Päivähoito

Sairastupa on vielä pystyssä, mutta tänään jo päästiin ylös, ulos ja leikkimään. Koko porukka. Ja päiväunillekin meni vain junioriosasto; me isommat kökötämme tässä sohvalla ja datailemme. Minä kirjoitan tätä ja O pelaa pädillä.

Käytin tämän kahden-aikuisen-iltapäivän jo toista kertaa tällä viikolla hyödyksi järjestelläkseni ensi syksyn päivähoitokuvioita. Toissapäivänä sain soitettua tulevan asuinalueemme päivähoitovastaavalle ja hänen kanssaan juteltuaan päätimme hakea lapsille päivähoitopaikkaa suoraan jo sieltä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että ensi syksy tullaan ajelemaan lasten päivähoitokuljetushommissa aamu- ja iltapäiväruuhkia vastaan. Onneksi muuttosuunta sentään on noin, jolloin tosiaan pääsemme sitä ruuhkaisinta suuntaa vastaan ajelemaan molempiin suuntiin.
Tänään sitten teimme nuo päivähoitohakemukset. Sehän nyt ei ole iso homma, kaikki kun hoituu verkossa eikä lomakkeetkaan vaadi mitään sen korkeampia akateemisia opintoja (vaikka niitä meiltä nyt kyllä jo löytyisikin... ;)). Lisäksi tässä ei olisi aikataulun puolestakaan ollut vielä kiirettä, mutta onpahan nyt jo hakemukset laitettu ja valmiina järjestelmässä odottamassa. Me olemme nyt oman osamme hoitaneet, kesällä sitten voidaan alkaa taas soitella perään ja ihmetellä, että missähän ne päätökset oikein viipyy.

Tästä päivähoitokuviosta on väkisinkin tullut huomattua, miten hyvin meillä Suomessa asiat ovat. Viimeksi tällä viikolla Hesarissa (HS 30.1.2013 "Lastenhoito vaarassa") Tanja Vasama kirjoitti Britannian päivähoidosta ja siitä, miten sitä koitetaan saada edes jotenkin vastaamaan nykypäivän tarpeita. "Päi­vä­hoi­don on­gel­mat ovat Bri­tan­nias­sa to­del­li­sia. Kun­nal­lis­ta päi­vä­hoi­toa ei ole, ja yk­si­tyi­sis­tä pai­kois­ta on pu­laa. Päi­vä­hoi­to on niin kal­lis­ta, et­tä mo­nel­la kah­den tai useam­man lap­sen äi­dil­lä ei ole va­raa käy­dä töis­sä." kirjoittaa Vasama.
Juurikin juttelimme naapurin A:n kanssa siitä, miten heillä on parhaillaan pohdinta käynnissä, miten F:n hoito ja kahden yrittäjän arki saataisiin jatkossakin sujumaan mahdollisimman hyvin. Nyt A on töissä yhden päivän viikosta, jolloin F on yleensä isänsä kanssa kotona - tai sitten A:n äiti tulee avuksi tuosta lähikylästä, jotta arki saadaan sujumaan. Mutta mitä sitten tehdään, kun viimeistään syksystä eteenpäin sekä A:n että P:n olisi tarkoitus - ja tarve - alkaa tehdä enemmän töitä?
A on nyt kartoittanut näitä lähipäivähoitopaikkoja, eikä ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että haluaa F:n sinne viedä. Mekin olemme nähneet keskusta-alueen lähes ainoan päiväkodin ryhmiä puistossa: hyvin leipääntyneen näköiset hoitajat nojailevat keskenään rattaisiin ja karjuvat apaattisina vaelteleville lapsille. Pakkasella lapsilla ei ole hanskoja eikä pipoja (mikä ei kyllä tunnu kauheasti poikkeavan paikallisesta yleistrendistä....), märällä säällä moni on sisätossujen näköisissä jalkineissa. Tämän kun yhdistää päiväkodin sijaintiin; toisen kaupungin pääväylän varrella, nuhjuisen liikehuoneiston yläkerrassa - niin en ihmettele, ettei A ole kovin innoissaan viemässä ainokaistaan sinne.
Tämä nyt kaikki on aika pinnallista pohdintaa, mistään sen enempää tietämättä. A vaan on kohtuullisen kauhuissaan tuosta lähipäiväkodista - eikä, ymmärrettävästi, kovin innoissaan kyllä raahaamassa tytärtään kovin paljon kauemmaksikaan hoitoon. Onneksi tämäkään päätös ei ole ihan näillä hetkillä tehtävä - eikä kyllä kuulu meille senkään vertaa.

Sitä vaan osaa olla onnellinen siitä, että meillä Suomessa asiat ovat näiltä osin hyvin. Meidän ei oikeasti tarvitse miettiä voinko minä palata töihin ja onko meillä varaa laittaa lapsia hoitoon. Täällä kun kahden lapsen päivähoito maksaa ilmeisesti viikossa suurinpiirtein sen verran, mitä me tulemme maksamaan siitä kuukaudessa. Kyllä sitä kahdentuhanneneuron laskun edessä alkaisi itsekin miettiä, että jos kuitenkin meistä toinen jää kotiin hoitamaan näitä. Kouluikään saakka. Josta tulee se yksi ratkaiseva ero Suomen ja Iso-Britannian välillä: täällä lapset aloittavat esikoulun kolmevuotiaina, jonka jälkeen päivähoito (=koulu) on vanhemmille maksutonta. Meillä jos "joutuisi" hoitamaan lapsensa kotona kouluikään saakka, niin tulisi CV:hen hieman tuota kolmea vuotta pidempi uraputkirikko...

Maassa maan tavalla ja kaikessa on aina puolensa. Meillä täällä on ollut onni siinä, että lapset ovat vielä niin pieniä, ettei meidän ole tarvinnut pohtia kouluja tai hoitoja. Mutta kuitenkin niin isoja, että neuvolakäynneistä meillä jää käymättä vain herran 18kk neuvola. Ja sekin todennäköisesti käydään alkukesästä "paikkaamassa" omassa kotineuvolassa, oman, tutun neuvolantädin luona, kotona Suomessa.

