Just another Tuesday.

 Vappu suomessa. Just another Tuesday in Colchester. Ja Wednesday. Arkipäivä. Tavallinen arkipäivä, huomenna. Ei sillä, että viime vuosina olisi niin kamalan railakkaita vappuja tullut vietettyä, edellisen kerran olimme Ullanlinnallakin 2009 - joka olikin viimeinen lapseton vappu: 2010 neiti oli mukana vielä nahan alla ja siitä eteenpäin ihan omana itsenään. Viime vuonna oltiin ekaa vappua neljästään. Kotona. Rauhassa. Hiekkalaatikolla ja ihan omassa porukassa, oman pöydän ääressä vappupäivälliselläkin.

Vappu 2012 - neiti selvästi miettii, että kannattaisko tällasta nyt lähtee tavoitteleen vai ei... Onneksi ei IHAN vielä tarvitse päättää! :)

Tästä Vapusta alkaakin meidän viimeinen kuukausi täällä. Kuukausi, jolloin palaamme kotiin. Koko ajan täällä olen sanonut meidän viipyvän täällä 'til the end of May. Ja nyt, huomenna, on May. Se, jonka lopussa palaamme kotiin.

O tuli tänään kaupan kautta kotiin: oli käynyt - ilmeisesti FB:n innostamana - ostamassa munkkeja ja kuohuviiniä. Puolet ostoksista nautittiin koko perheellä jälkiruoaksi, toinen odottaa sitä, että lapset nukahtavat. Kukin osaa ehkä arvata, miten päin nuo puolikkaat menivät?
Sitä siis tässä odottelen, kone sylissäni sohvalla; että lapset nukahtavat ja O vapautuu yläkerrasta tänne vappuskumpille. Cheers Vapulle! Cheers toukokuulle! Ja cheers meidän viimeisille neljälle viikolle tässä talossa, tässä kaupungissa ja tässä maassa!
*klink* laseihinne siis, siellä koti-Suomen wappuhumussa!

Kuu kiurusta kesään.

Viime viikon täällä oli lämmintä, ihan kesäisen lämmintä: parikymmentä astetta varjossa ja iltaan saakka ulkona oli lauhaa ja lempeää. Kunnes tuli perjantai: yöllä satoi ja sadetta jatkui vielä aamupäivänkin. Ja sateen kanssa viemäriin valui puolet lämpöasteista. Nyt on enää kymmenisen astetta ja tänäkin aamuna maassa oli taas kuuraa.
Uskon silti, että tämä on vain pieni hikka tämän kesän tiellä. Tämän kesän, joka jo nyt on antanut odottaa itseään enemmän kuin lähes ikinä. Kuulemma. Me onnekkaat, siis. Kun saamme olla täällä tänä vuosikymmenten pisimpänä talvena ja hitaimmin saapuvana keväänä.

Se säästä. Tänään tuolla on kuitenkin paistanut aurinko ihan aamuvarhaisesta saakka, joka antaa osansa siitä optimismista, jota tuolla edellä tarjoilin.

Tämä päivä on sävytetty viimeisillä. Koska kuukauden päästä tähän aikaan olemme Heathrowlla, varmaan menossa kohti lähtöporttia (jos sitä on tässä vaiheessa vielä tiedossa, yleensä kun se porttitieto on tuolla AINA ollut jotenkin tiukassa). Laukut on silloin jopakattu, punnittu ja checkattu sisään ja ne ovat menossa ruumaan, turvatarkastus on hikoiltu läpi ja aamupalakin varmaan syöty.
Tästä päivästä eteenpäin elämme tämän englanninkokemuksemme viimeisiä kertoja. Tulossa on viimeinen kuukausi täällä, neljä viikkoa ja kaksi päivää. Siinä ajassa saamme vielä yhdet päivävieraat ja yhdet yövieraat (kotiinpaluuavuksi tulevia appivanhempia ei tähän lasketa), vietämme Euroviisuiltaa naapureiden kanssa, saamme kaksi ylimääräistä arkivapaata paikallisten bank holidays:ien muodossa ja varmasti teemme jatkuvaa inventaariota tänne kertyneestä omaisuudesta.

Neidille on luvattu, että hän pääsee pomppulinnaan vielä ennen kotiinpaluuta. Puistossa siis on joka viikonloppu ollut pomppulinna nyt kesäkauden alkamisesta lähtien. Sama linna nousi syksylläkin viikonloppuisin tuohon takapihan muurimme taakse, kunnes talvi liikahti liian lähelle.
Neidille on myös luvattu, että hän pääsee isänsä kanssa käymään yliopistolla - veljensä kun sai kokea tällaisen ekskursion meidän ollessamme Italiassa.
Monia muitakin juttuja on vielä to-do-listalla ja kokematta. Katsotaan, mitä kaikkea ehditään, mutta näistä on hyvä aloittaa.

