Sunnuntain aamukävelyn venähdettyä lasten lounasajalle ja ylikin päätimme hoitaa lounaan kaupungilla (josta on meille kotiin ehkä n. 500m, toim. huom.). Paikallisen tavaratalon ravintolassa tukimme jonoa ja aiheutimme hämmennystä lueskelemalla hartaasti seinällä olevaa ruokalistaa - vain saadaksemme lopulta selville, ettei siellä ole tarjolla kuin aamiaista. Englantilaista aamiaista. Eli siis paistettua munaa, pekonia, makkaroita, papuja, paistettuja tomaatteja ja paahtoleipää. Hetken lisäpohdittuamme päätimme sen kelpaavan lapsille lounaaksi ja teimme tilauksemme. Näin sitä kulttuurikasvatetaan lapsia, sano. Hyvin upposi, niin muna kuin makkarakin. Pekoni oli melko suolaista aikuiseenkin makuun (yhä janottaa) ja papuja ei esikoinen edes suostunut maistamaan. Juniori puolestaan olisi pärjännyt pelkillä pavuilla, sen verran ripeästi ne lautaselta katosivat. Ja paahtoleivän suosiota nyt ei tarvinnut edes epäillä.

Lauantain postipoika. Selvisipä nyt sekin, että paikallinen postman-pat kuljettaa myös viikonloppuisin. Tai ainakin lauantaisin. Postiluukusta kun rapsahti nippu Suomesta kääntyneitä kirjeitä - ja hyvä että kääntyi: seassa oli myös ilmoitus siitä, että olemme saaneet hakemamme paritaloasunnon! Kirjeen liitteenä olleet lomakkeet piti palauttaa niin, että ne olisivat asumisoikeusyhtiön toimistossa viimeistään 24.9. Eli huomenna. Laitoimme nyt skannatut lomakkeet sähköpostilla ja viestissä selitteenä nykyinen asumistilanteemme. Toivon mukaan selitys - ja skannaukset - kelpaavat. Talo valmistuu joulukuussa 2013, mutta haut asuntoihin oli jo nyt. Luvassa on siis kotiinpaluun jälkeen puolenvuoden välivaihe, jonka jälkeen pääsemme Suomessakin oman pihan / pation - ja siis grillin - makuun!

Sade. Colchesterissa sataa vuodessa keskimäärin vähemmän kuin Suomessa. Kuherrusviikkomme täällä onkin ollut kokonaan poutainen, suurelta osin kesäisen lämpimän aurinkoinen ja olemmekin päässeet joka päivä ulkoilemaan loistavassa loppukesän säässä. Se on kuitenkin loppu nyt. Sade alkoi N-Y-T ja BBC:n mukaan sitä jatkuu koko viikon. Oi onnea. Kruununjalokivenä tässä kaikessa sateisuudessa on se, että onnistuin pakkaushomeilussani jättämään juniorin kurahousut Suomeen ja ne saapuvat jälkitoimituksena (TOIVOTTAVASTI) äitini mukana muutaman viikon kuluttua. Täytynee katsoa pääsemmekö perumaan jälkitoimituksen ja hankimme kurarit konttaavalle täältä. Huomenna.