Ruudun takaa

Ulkona on upea, keväinen, ilma. Aurinko on alkanut hieman painua jo mailleen ja se luo piteneviä varjoja kadun vanhojen talojen seiniin. Linnut livertävät ja öisen rankkasateen jäljiltä puut vielä hieman kimaltelevat kosteina. Tuuli taivuttelee kadunvarren puuvanhuksia ja heiluttaa vielä valottomina valvovia katulamppuja.

Ja me olemme jumissa sisällä.

Potilas cee, eli O, jäi jo eilen torjumaan orastavaa flunssaa kotiin. Siitä huolimatta huomasin yöllä neidin kanssa valvoessani, että sängyn toinen laita hohkaa kuumaa. Tänään meillä onkin ollut sairastuvalla taas puolet perheestä, kun sekä kaksvee että O ovat olleet sisähoidossa. Juniorin kanssa kävimme happihypyllä kaupassa ja puistossa, josta nuori mies ei olisi millään - räkämadoista huolimatta - halunnu lähteä lounaspöytään (jonne päästyämme uni ei meinannut odottaa lounaan loppuun saakka...)

Päiväunilla oli tänään taas kolme osallistujaa sen tavallisen kahden sijaan, kun vaihteeksi minä vetäydyin repaleisen sairashälytysyön väsyttämänä vierashuoneen vällyjen väliin. Kyllä ne parin tunnin unet vaan tekevät väsyneelle ihmeitä! Toisaalta, nyt olo on yhä hieman tokkurainen, vaikka hereillä on taas oltu pari tuntia. Lapset katsovat tietokoneelta Maisaa, O on puolestaan vierashuoneessa nukkumassa ja minä koitan vihdoin herätä sen verran, että saisin päivällistä aloiteltua.

Meillä on näinä kohta 2,5 vuotena sairastettu NIIN vähän, että näistä parista päivästä ei oikein viitsisi edes valittaa. Vai saako valitusluvan ihan vaan sillä, kun ei ole yhtään tottunut tällaiseen? Ei ole sitä rauhoittavaa rutiinia, jolla sairaspäivistäkin osaisi rakentaa jonkinlaisen hallitun kokonaisuuden. Tämä räkäinen ja yskäinen kaaos kun vie sisäänteljetyltä loputkin voimat...

Tämä viikko näyttää nyt valuvan vähän hukkaan. Kauniit kevätpäivät vaihtuvat ikkunan takana kuulaiksi illoiksi, meillä vuorokauden vaihtelun huomaa vain päivä- ja yövaatteiden vaihtelusta. Tänäänkin pyjamat saadaan kohta taas pukea päälle ja toivoa, että huomenna jo pääsisimme kaikki ruudun toisellekin puolelle.

Väsyä ja kuumetta ja väsyä

Kolme päivää selvisin urheasti yksinäisenä aikuisena noiden kahden taaperon kanssa. Mutta kun lauantaiaamu valkeni, neiti kaksveen riemu isänsä löytymisestä meidän sängystä aamulla ja lasten tuliaislegoriehuminen alkoivat laantua, minä samalla taannuin jonnekin yksisoluisen liman tasolle. Tuntui, että koko päivän vaan venyin paikasta toiseen; aamupäivällä jäin juniorin kanssa sisäleikkeihin yön oltua kuume-levoton, päiväuniaikaan juurruin sohvaan, päivällisaikaan valuin pöytään ja siitä takaisin sohvalle. En tehnyt mitään vaan annoin O:n raataa - työmatkalta palattuaan - kaikessa ja koko ajan.
Kylpyaikaan virkosin ja tajusin alkaa häpeämään. Ja tietysti toimimaan.

Sunnuntai oli jo parempi päivä; aamulla lähdimme koko porukalla puistoon, ihanaan KEVÄISEEN säähän, juniorin vaikutettua jo paljon terveemmältä. Aurinko paistoi (ja lämmitti!), edellisyön vesisade oli vienyt loputkin lumet mennessään, linnun lauloivat ja sää oli kuin suomalaisessa huhtikuussa. Lapset UIVAT vesilammikoissa (tekee hyvää tuolle flunssalle...), kiipeilivät, liukuivat, keinuivat (kunnes nuori herra meinasi nukahtaa keinuun) ja juoksivat (no, juniori YHÄ konttaa suurimman osan matkoja, ainakin ulkona) pitkin poikin puistoa. Kotiin tullessamme naapurin A ja F sattuivat portille samaan aikaan ja kutsuivat meidät iltapäivällä heille leikkimään. Niinpä päiväunien jälkeen laitoimme kotona kanan uuniin ja lähdimme naapuriin; me neljä ja neidin nukke Emmi.
Juuri ennen kotiinlähtöä neiti alkoi vaikuttaa väsyneeltä; kiipesi viereeni sohvalle, painoi pään olkaani vasten ja mutisi "väsyttää...". Ajattelin, että vierailu ja kiivas leikkiminen F:n kanssa olivat vain imeneet mehut kaksivuotiaastakin, mutta kun kotona ruoka ei maistunut ja syömisen sijaan neiti toivoi pääsevänsä nukkumaan, niin tajusimme jonkin muunkin ehkä olevan vialla.
Viime yönä yhden aikaan sitten väliimme kiipesi tulikuuma tyttö. Kannoin rennon neidin takaisin omaan sänkyynsä, hain lääkettä ja istuin sängyn vieressä hetken kuumaa päätä silittäen. Loppuyö meni rauhallisesti - juniori aiheutti enemmän hässäkkää huutelemalla isänsä liikkeelle pariinkin otteeseen ja heräämällä kuudelta - ja kuumepotilas kiipesi viereeni hieman ennen seitsemää. Halusi kyllä peiton alle ja jäi makoilemaan ilman sen suurempaa kiirettä. Mutta vaikutti muutoin olevan ihan oma itsensä.
Tämä päivä on kulunut sisätiloissa. Lapset ovat kyllä omituisia; itse kun olisi kuumeisena aivan hyllytavaraa, mutta tuossa nuo molemmat - kumpikin enemmän ja vähemmän toipilaina - rellestivät, räkäjarrut roikkuen ja välillä vähän yskimään pysähtyen, kuin mitään sen enempää ei nyt olisi tekeillä.
Komentopari:
miss: "Lähetään puistoon!"
jr: "Mennään!" 
kuului aamupäivällä useaan otteeseen, mutta sen verran öinen (ja ilmeisesti aamupäivän loppua kohti taas noussut) kuume kuitenkin painoi, että kielto ja selitys kelpasivat ilman sen kummempaa draamaa.

Itse olen tänään(kin) ollut vielä veto aivan poissa. Sain puhutta itseni irti illan pilateksesta ties-millä-verukkeella (väsy, ehkä vähän kipeeks tulossa, ei kannata ja tuolla sataakin...) ja täysi päivä neljän seinän sisällä on todellisuutta. Vaikka tällainen "pakko-kotipäivä" onkin mukava, silloin tällöin, niin on se oikeasti aika piristävää, että noiden kanssa on melkeinpä pakko mennä edes jonnekin joka päivä. Tulee itsekin pysyttyä liikkeellä, käytyä ulkona ja ihmisten ilmoilla. Esikoisen vauvatalvena tuli jumitettua tarpeeksi kotioloissa. Vaikka silloinkin onnistuin kyllä järjestämään itselleni ja vaunukääryleelle kohtuullisen kiitettävästi menoa ja tekemistä. Nyt tekemistä ei "tarvitse" järjestää, sitä on pakko keksiä. Niin oman kuin lastenkin virkeyden ja järjissäpysymisen takia. Ja hyvä niin.
Toivottavasti huomenna pääsisimme jo ulos. Nämä seinät, boordeineen ja lohkeilevine rappauksineen, kaatuvat - niin todellisesti kuin kuvainnollisestikin - päälle. Lisäksi, jouduin tänään kuumeen takia perumaan naapureiden kanssa tehdyt suunnitelmat, mikä varsinkin harmittaa! Sinne ei onneksi (vielä) onnistuttu kuulemma tartuttamaan muuta kuin yliaikaiset aamuheräämiset.

Maanantain jälkeen tulee tiistai. Aina. Ja ainakin viikonloppu on taas yhden päivän lähempänä. Onneksi.

Trio-tättärää

Kolme päivää, kolme ihmistä. Täällä me ollaan pyöritty, ulkomaankielellä, ulkomailla, kolmestaan, nyt kolme päivää. O lähti keskiviikkona Kööpenhaminaan ja on juuri tällä hetkellä bussissa matkalla kentältä kotiin. Meidän kolmikkoaikaa on jäljellä enää alle puoli tuntia. Neiti kuuluu pyörivän vielä hereillä, juniori nukkuu unipussissaan jo täyttä häkää. Minä istun tässä sängyn laidalla, läppäri sylissä, ja kirjoitan. Idyllistä. Rauhallista. Huokailuttavaa.

Eihän se herkkua ole, yksin pyörittää tätä arkea. Kaikki on itse tehtävä ja siivottava ja hoidettava. On saatava arki rullaamaan entisellään ja pärjättävä. Ja kyllähän sitä pärjää. Hassua kyllä, melkein kevyemmin, kun on kaikissa langoissa yksin kiinni. Osaltaan antaa itselleen anteeksi paljon; ei tarvitse puunata ja suorittaa niin paljon, kun on nyt vain yksin noiden kanssa. Ja toisaalta, kun tietää kaikki pakolliset kuviot, niin niitä järjestelee sitten oman rytminsä mukaisesti jo valmiiksi. Jossain määrinhän tämä yhden aikuisen pyörittämä arki on väkisinkin järjestelmällisempää ja hallitumpaa kuin silloin, kun meitä on tässä kaksi säätämässä. Tyhmää, joo, mutta luonnollista.

Keskiviikon jälkeen olemme käyneet sekä sisäleikkipaikassa (Go Bananas, paikallinen HopLop) ja kerhossa. Jälkimmäiseen saimme naapurista seuraa. Molemmat aamupäivät ovat venyneet hieman tavallista myöhemmiksi ja lapset ovatkin nukkuneet päiväunensa sikeästi ja riittävän pitkästi. Iltapäivät ovatkin sitten kuluneet - käytännönkin sanelemista syistä (lasten myöhäisempi heräämisaika vs. päivänvalon riittävyys ja illallisvalmistelut) - sisäleikeissä kotona, mitkä nekin ovat kulkeneet mallikkaasti ja ilman sen suurempia kriisejä.
Iltatoimissa olen ilahduttanut lapsia käymällä heidän kanssaan kylvyssä ja tulemalla samaan aikaan heidän kanssaan nukkumaan. Lapset puolestaan ovat riemastuttaneet minua heräämällä viideltä (juniori) ja tulemalla viereeni nukkumaan (neiti). 
Täällä siis ollaan selvitty VYYH-pätkästä minimaalisen vähin vaurioin; herralla alkoi tänään taas nenä vuotaa, mutta muutoin lienemme kaikki ihan siinä samassa kunnossa kuin mihin O meidät keskiviikkona puoliltapäivin lähtiessään jättikin. Lisäksi alakerta on imuroitu! Wau, sanon vaan.

Nyt taidan siirtyä alakertaan ja avata viinipullon. Lasillinen näiden päivien päälle on vähintäänkin ansaittu. Ja juuri kohtahan se O:kin liittyy jo seuraan, mikä tekee siitä lasillisesta vielä sen verran parempaa. Perhe on koossa taas. 

VYYH

Luvattoman monesti on tullut käytettyä termiä yh silloin kun O on jossain ja on lasten kanssa tavallista enemmän yksin. Kuvaahan se sitä, yy ja hoo, yksin ja huoltaja - mutta oikeastihan en tuolloinkaan ole lähimaillakaan yksinhuoltajaa; en kanna perheestämme huolta yksin, vaikka nyt satunnaisesti joudunkin saankin viettää lasten kanssa laatuaikaa kolmestaan. En ole tämän perheen ainoa elättäjä, en ole lähtökohtaisesti näiden kanssa kolmestaan vuorokausia läpeensä eikä minun tarvitse kantaa kaikkea - niin henkistä kuin fyysistäkin - vastuuta yksin. Vaan meitä on tässä "meidän perhe"-projektissa kaksi aikuista, jotka kantavat tasaisesti oman osansa.
Ja onneksi onkin.