Kotiparturi. Esikoinen syntyi pää täynnä tukkaa ja ensimmäiset merkit parturitarpeesta tulivatkin vastaan jo n. vuosi sitten. Silloin erehdyin viemään yksivuotiaan ihan kampaajalle, jossa lopulta sain maksaa 12€ siitä, että neiti sai karjua salongin peilit säröille ja rauhallisesta kampaaja-ajastaan nauttimaan tulleet kanssa-asiakkaat raivon partaalle. Sen jälkeen olenkin rakennellut lapsuusajan traumaa saksimalla neidin otsatukkaa ihan omatoimisesti, keittiösaksilla. Eilen olimme taas pisteessä, jossa hiuksille oli yksinkertaisesti tehtävä jotain. Tyttö oli lahjottu istumaan paikallaan O:n sylissä iPadin voimalla ja homma toimi sen verran hyvin, että intouduin lyhentelemään hieman muualtakin kuin otsalta. Ja sittenhän sitä piti vähän tasoitella. Ja ai hitto, tuolta lähtikin vähän lyhyemmäksi kuin toiselta puolelta, pitää ottaa tästä vähän lisää. Oho, nyt tähän jäi tollanen pidempi soiro... Jep. Ensi kerralla neiti pääsee (joutuu?) ammattilaisen käsiin. Kun tukkalaatu on äidiltä peritty ja siinä näkyy JOKAINEN saksenjälki, niin eipä tuon jäljen perusteella kannata vielä parturi-kampaajan urasta haaveilla ;) Mutta nyt neidillä on siisti(mpi) tukka, joka ei roiku silmillä ja ui soppalautasella. Eikä ihan vielä millinkoneeseen kuitenkaan tarvinnut turvautua.

Viikonloppua on vielä useita tunteja jäljellä, mutta jotenkin nämä sunnuntaitkin tuntuvat taas tällaisilta tylsiltä. Huomenna taas palaava arki on turhan lähellä ja seuraava viikonloppu pienen iäisyyden päässä. Lisäksi kun edessä on sadeviikko, niin tunnelma on sitäkin harmaampi. Toisaalta, olen kartoittanut valmiiksi jo lähistön sisäleikkipaikkoja, ja huomiselle onkin jo suunnitelmat valmiina.
Meneeköhän tämä taas niin, että jos jostain ihme syystä nyt sataakin vain päivän tai kaksi, niin sitten melkein harmittaa kun tehdyt suunnitelmat menevätkin uusiksi ja "joudumme" tuttuihin ulkoleikkeihin aiemmin kuin luulimme?
Ehkä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

TGIF

Pitkästä aikaa viikonloppu, joka tuntuu VIIKONLOPULTA. Heinäkuun puolivälistä saakka olemme olleet enemmän ja vähemmän menossa tai vähintäänkin pakkaushässäkässä kaikki illat ja viikonloput. Huippuna viimeiset 4-5 viikkoa Suomessa, joista arki-iltoja kirjoivat harrastesarjan jalkapallo-otteluideni lisäksi mitä moninaisemmat kaverimenot ja kekkerit. Ja jokainen viikonloppu elokuun alun jälkeen oli täynnä ohjelmaa; oli polttareita, rapujuhlia, häitä ja ristiäisiä. Kaikkea ihanaa siis, lähes ähkyksi asti.

Mutta tänään, O:n ensimmäisen englantilaisen työviikon jälkeen, tuntui pitkästä aikaa OIKEASTI perjantailta. Tuntui oikeasti siltä, että Luojan kiitos on perjantai.

Kolmas kerta toden sanoo?

Tämä on kolmas kerta, kun muutan ulkomaille. Jokainen kerta on tosin ollut alusta saakka väliaikainen; vaihto-oppilasvuosi Kanadassa, opiskelijavaihto Irlannissa ja nyt tämä "kotiäitivaihto" täällä Iso-Britanniassa. Kuitenkin jokaisessa kerrassa on ollut jotain uutta, jotain vanhaa, jotain ehkä lainattua ja varmuudella - jossain vaiheessa - jotain sinistäkin.

Teininä, ensimmäistä kertaa ulkomaille lähtiessä, kaikki oli uutta. Silloin myös kaikki oli kaukana, kallista ja aikaeromuurin takana. Opiskelijavaihtoon tuli lopulta lähdettyä Eurooppaan, euroalueelle ja vielä helppouden maksimoimiseksi englanninkieliseen maahan. Nuo kuukaudet pysyteltiin tuoreen poikaystävän (nykyisen aviomiehen, toim. huom.) kanssa tiiviissä yhteydessä Messengerin, Skypen ja sähköpostin välityksellä - siinä missä Kanadasta läheteltiin kirjeitä ja puhuttiin puhelimessa alle kymmenen kertaa vuoden aikana. Muut ystävät pysyivät jo tuolloin ajan tasalla blogin välityksellä ja kaikki oli niin monin kerroin helpompaa ja vaivattomampaa kuin kymmenen vuotta aiemmin.
Täällä, nyt, olemme pysyneet totutuissa rutiineissa; aamukahvin kanssa nautitaan päivän Hesari (iPadilta), päivän mittaan tarkistellaan puhelimesta ystäväpiirin kuulumisia Facebookin, Twitterin ja blogosfäärin kautta ja illalla seurataan Suomen TV:tä TV-kaistan avulla. Ensi viikonloppuna juttelemme varmaankin ensimmäiset Skype-puhelut lähipiirille Suomeen ja sitä seuraavana olisi tarkoitus seurata veljenpojan ristiäiset sitä samaista kanavaa käyttäen. Hetkittäin sitä tuntuu siltä, ettei missään olisikaan. Olisi vain jossain surkeasti sisustetussa, astianpesukoneettomassa, kulttuurielämyksessä, mutta kuitenkin Suomessa.
Pitäisi varmaan irroittautua hieman näistä kaikista ja alkaa kokea englantilaista todellisuutta? 

Toinen selkeästi kehittynyt ja muuttunut seikka on oma asemani: Kandassa olin koululainen, Irlannissa opiskelija ja täällä vain olen. Olen ennenkaikkea äiti ja vaimo, koko ajan siis töissä ja on-call. Aiemmilla kerroilla olen saanut ja voinut heittäytyä koko tarmollani ulkomaankokemukseen ja kaikkeen siihen, mikä on uutta tai erilaista. Nyt ponnistelen päivästä toiseen pitääkseni mahdollisimman monta juttua ennallaan ja tasoittaakseni noiden kahden pienimmän elämänmullistusta pitäytymällä päivärytmissä, laittamalla parhaani mukaan tuttuja ruokia vieraista raaka-aineista ja yrittämällä pitää itseni mahdollisimman tavallisena, vaikka ympärillä kaikki on uutta, hankalaa ja omituista.
Emme toki tulleet minnekään periferiaan. Täällä on kauppoja, joista löytyy hyvin pitkälti kaikkea samaa kuin Suomestakin. Täällä on apteekkeja ja lääkäreitä, joihin uskaltaa luottaa. Täällä on lapsille puistoja ja aikuisille pubeja, täällä on ihmisen oikein hyvä elää ja olla. Kuitenkin tämä kolmas kerta on niin kovin jotain muuta, kuin aiemmat ulkomaanolemiseni, että hetkittäin pohtii mihin sitä tulikaan ryhtyneeksi.
Koska olisihan sitä mahtavaa kuljeskella uuden kotikaupunkimme katuja, rauhassa, kiireettä ja ajan kanssa. Pistäytyä vaikka pubiin lounaalle ja jatkaa siitä ihmettelyä ja ihastelua. Olisi mahtavaa viettää ruokakaupassa toista tuntia vain kuljeskellen hyllyvälejä ja tutustuen tarjontaan. Nyt tilanne vaan on se, että pääsin pienestä ympyrästäni (koti-puisto-ruokakauppa) ensimmäistä kertaa ulos toissapäivänä, vain huomatakseni, että kaikki kaupat olivat jo kiinni (klo 18). Ruokakaupassa olen käynyt kolmesti ja joka kerta on ollut kiire joko lasten tai kaupan sulkeutumisen takia.
Mutta samalla on mahtava huomata, miten lapset sopeutuvat. Esikoinen tosin kyselee puistosta kotiin lähtiessä, että mennäänkö nyt Suomen vai Englannin kotiin. Mutta hetkeä aiemmin hän on juossut puistossa paikallisen tytön kanssa, kilpaa kikattaen ja laskenut sen-puiston-korkeimman-liukumäen ihan itse monen monta kertaa. Ja viikon jälkeen molemmat selvästi jo tunnistavat tuon kotipuistomme ja ovat löytäneet sieltä omat suosikkipaikkansa.
"Moooi!" huutaa esikoinen etupihalla jokaiselle ohikulkijalle. Jotkut pysähtyvät juttelemaan, toiset katsovat ja hymyilevät, harva ei lotkauta korvaansakaan. Lapsi on kotonaan eikä huomaa tässä elossa nyt mitään sen ihmeempää. Täällä ollaan nyt, koko perhe, ja sillä hyvä. Tänne rakennetaan nyt ne kokkailuleikit ja lukunurkat. Ja varmasti niin kauan, kun perhe on ympärillä, ei muulla niin ole väliäkään.