Tuo otsikon kirjainyhdistelmä, VYYH, syntyi erään tällaisen keskustelun pohjalta. Kun ystäväporukastamme yksi nousi barrikadeille yyhoo-termin väärinkäyttöä vastaan. Oma ensiajatukseni oli "voi pliis, oikeesti. Mitä välii.", mutta kun asiaa hieman porukassa kääntelimme, niin pohdinnan lopuksi syntyi VYYH. Eli Vuorokauden Ympäri Yksin Hoitamassa. Sitähän tämä, oikeasti, on. Kun on muutaman päivän yksin perheruletin pyörittäjänä; herää kaikkeen, siivoaa kaiken, keittää kaiken, korjaa kaiken, pukee kaiken, riisuu kaiken, pesee kaiken, ehtii kaikkeen ja niihin mihin ei ehdi, niin siivoaa sitten. Siinä ruletissa on kuitenkin se voittoruutu, jossa lukee: "O palaa kotiin".
Toisena puolena tämän termin taustalla on aito kunnioitus ja sympatia yksinhuoltajia kohtaan. Koska näinä VYYH-päivinä sitä taas huomaa, miten etuoikeutettu on siinä, että meitä tässä meidän perusarjessa on kaksi.

Naapurissa.

Aloitin tätä tekstiä monta kertaa. Miten sen nyt kertoisi jotenkin hienosti ja vetävästi, että yläkerrassa nukkuu onnellisen väsyneet lapset ja tässä koneella naputtelee hykertelevä äiti, sen takia, että olimme tänään tuossa kolmen oven päässä kylässä vajaa kaksivuotiaan Friedan ja hänen äitinsä luona. Ja että meillä oli tosi hauska iltapäivä; neiti ajeli Friedan mopolla, juniori - kunhan uskaltautui puolta metriä kauemmas minusta - kokkaili pikku-emännän keittiösetillä ja me äidit tutustuimme ja juttelimme ja joimme kahvia ja teetä.

Ja voi että oli mukavaa!

Kaikki alkoi siitä, kun menimme puistoon - joka oli viikonlopun lumisateen jäljiltä luminen ja kaunis. Suojasää pakkasi lumen matkarattaiden kannalta hankalaksi, mutta pääsimme silti perille ja lumiukonrakennushommiin. Tai no, todellisuudessa minä pyöritin hiki selässä lumipalloja, neiti seisoi rukkaset routaa kohti vieressä ja kyseli pulkkaa (jota meillä siis ei ole, eikä ole järkeäkään hankkia näitä muutamaa lumista päivää varten) ja juniori istui flegmaattisena rattaissa, ilmeisesti ulkovaatemäärän lannistamana.
Pian saimme kuitenkin apujoukkoja, paikalle nimittäin ilmestyi kolme pulkkaa (neiti oli innoissaan) ja niiden mukana yksi äiti-tytär- ja toinen isä-poika-pari. Innokkaat apurit kävivät ukkomme kimppuun ja samalla juttelimme mukavia säästä ja muusta. Tunnistin äiti-tytär-parin meistä muutaman oven päässä asuvaksi perheeksi (ja tässä vaiheessa vielä luulin, että kyseessä oli nelihenkinen perhe - onneksi en sanonut mitään...) ja meidän alkaessa tehdä kotiinlähtöä Alice kutsui meidät iltapäivällä heille leikkimään.

Loppu onkin jo tuolla tämän tekstin alussa. Aivan mahtavaa!

Puoliväliraportti

Pieni yhteenveto siitä, mitä 4kk ja 8 päivää Britanniassa on meille tuonut. Ja mitä vienyt.

Mitä tähän mennessä on opittu / oivallettu / huomattu:
- Kun Jenkeissä tottui tervehtimään kaikkia sanomalla Hi!, on täällä oppinut perustervehdyksenä sanomaan Hello!
- Kirjavat kokolattiamatot ovat ihan kivat siinä mielessä, että niihin katoaa (näkyvistä) paljon pikkusälää ja roskaa.
- Kokolattiamatto on myös erittäin kiitollinen lattiamateriaali kävelemään opettelevan yksivuotiaan kanssa.
-  Sisälämpötilaksi riittää +18-20, oikeasti. Ei tarvitse olla +23 pystyäkseen toimimaan.
- Englantilainen gourmet on olemassa. Se vaan keskittyy enemmän määrään kuin laatuun (ref. ravintola-annokset ja niiden saidit - joita paikalliset tilaavat AINA)
- Mies on mate, nainen on darling. Kaikille.
- 4 pintin (n. 2,3l) muoviset maitokanisterit ovat aivan loistavia!
- Verkosta kotiovelle tilattava ruokakauppatoimitus on ehkä parasta, mitä on ikinä keksitty!

- Slow cooker; toimii oivallisesti puuronkeittimenä

- Home delivery; lähes mitä vaan saa lähes milloin vaan toimitettuna omalle kotiovelle. Myös posti toimittaa isommatkin paketit kyselemättä kotiin saakka. 

- Lapset katsovat aivan sujuvasti ei-suomenkielisiä lastenohjelmia. 

- Lapset oppivat uskomattoman nopeasti usein toistuvia vieraskielisiä sanontoja, sanoja, nimiä ja lauluja. 

Mitä tähän mennessä on kaivattu ja ikävöity:
- Saunaa
- Lämpimiä sisätiloja (joissa siis on yli +14 astetta)
- Rosépippureita
- Oltermannia (O & neiti)
- Skandinaavista, pelkistettyä sisustusta
- Siivoojaa
- Salmiakkia
- Puistoseuraa ja äiti-kollegoiden tukiverkkoa
- Autoa, satunnaisesti.

Aika on mennyt nopeasti - kuten arvelinkin. Syksy hujahti vierailijasta toiseen siirtyessä ja joulua valmistellessa. Nyt olemme pisimmällä vieraattomalla pätkällämme, kun anoppi lähti täältä heti vuoden vaihduttua ja ensimmäiset varmistetut vieraat tulevat (vasta) helmikuun puolivälissä. Sen jälkeen onkin jo vilkkaampaa, kun matkustamme helmi-maaliskuun vaihteessa neidin kanssa Italiaan siskoni luokse, minä käväisen Suomessa pikaviikonlopun maaliskuun lopulla, minun vanhempani tulevat huhtikuun alussa käymään, O käy oman Suomen viikonloppunsa huhtikuun lopulla ja sittenhän onkin jo melkein aika palata Suomeen. Vahvistamatta on ainakin vielä muutama vierailu, joten uskoisin vierailukalenterin täyttyvän aika tehokkaasti tässä seuraavien viikkojen aikana. Ja hyvä niin; vaikka oma perheaika onkin mukavaa, niin vieraat tuovat aina tervetullutta vaihtelua tavalliseen arkeen.

Kotiinpaluun valmistelut on jo aloitettu ja - tyhmää kyllä - huomaan itse ajattelevani Suomeen paluuta jo melko paljon. Miten kaikki tavarat saadaan siirtymään, mitä kaikkea ylipäätään lähdemme täältä Suomeen tuomaan ja mitä niille tavaroille, jotka jäävät tänne, mutta joita ei voi / viitsi tänne taloon jättää (potat, matkasänky...), tehdään. Logistiikka-apuja on onneksi luvattu jo molempien isovanhempien tahoilta (yhteensä 4x23kg on siirtymässä noissa kyydeissä) ja meidän Suomen reissummekin tulevat palvelemaan ainakin pienempimuotoisina ei-enää-täällä-tarpeellisen-mutta-säilytettävän-tavaran kuljetuskanavina.

Nyt meillä on kuitenkin vielä toiset reilut 4kk aikaa olla ja elää täällä. Koitan muistaa keskittyä välillä siihenkin!

Puoliväli.

Tänään olemme olleet täällä 4 kuukautta ja 7 päivää. Kotiinpaluuseen on vielä 4 kuukautta ja 7 päivää. Puoliväli on siis saavutettu. Ja paluuliput ostettu.
Puolivälin kunniaksi täällä on myös satanut lunta. Pehmeää valkeaa on maassa nyt noin 10cm ja O on huolissaan siitä, pääseekö huomenna töihin. Huomenna on edessä muutenkin paluu arkeen, kun BBC lupaa tännekin plusasteita ja harmaata. Kaunis valkeus on varmasti siis harmaata loskaa jo huomenna kun puistoonlähdön aika koittaa.

Arki on muutoinkin vahvasti mukana alkavalla viikolla: O lähtee keskiviikkona työreissulle Kööpenhaminaa ja me jäädään lasten kanssa tänne loppuviikoksi. Siis perjantaihin saakka - eli ihan kokonaiset kaksi päivää saan joudun pyörittämään tätä sirkusta yksinäni. Yksinäiseltä se tuntuu, tuo sosiaalisten suhteiden luominen kun on osoittautunut arveluani hankalammaksi täällä. Mutta ei mitenkään pelottavalta tai stressaavalta.

Nyt, kun sunnuntai-illan ratoksi on saatu tulevan viikon ruokatilaukset tehtyä (tämä verkko-ruokashoppailu on NIIN paras keksintö! Suomessa meistä tulee Alepan Kauppakassi-palvelun vakiasiakkaita - jos muut eivät ehdi kesään mennessä saamaan omia, vastaavia, palveluitaan pystyyn!) niin on aika rentoutua vielä hetki, ennen sitä arkea.
Puolivälin yhteenveto tulee tänne myöhemmin. Ehkä huomenna, ehkä myöhemmin. Nyt lapset nimittäin on saatu unten maille ja on aika pienelle laatuajalle.

Kolmien villasukkien sää

Ulkona on nollakeli ja aurinkoista. Sisällä lämmintä on +14. Istun sohvalla joululahjaksi saamani Slanket tiukasti päälläni, kuuma teekuppi höyryää pöydällä  ja irtolämmitin puhaltaa kuumaa suoraan kohti. Tässä on nyt ihan hyvä.
Valitin aiemminkin näistä täkäläisistä sisälämpötiloista. Näinä kuukausina olen kuitenkin tottunut tähän vähän viileämpään sisäilmaan, jossa nukkuu paremmin - tosin flanellipyjamassa paksun täkin alla, ja alkanut pohtia sitä, mitä Yksis kymmenen jenkkivuoden kokemuksella totesi: onko meillä Suomessa vain aivan tuskaisen kuuma sisällä? Kaikkialla.
Tämä +14 on nyt vähän liikaa. Neiti katseli eilen ihmetellen, kun kävin toista kertaa lisäämässä villasukkia jalkaan. Kyllä nyt yksillä sukilla pitäisi pärjätä. Mutta sellainen +17-19 on nyt alkanut tuntumaan ihan hyvältä sisälämpötilalta. Ei kai sitä vuoden ympäri tarvitse paitahihasillaan ja shortseissa sisällä hillua, vai tarvitseeko? Uskon, että meidän aviovuoteemme kestää sen, etten nyt nukukaan missään BabyDoll-yö-hiutaleessa, vaan pitkissä housuissa ja hihoissa.