Kolmatta kertaa olen ulkomailla. Tällä kerralla kaikkein eniten omillani. Nyt tukena ei ole vaihto-oppilasjärjestöä tai yliopistoa, sen sijaan mukana on kaksi pientä ja yksi isompi, joiden peruskalliona oleminen on tärkein tehtäväni täällä.
Kolmatta kertaa olen englanninkielisessä maassa asumassa. Tällä kerralla varmasti kaikkein varmimmalla pohjalla oman kielitaitoni kanssa. Mutta samalla kahden umpisuomalaisen buffer-zonena englanninkielisen ympäristön kanssa pärjäämisessä.
Mutta ensimmäistä kertaa olen maailmalla äitinä. Vastuussa kaikesta, mutta kuitenkin vapaalla. En lomalla, mutta vapaalla ja vapaana nauttimaan tästä kaikesta. Siispä suljen nyt koneen ja avaan hyvän, englantilaisen siiderin. Sen syvällisempään kulttuurisukellukseen ei nyt pysty, kun lapset nukkuvat yläkerrassa ja paikallinenkin TV suoltaa amerikkalaista sit-comia. Siitä on kuitenkin aika hyvä aloittaa. 

Make it work!

Kun ollaan pois Suomesta, niin tietyistä asioista joutuu tinkimään; lämmityksestä, vedenpaineesta, lämpimästä vedestä, tiskikaapista ja kunnon kahvista - ihan vaan muutamia mainitakseni. Mutta jotkut tavat ja asiat ovat niin oleellisia, että niihin on keksittävä ratkaisu. Usein vielä kohtuullisen suivakkaassa lennossa.
Meidän ensimmäinen make-it-work-haasteemme alkoi konkretisoitua jo ensimmäisenä iltana; lapsiperheessä (SUOMALAISESSA sellaisessa) kun syödään paljon puuroa. Niin myös meillä. Kauppareissu osoitti jo suoraan, että joudumme tinkimään totutusta 5-6 puurolaadun kiertosysteemistä, täältä kun ei hiutaleina löydy kuin kauraa. Tässä ei kuitenkaan ollut ongelman ydin, vaan keittotekniikassa. Suomessa olemme tottuneet keittämään puuromme maitoon ja kerroskattilassa, joka on aivan loistava apuväline kohtuullisen hektisessä lapsiperhearjessa. Maitopuuron kun voi laittaa sinne hyvissä-ajoin muhiutumaan, eikä sen ääressä tarvitse päivystää pohjaanpalamisen tai muun katastrofitilanteen varalta. Nythän kaurapuuro jysähti kattilanpohjaan alta aikayksikön ja paikallisella, surullisella, muoviverkkosienihässäkällä jankkia kattilanpohjasta kuoriessani totesin, että kerroskattila on täältäkin löydyttävä. Saman oli todennut kyllä jo myös O itse keittoprosessin aikana.
Rupesimme sitten googlen avulla kartoittamaan kerroskattilatilanteita, mutta hyvin nopeasti totesimme, että samantyylisiä kyllä löytyy, mutta kun nimi on steamer, niin se tarkoittaa kyllä varmasti sitä, että alinta kattilaa lukuunottamatta kerrokset ovan "seuloja", eli nimensä mukaisesti höyryttämiseen tarkoitettuja. Kävin kuitenkin kiertämässä muutaman paikallisen marketin ja totesin arvelumme oikeaksi. Samalla reissulla sain myös oivalluksen; kotona olemme jo useamman vuoden keittäneet riisin riisinkeittimessä ja huomasin kaupassa samantyylisiä vehkeitä. Lähempi tarkastelu kertoi niiden olevan slow cookereita, joissa voisi siis hauduttaa ruokia hitaasti kypsäksi. Ei ihan takavuosien aromipesä, mutta melkein. Hetken asiaa pohdittuani päätin ostaa kyseisen laitteen meille kokeiluun, hinta kun ei päätä huimannut - ja ilta sen osoitti: se toimii! Ensimmäisenä iltana haudutimme mannapuuroa pari tuntia (kyllä, täältä LÖYTYY mannaryynejä!! Nimellä semolina ja lopputuote upposi meidän lapsille oikein hyvin. Enkä itsekään huomannut juurikaan eroa suomalaiseen AnnaMannaan) ja eilen otimme pitkän kaavan mukaan riisipuuron (puuroriisiäkin löytyy, nimellä Pudding Rice!), joka upposi vielä paremmin! Hankintalistalle - tai ehkä varmemmin tilauslistalle Suomesta - joutuvatkin nyt ohra- ja neljänviljanpuurohiutaleet, aiemmin ounastelemieni manna- ja puuroriisiryynien sijaan.