Aamulla olimme kerhossa. Sieltä on alkanut nyt löytyä tuttuja naamoja, joiden kanssa tulee jo juteltua ja joiden viereen on helppo hakeutua istumaan, kun kerhoon tulemme. Ihanaa!
Suru-uutisena kerrottakoon, että kerhomatkalla huomasimme joidenkin pölkkypäiden käyneen purkamassa maailmantuskaansa eilen rakentamiimme lumihahmoihin. Ukosta ja koirasta oli jäljellä enää vain aika laajalle levitetyt lumipaakut ja meidän niiden rakentamiseen lumesta kaluamamme alue. Turhaa, mutta vähän ärsyttää kuitenkin. En vieläkään ole jotenkin oppinut ymmärtämään sitä riemua ja iloa, mitä jotkut saavat siitä, että hajottavat toisten tekemiä juttuja...
No, saammepa hyvän syyn mennä uudelleen rakentamaan puistoon! Esikoista ei meinannut saada kerhomatkalla puiston ohi ollenkaan. Matka eteni itseasiassa sen verran hitaasti (kun neidin piti käydä kaapaisemassa tumpullinen lunta jokaikisen aidan, penkin, kiven ja istutuksen päältä), että juniori nukahti rattaisiin. Tässä aiempina kuukausina, kun moinen on tapahtunut, herra on kuitenkin herännyt kotona kun häntä on yritetty siirtää nukkuvana rattaista omaan sänkyynsä. Kokeilinpa kerran sitäkin, että jätin pojan ulos rattaisiin nukkumaan; sieltä herättiin n. 10 min unien jälkeen lounaalle, josta onneksi uni löytyi uudelleen omassa sängyssä. Niinpä tällä kertaa en aikonut edes yrittää. Mutta kun poika nukkui pihaantulon, rattaista sisään - olohuoneen lattialle - noston, siskonsa "hellät" herätysyritykset ja pipo-haalari-kauluri-rukkaset-kengät-riisumisenkin lävitse, niin totesin hänen EHKÄ olevan niin sikiunessa, ettei kannata sen kummemmin alkaa herätellä... sinne sen sitten kävin kippaamassa; yläkertaan, omaan sänkyynsä. Eikä sieltä ole kuulunut hiiskaustakaan sen jälkeen (nyt reilut 90min). Sieltä herännee melko nälkäinen poika, joka onneksi sentään söi kerhossa vähän välipalaa (keksiä, riisikakkuja, rusinoita ja mehua).

Ulkona sää on kuin Suomen huhtikuussa: aurinko paistaa (ja lämmittää!), lumi kimmeltää ja rännit lorisevat. Lupasin esikoiselle, että voimme mennä päiväunien ja välipalan jälkeen vielä puistoon. Jollakin on tainnut olla lunta aika kova ikävä.
Sitäpaitsi: tuolla ulkona, auringossa, saattaa olla hieman lämpimämpi kuin täällä sisällä!

Lumiukko ja Lumikoira

Sää on hieno puheenaihe. Ehtymätön, kaikille sama ja aina turvallinen.
Ja turvallisuudestapa hyvinkin oli kyse, kun O luki sunnuntaina illalla työsähköpostistaan, että maanantaina iltapäivällä tulee lunta, mikä kaikkien kannattaisi huomioida toimissaan ja liikkeissään. Tarkistimme tilanteen BBC:ltä, joka näyttikin kahta lumihiutaletta ja termiä "heavy snowfall" puolestapäivästä eteenpäin. Pohdimme hetken O:n töihinmenoa, mutta totesimme yliopiston olevan sen verran lähellä kotia (n. 4km), että sen tarvittaessa vaikka kävelee.
Innokkain lumenodottaja oli lopulta nuori neiti. Hän heräsi päiväuniltaan ja oli salamana ikkunassa
"Kookka sataa uutta?" ja vahtasi silmät suurina harmaata taivasta. Ja kuin käskystä hiutaleita alkoi leijailla.

Lopulta BBC:n "heavy snowfall" oli melko nuhainen räntäkuuro, joka vaikutti O:n työmatkaan sen verran, että kaduilla oli kurjia lätäköitä. Käytännössä mitään ei jäänyt maahan, vaan kaikki suli pois aivan saman tien.

Tänään aamulla maa oli kuitenkin valkea. Ohutta kuuraa oli kerrostunut maahan ja ensimmäistä kertaa täällä näytti jo melkein talviselta.

Neiti, talvinen taivas ja kuura-luminen puisto.

Iltapäivällä menimme uudelleen puistoon ja huomasimme nurmikentällä lumiukon. Niinpä päätimme rakentaa sille jo siellä yksin seisoskelevalle kaverin, kun lumikin vaikutti suorastaan loistavalta ukonrakennuspuuhiin. Siinä rakennellessamme alkoi lumisade. Ensin hiutaleita leijaili muutamia, kohta suuria hahtuvaisia tuli jo niin, että neiti alkoi valittaa niiden suuhunmenosta. Pian pehmeää suojalunta oli ilma valkoisenaan ja meidän ukkomme sai samalla vauhdilla rinnalleen myös koirakaverin (pahoittelut kököstä kännykkäkuvanlaadusta...).

Lumiukko, lumikoira ja neiti. Aika hyvin nuohottiin ympäristön lumet tähän teokseen... kakkoineen ja pissoineen kaikkineen. Nam.

Puisto tyhjeni pikavauhtia muista lapsista, jäljelle jäimme me ja sateenvarjoensa alla kotiin kiiruhtavat työläiset. Nauratti, että tänäänkö O sitten jää jumiin kampukselle. Ilman sateenvarjoa.

No. Ei jäänyt. Tänäänkään. Lumipyry kesti ehkä puolisen tuntia. Kotiin palasimme O:n kanssa samaa matkaa. Tumput märkinä, huput täynnä lunta - ja posket hehkuvina riemukkaista lumileikeistä. Lisää tätä! Ei ehkä niin paljon kuin siellä koti-Suomessa on, mutta vähän enemmän kuin thän saakka. Sen verran, että matkarattaat vielä kulkevat. Ja että yksi kaunis päivä pystyy sen sulattamaan.

Oodi suomalaisille ulkovaatteille

Tänään ei satanutkaan. Mutta märkää oli. Puistossa huomasin, että oli ihan hyvä päätös pukea molemmille lapsille kurahousut jalkaan.
Kuvat puhukoon puolestaan.

Jälkikirjoitus: juniori kroolasi rapakossa sen verran ahnaasti, että kuraa oli housujen sisälläkin. Siitä huolimatta vain herran sukkahousun sääret olivat hieman kosteat! Muutoin alla olleet vaatteet olivat pysyneet täysin kuivina! Nyt molempien osalta koko uloin vaatekerrasto pyörii pesukoneessa...