Kuvaavaa

Annetaan tässä välissä kuvien kertoa enemmän, kuin mitä nyt jaksaisin näpy-näpytellä:

Kotikatu - ja siis kotitalo edestä.

Linnapuisto - ja siis kotitalo takaa.

Taka"pihalla" on ihan kohtuullisesti lääniä ja kaikenlaisia pikku huvituksia niin isoille kuin pienillekin.

Noin puistoilumielessä kodin sijainti ja tarjolla olevat leikkifasiliteetit on ihan ookoo. ;)

Oikea takapiha näyttää tältä. Vähän on nihkeemmät tontit kuin muurin toisella puolella.

Pääsisäänkäynnistä aukeaa heti mitä miellyttävimmät ja raikkaimmat näkymät. Voi kun aromin saisi vielä tähän mukaan (150-vuotta vanha talo, kuten kuvasta arvaa, sisäremonttia tehty joskus kohtuuaika sitten, edelliset asukkaat poistuneet premisseistä kesäkuun alussa, josta saakka kämppä ollut tyhjillään... ja tietty tuo kokolattiamatto. Sieltä vuosikymmenten takaa.)

Heti pääsisäänkäynnin vieressä avautuu viihtyisä oleskeluhuone. Kuvanottohetkellä ikkunan edestä oli ehditty jo purkaa n. Ahvenanmaan kokoinen kulmapöytä, josta on jäljellä enää takaseinälle siirretty RIITTÄVÄ tietokonepöydänretale. 

Alakerrasta löytyy myös talon kulinaarinen ydin. Keittiön sisustus ja varustus noudattelee talon rustiikkisen eleetöntä ja tyylitöntä linjaa. ;) Huom! Mökkitunnelman takaa astianpesukoneen (ja tiskikaapin!!) puute. O tempora, o mores.

Vierassiivessä mahdolliset vieraat saavat oman rauhan lisäksi nauttia viihtyisästä sisustuksesta ja takapihan ruokkoamattomasta tunnelmasta. Tervetuloa! ;)

Yläkerrasta, kadun puolelta, löytyvät perheen nuorison makuutilat.

Yläkerran vessa on pyhitetty lasten kylpykäyttöön.

Lyhyesti siis asumisoloistamme: kodin SIJAINTI on parempi kuin loistava. Jos mahdollista. Talo itsessään on aivan hurmaava. Sisustuksessa ja pohjaratkaisuissa olisin itse toteuttanut jotain hieman toisin - mutta seikkailun kannalta tämä on juuri hyvä. Ja parin päivän ja yön perusteella olen huomannut, että koti on kuitenkin siellä missä perhe on. Sisustuksesta, kalustuksesta, sisäilmasta tai lämpötilasta viis. <3

Tärkeintä on matka

Tai sitten ei.