Leikkikaveri

Säätiedotus lupaa tälle viikolle lohdutonta säätä: sadetta, harmaata ja kurjaa. Ja huomisesta eteenpäin pitäisi lämpötilojenkin taas laskea lähemmäs tämän vuodenajan suomalaisnormia. Niinpä oli jotenkin itsestäänselvää, että kun tämä aamu näytti kuulaan kauniilta, niin lähtisimme tänään puistoon leikkimään. Kellon lähestyessä puolikymmentä neiti uhmaikä alkoi kuitenkin hankalaksi.
Neiti: "Mennään keehoon."
Minä: "Ei tänään ole kerhoa, ei voida mennä. Mennään puistoon, kun siellä on niin kiva ilmakin."
N:"Ei mennä puistoon. Mennään kiijjastoon!"
M: "Mennään huomenna kirjastoon, jos sataa - sopisko?"
N: "Mennään keehoon."
...
Onneksi tässä uhma-aikana on jo oppinut, että monesti neuvotteluun antautuminen tai asioiden jahkaaminen johtaa siihen kiukkuun ja raivoon - joten päättäväisesti puin lapset vain ulos ja sopuisasti pääsimmekin puistoon.

Leikit menivät alusta saakka loistavasti; juniori konttasi menemään telineeltä toiselle, neiti pallotteli hetken, jonka jälkeen muisti mukaanotetut ruoanlaittovälineet ja kokkaili kaarnanpalasista tyytyväisenä mitälie soppaa. Minä nojailin leikkijunaan ja nautin. Väkeä kulki puiston vanhemman osan ohi kohti alapuistoa, siis sitä uudempaa osaa; lapsiperheitä, kiireisiä työläisiä, vähemmän kiireisiä eläkeläisiä ja vielä lomalla olevia teinejä. Yhdet kulkijat kuitenkin kiinnittivät huomion: äiti noin kolmevuotiaan tytön kanssa. Neiti sähköistyi ja jäi seuraamaan kaksikon menoa kohti leikkipuiston uudempaa osaa.
"Mennään ajapuistoon." hän ilmoitti ja lähti päättäväisesti jo matkaan. Eipä siinä auttanut muu kuin kerätä juniori rattaisiin ja seurata perässä. Määrätietoisesti neiti marssi näkemänsä tytön luo ja haki tämän leikkiin. Ilman yhteistä kieltäkin oli selvää, että leikkikaverukset olivat löytäneet toisensa. Ja siellä ne menivät, uudet kaverukset, ympäri puistoa. Juosten, toinen toisensa aina mukaan hakien, trampoliinille, rummuttamaan, kiipeämään ja liukumaan. Me äidit seurasimme melkein liikuttuneina pienten ystävyyden syntyä.

Onneksi siis menimme puistoon! Sovimme tuon toisen äidin kanssa näkevämme toistekin puistossa; minä kerroin meidän käyvän siellä melkein jokainen sateeton päivä - ja hän totesi, että pitääkin alkaa käydä puistossa vielä useammin. Emme vaihtaneet (vielä?) puhelinnumeroita, mutta toivon meidän osuvan yhtäaikaa puistoon taas mahdollisimman pian!
Tästä jotenkin huomasi heti, että neiti alkaa olla siinä iässä, että kaipaa omanikäistään - tai edes muiden lasten - seuraa. Pikkuveli on pikkuveli; parempi kuin ei mitään. Mutta toinen, samanikäinen, tyttö sai kyllä pienen neidin koko loppupäiväksi niin onnelliseksi, että tämä äiti on hyvillään vain reilun puolen vuoden päässä odottavasta päivähoidon aloituksesta. Neidille se ainakin tulee olemaan vain ja ainoastaan hyvä asia - pikkuveljen asenteet selvinnee sitten elokuussa.

Pallo, kerho (pallokerho?) ja Milano

"Mennään keehoon!" esikoinen julisti jo eilen illalla.
"Vai mentäiskö puistoon, jos on nätti ilma? Otetaan pallo mukaan?" isänsä yrittää. Mutta uhmaikäistä ei huijata.
"Ei. Keehoon. Sit ku muut ihmiset ja keeho on hejänny."
Selvähän se. Kerhoon sitten - onneksi elämä alkaa loppiaisen jälkeen palata kaikilla sektoreilla arkisiin uomiinsa, ja baptistikirkon kerho, baby & toddler group, (se jossa olemme nyt tässä kävelymatkan päässä käyneet) oli myös tänään ohjelmassa ensimmäistä kertaa joulun jälkeen.

Pallo. Se tuli tuossa mainittua. Joululomalla tuli ulkoiltua koko perheen voimin lähes päivittäin - ja jokapäiväisenä tuo viereinen, isokin, puisto alkaa vähän kyllästyttää. Niinpä kävimme kävelyillä (O ja minä kävelimme, lapset istuivat rattaissa - juniorihan siis ei vieläKÄÄN kävele ja neiti kiipesi yleensä ensimmäisten satojen metrien jälkeen myös kyytiin... käskytti meitä kyllä kävelylle, muttei itse motivoitunut jalkautumaan. Phsiis.), etsimme käpyjä, teimme tutkimusretkiä puistoon ja lähipusikoihin ja mitä nyt milloinkin keksimme. Viimeisenä lomapäivänä olimme taas jossain noista puiston monista ruohoaluiesta, kun isä & tytär palasivat rattaiden luo silmät innosta kiiluen.
"Oottetaan pajjo!" neiti ilmoitti. "Mennään kauppaan. Nyt heti."
"Ei voida mennä nyt heti, mutta mennään nyt joku päivä" isänsä toppuutteli - ja onnistui jollain keinolla kääntämään puheen, ja huomion, pois pallosta. Aihe palasi kuitenkin seuraavana aamuna, kun O oli lähdössä töihin.
"Ei isi mene töihin! Isi menee oottamaan pajjon!"
Ja auta armias, kun O palasi illalla kotiin vain pelkän ruokakauppakassin kanssa.
Lauantaina ne sitten menivät, isä ja tytär, pallo-ostoksille. Me menimme juniorin kanssa puistoon ja kaupunkikaksikko jatkoi iloisesti käsi kädessä matkaansa kohti keskustaa. Neiti hyppeli, jutteli, hihitteli ja oli selvästi jännittynyt. Huusin heidän peräänsä vielä, että käykää nyt ihmeessä lounaalla samalla reissulla. Me menisimme toki kotiin syömään edellispäiväisiä, mutta kun kerran kaupungilla ovat.
Ja niinhän he sitten kävivät; useammassa kaupassa kunnes TÄYDELLINEN pallo löytyi. Ja kotimatkalla Mäkkärissä lounaalla. Tyttö oli halunnut eh-dot-to-mas-ti kantaa pallokassin itse. Koko matkan.
Eilen sitten olimmekin puistossa, koko viisikko: O, neiti, juniori, minä ja uusi, pinkki pallo. Kotimatkalla pallon kanssa kuljinkin sitten jo minä; verestelin pallotuntumaa ja pyörittelin kumpparit jalassa palloa pitkin märkää nurmikkoa. Kyllä tästä kesäsarjakuntoon vielä tullaan; Suomessa kun odottaa taas kesällä naisten harrastesarja ja oma, rakas potkupallojoukkue (jos siis kelpaan vielä riveihin tämän brittileirityksen jälkeen... ).