Virallisen matkapäivän aamu alkoi minulla jo joskus puolen viiden jälkeen, jonka jälkeen en enää saanut unta. Viiden aikoihin juniori alkoi pyöriä ja ähistä ja puoli kuudelta mies kysyi olenko myös hereillä. Kuudelta oli herätys, mutta mies nousi suihkuun jo aiemmin ja me juniorinkin kanssa aloimme valmistautua aamiaiseen ja lentomatkaan.
Aina-aikaisin-heräävä esikoinen joutuikin elämässään ehkä ensimmäistä kertaa herätetyksi. Parka.

Helsinki-Vantaa oli täynnä liikematkustajia. Yllättävästi. Ja aamuhomeessamme painelimme lauman mukana T2:n isoon turvatarkastukseen, jonka jälkeen saimme kävellä melkein Schengen-passintarkastukselle saakka ennenkuin löysimme lentokenttärattaita. Sen toisen, passintarkastusta lähempänä olevan, turvatarkastuksen luota. Jossa ei myöskään ollut YHTÄÄN jonoa. Matkalla sinne apinavaljaisiin puettu esikoinen ehti heittäytyä maahan ulvomaan kolmesti, lähes kampata useamman lennolleen kiiruhtavan liikematkustajan apinan hännällä ryntäämällä varoittamatta karkuun ja kitisemällä koko matkan vuoroin minun tai isänsä syliin. Lienee tarpeetonta mainita, että otimme kahdet rattaat kun ne lopulta löysimme.

Itse lento meni mukavasti nukkuessa (herra), iPadilla pelatessa, tarroja liimatessa, kirjoja lukiessa (neiti), ja viihdytys- ja kontrollijoukkona toimiessa (me molemmat). Aurinkoiseen Lontooseen pääsimme etuajassa ja kaiken huomioiden loistavissa olosuhteissa. Matkalaukkuvuoren, tuplarattaiden, kahden trolleyn, kahden repun ja kahden lapsen kanssa tullin läpi vaaputtuamme löysimme kuskimme nimikylttimme kanssa sieltä viimeisimmästä jonosta, jossa näitä kylttimiehiä oli. Ja kaiken omaisuutemme autoon sullottuamme pääsimme vihdoin matkan viimeiselle etapille, tien päälle. Lapset nukahtivat autoon melkein heti ja minäkin pieneksi hetkeksi, perillä koti löytyi helposti. Mitä nyt kuski päätti PERUUTTAA yksisuuntaista talomme eteen, kun muuten olisi pitänyt kiertää kokonainen kortteli päästäkseen perille. Saavuimme siis tyylikkäästi aurinkoisena keskipäivänä uuteen naapurustoomme...

Uudessa kodissa oli juuri niin rustiikkista ja "aitoenglantilaista" kuin muistelinkin: kostean koleaa, silmiäsärkevän rum... öh, kiinnostavaa sisustamista, aivastuttavan nuhjuista ja matkankuluttamalle kahden pienen äidille vähän liikaa taas kaikkea. Mies lähti alkuhässäköinnin jälkeen (makuuhuoneiden päikseenvaihto ja petivaatteiden tsekkaus) suunnitelmien mukaiselle matkasängynhakureissulle jättäen minut (väsynyt) kahden nälkäisen lapsen kanssa sen peri-englantilaisen-idyllin keskelle. Onneksi lentomatkalta oli jäänyt yksi "herkku"sämpylä, jolla sain lasten pahimman nälän taitettua. Kuitenkin miehen soittaessa, että sänkyä ei ollutkaan löytynyt sieltä, mistä piti ja että hän on nyt kierrellyt useamman kaupan tässä lähellä tuloksetta, koko reissu alkoi tuntua vaan suurelta virheeltä. Kulttuurishokki pamahti päälle koko voimallaan.