Tässä muutaman päivän päiväuniajat ovat menneet lentohinnoissa surffaillessa: olemme menossa käymään isosiskoni luona Pohjois-Italiassa ja nyt tuo jo pitkään puheissa ollut reissu alkaa saada konkreettisia mittoja. Suunnitelmien eläessä ja hintojen & aikataulujen selkiytyessä aloimme O:n kanssa pohtia, onko lopulta kuitenkaan järkeä mennä ihan koko porukalla. Juniori on kuitenkin sen verran juniori vielä, että roikkuu mukana ja viihtyy kyllä varmaankin. Mutta myös on paljon niitä kohtia ja hetkiä, jolloin kohtuullisen energisestä n. puolitoistavuotiaasta on vaan haittaa, harmia ja tuskanhikeä. Laskeskelimme, että poika ei traumatisoidu, vaikkei mukaan pääsisikään - ja O nyt muuten vaan ei masennu, jos ei minun perheeni perus-hässäkkä-säätöön noin viikoksi joudu... öh, pääsekään. Nyt siis näyttäisi siltä, että helmi-maaliskuun vaihteessa otamme neidin kanssa tyttöjen reissun Varesen Azzateen - ja pojat jäävät lomailemaan tänne Colchesteriin. Tässä kaksilapsisessa elämässä kun, rehellisesti, tuntuu siltä, että yhden lapsen kanssa oleminen lähes missä vaan on Lomaa.

Nyt lapset ovatkin unilla ja voisinpa melkein mennä ja ostaa nuo mainitut lennot. Ciao vaan kaikille :)

Taikaa ja arkea

Ei tästä valokuvareportaasista nyt näytä tulevan valmista, tehdään se sitten kun aikaiseksi saadaan. Jatketaan silti tätä arjen lätinää, sitä kun nyt taas alkaa riittää; arki nimittäin alkoi tänään. Tai no, eilen oli ensimmäinen porras kun anoppi lähti aamuhämärissä kohti Stanstedia, Ryanairia ja Tamperetta. O oli eilisen vielä tässä, mutta tänä aamuna poistui sekin käsipari "oikeisiin töihin" jättäen minut taas yksin tänne noiden murusten kanssa.

Ennen arkea tehtiin kuitenkin vähän taikoja - kuten uuteen vuoteen kuuluu. Meillä on aina uutena vuotena tehty ns. kahvikuppitaiat, joita aloin aattoiltana sitten täälläkin meille järjestää. Tuossahan siis otetaan 12 kuppia tms. astiaa, joiden alle laitetaan esineitä ja jokainen käy sitten vuorollaan kolme kertaa nostamassa kupin ja kurkkaamassa mitä sieltä löytyy. Jokainen esine symboloi tulevalle vuodelle erilaisia asioita - meillä esine- / merkityslista oli seuraavanlainen:
Avain / oma koti / onnellisuutta
Kolikko / vaurautta
Keksi / toimeentuloa
Musta langanpätkä / surua
Ruuvi / sairautta
Joulupallo / ihmeitä
Vauva (meillä kyllä pieni maatuska ;)) / vauva/hedelmällisyyttä
Sormus / uskollisuutta
Punainen rusetti / rakkautta
Teepussi / rauhaa
Pieni valkoinen keila / terveyttä
Hyrrä / muutosta

Kupit lupasivat minulle vaurautta (töihinpaluu luvassa kesäkuussa, jee!), rauhaa (pääsen töihin pätemään?) ja rakkautta (aina hyvä!). O:lle on luvassa rauhaa (saa olla kesän kotona lasten kanssa?), ihmeitä (vaimo onkin hyväntuulinen, kun pääsee välillä pois kotoa?) ja surua (tätä en halua arvailla ollenkaan... :( ). Anoppi puolestaan saa tänä vuonna terveyttä, sairautta ja vauvan. Tai ehkä tuo vauva on vain jonnekin lähimaastoon (EI MEILLE!), tuskin O enää pikkusisarusta on saamassa... :) Tai sitten vain muunlaista hedelmällisyyttä. Ehkä siellä alkaa puutarha oikein kukoistaa tai Amazonlilja taas kukkia - mikä tosin sekin yleensä on tarkoittanut vauvaa (EI MEILLE!) lähipiiriin.

Arki tuntuu, mukavan loman ja ihanan usean-aikuisen-päivärytmin jälkeen jotenkin tosi karvaalta. Eilen illalla koti-ikävä tuntui erityisen pistävältä; sitä kun tietää, että Suomessa vastaava tilanne olisi paikattu sopimalla paljon leikki- ja äititreffejä, puistoilua, vierailuita ja kerhotoimintaa. Täällä. No, käytiin me puistossa aamulla. Pyörähtämässä. Kerhoja ei ole vielä alkanut ja ne ainoatkin kaverit, joiden kanssa ollaan oltu useammin kuin kerran tekemisissä, lähtivät nyt pariksi viikoksi Hollantiin. Huomenna on onneksi jo perjantai ja viikonloppu alkaa. Eiköhän ensi viikko taas jo ole vähän pirteämpi.

Tänään tosin sain piristysruiskeen; olin eilen huomannut yhden ystävän olevan ilmeisen lähellä täältä lomailemassa - ja FB näytti taas voimansa. Kommentoin asiaa sinne eilen ja tänään minulla soi puhelin; ystävä soitti ja ilmoitti, että jos meille käy, niin he voisivat sieltä ajella visiitille vielä tänään! Kannattaa siis selvästi kommentoida, jos paikka tulee! :)