Lopulta kuitenkin mies löysi sängyn, palasi kotiin ja koko perhe pääsi kaupungille syömään. Ruokakaupasta palattuamme kuulin miehen juttelevan ovella jonkun kanssa. Menin katsomaan ja tervehdin jo portailta englanniksi, kunnes tajusin heidän juttelevan suomeksi? Kävi ilmi, että noin sadan metrin päässä meiltä, kadun toisella puolella, asuu suomalainen rouva! Hän on asunut Colchesterissa 12 vuotta ja tällä kadulla nyt vajaan vuoden. Oi onnea! En olisi edes uskaltanut toivoa löytävämme näin läheltä Englannin turvaverkkomme ensimmäistä lenkkiä! Rouva lupasi auttaa kaikessa, mitä vaan mieleen tulee, tarjosi kahviseuraa tarvittaessa ja kutsui vielä mukaan kaupungin suomalaisnaisten (heitä on kuulemma kuusi) seuraaviin illanviettoihin. Kaiken tämän alkushokki parani käytännössä kertalaakista!

Illalla saimme lapset nukkumaan paikallisessa aikataulussa, jonka jälkeen istuimme päät humisten sohvalla ja totesimme, että tässä on SE hetki, jota olemme monta monituista kuukautta odottaneet. Me olemme täällä. Lapset ovat täällä. Kaikki pakkaamamme tavarat ovat täällä. Olemme perillä. Talvemme Englannissa voi alkaa.
P.S. Kunhan säät vaan kylmenevät - nyt täällä on vielä n. +20 ja aurinkoista - suomalaiselle siis kesäsää.

Kaksi viikkoa myöhemmin.

Lähtöpäivä. Kaikki sujunut juuri niin kaoottisesti kuin suunniteltukin; perus-arkirutiinin keskellä pakataan viimeisiä kamoja kaappeihin ja punnitaan matkalaukkuja hiki otsalla. Suunnitelman mukaan meillä on anopin Audi ajossa, jolla anoppi tulee sitten töidensä jälkeen heittämään ensin miehen ja lapset lentokentälle hotelliin ja tulee sen jälkeen hakemaan minut kodin viimejärjestelyistä sinne samaan osoitteeseen.

Sateisena iltapäivänä, viimetöikseni, lähden viemään toista syöttötuolia kaverille lainaan ja hakemaan päivällispizzoja. Kotona ajan auton halliin, paikalle, joka saatiin vuosien jonotuksen jälkeen kolme päivää ennen lähtöä, nappaan pizzat kainaloon ja napsautan auton lukkoon. Tässä vaiheessa muistan, että säädin hieman takakontin järjestystä syöttötuolia sinne ahtaessani ja ajattelen järjestellä sen kuntoon vielä - ettei tule sanomista. Avaan kontin siitä "avaa vain takakontti" nappulasta, laitan pizzat auton katolle, järjestelen tavarat paikoilleen ja pamautan kontin kiinni. Noin puolessa sekunnissa tajuan laskeneeni auton avaimet kädestäni sinne kontin pohjalle, jossa ne nyt lepäävät. Lukkojen takana.

Epic fail.

Suunnitelmanmuutos aiheutti kohtuullisen määrän lisäsäätöä, hyvin paljon lisähikoilua, määrättömästi itseruoskintaa ja totaalisesti kiertoradalle räjähtäneen allekirjoittaneen pään. Ystävien avulla, anopin tuella ja silkalla kiukulla pääsimme kuitenkin laukkuinemme ja lapsinemme kentälle ja hotelliin. Laukutkin saimme checkattua lennolle valmiiksi jo keskiviikkoiltana.
Illalla, noin puoli kymmenen, kun neiti vihdoin taipui uneen tiukasti isänsä kättä puristaen, huokaisin. Nyt olemme vihdoin matkalla. Oikeasti matkalla. Ja kuukausien pakkaus- ja raivausurakka on vihdoin ohi.