Paluupostissa

Saavuimme tänne syyskuussa neljän matkalaukun (á 23kg), kahden trolleyn, repun, tuplarattaiden ja käsilaukun kanssa.
Nyt, 7,5 kuukautta myöhemmin, meiltä on täältä jo lähtenyt takaisin Suomeen se neljä matkalaukkua (á 16-20kg) ja silti tätä tavaraa riittää. Jo pelkästään leluja meillä on varmaan täyttämään kaksi laukkua - jos siis ne kaikki mukaan otettaisiin. Ei tietysti oteta, Suomeen raahataan vain rakkaimmat ja mieluisimmat, Duplot ja Brion junat, täältä ostetut Pipsa Possu- ja Mike the Knight lelut, tärkeimmät iltasatukirjat (Veera ja menopelit/keittiöpuuhat/maatilan eläimet, Riku, Roope ja Ringo-kirjat ja pari muuta) ja tietysti iso lauma unikavereita. Mutta tulee siitäkin jo.

4,5 viikon päästä lähdemme täältä kuuden matkalaukun (á 23kg), neljän trolleyn, repun, tuplarattaiden, parin käsilaukun ja appivanhempien kanssa takaisin Suomeen. Ihan varmasti saamme kaiken tarvittavan ja tarpeellisen mukaamme, mutta vähän tässä viikkojen vähetessä alkaa vaan pohtia, että mitenhän vaan mahdutaankaan.

Lopulta tiedän meidän mahtuvan ihan hyvin. Toki se viimeinen viikko tulee olemaan aika kiireinen ja täynnä yhtä-jos-toista säätöä, kun yritetään saada jotain tavaroita annettua täällä eteenpäin, toisia kierrätettyä muita reittejä ja loppuja sitten joko käytettyä loppuun tai pistettyä pois. Naapurit tulevat hukkumaan lahjoitustavaratulvaan, toivon heidän osaavan ja kehtaavan sanoa, kun ovat saaneet tarpeekseen.

Kolmestaan, yksin.

Vuoden toinen - ja täällä olomme viimeinen (as far as I know) - VYYH-jakso on lopuillaan. O on bussissa, bussi on kohta Stanstedissa ja siitä tunnin päästä perillä täällä.

Tämänkertainen trio-elämä oli hieman edelliskertaa haastavampaa. Olinko nyt väsyneempi vai ovatko lapset vain sen verran isompia, että osaavat ja ymmärtävät jo tällaiseen reagoida - en tiedä. Oli vaan jotenkin pitkä viikonloppu. Siitäkin huolimatta että perjantaista sadepäivää lukuunottamatta säät ovat olleet upean aurinkoiset ja naapureista on saatu ihanasti seuraa.

O lähti perjantaina, varhain aamulla. Ja odotuksista huolimatta lapset nukkuivat melkein seitsemään. Lupaavaa. Seuraavat aamut ovat tosin olleet tavallisempia, tänään sisko halusi herättää veljensä jo ennen kuutta. Vain ollakseen väsynyt ja kiukkuinen, jolloin meitä sitten oli kaksi.
Perjantaina leikimme aamun kerhossa, jossa viivyimme kaksi minuuttia liian pitkään. Nuo merkitsevät minuutit tarkoittivat sitä, että rauhallisen poistumisen sijaan saimme lähteä huudon, kiljumisen ja kaksivuotiaan täysimittaisen raivon saattelemana. Tuolloin väliin jääneen kauppareissun teimme sitten iltapäivällä. Samalla reissulla oli tarkoitus käydä myös postissa lähettämässä hieman vauvalahjoja ja kortteja kohti Suomea - mutta postitoimisto olikin lakon takia kiinni! Nyt postiin menossa oleva kassillinen roikkuu yhä ovenpielessä. Ehkä menen huomenna, josko silloin onnistaisi.

Lauantaille olimme jo sopineet naapurin A:n kanssa tekevämme JOTAIN yhdessä. Aamulla olimmekin puistossa, jossa viihdyimme - auringossa ja tungoksessa - yllättävän pitkään. Ja tästä viihtymisestä johtuen koko päivä oli jotenkin off-schedule iltaan saakka. Mutta hyvällä tavalla! Iltapäivällä A ja F nimittäin tulivat meille leikkimään ja toivat mukanaan F:n synttärilahjaksi saaman hiekka- ja vesileikkipöydän (tällaisen), joka olikin ässien ässä!

Lapset leikkivät, me A:n kanssa joimme kahvia ja huolsimme joukkoja ja aurinko paistoi. Illemmalla ripustin neljä vaatekertaa kuivumaan, meidän päättämättömämme kun muka-lopettivat leikin ja halusivat kuivaa ylle - vain sukeltaakseen uudelleen veteen ja leikkiin. 

Neiti kukkienpoimintahommissa

 A ja F lähtivät "tee aikaan", eli kotiin syömään päivällistä, mutta jättivät pöydän meille. Niinpä meillä leikki jatkui ja jatkui ja jatkui. Lapsia ei meinannut saada sisälle syömään, kylvystä tai iltapuhteista puhumattakaan.

Jälkiruokakin piti syödä takapihalla. Ihanassa ilta-auringossa.

Lopulta kuitenkin väsy voitti, kylpyaika koitti ja nukkumaankin päästiin jotakuinkin järkevässä aikataulussa.

Tänään aamu valkeni jotenkin harmaana ja kuten aiemmin jo mainitsin, hieman kiukkuisena. Aikansa kärtettyään neiti sai tahtonsa läpi, haalarin päälle ja pääsi jo varhain takapihalle vesipöydän ääreen. Tässä vaiheessa oli jo aika selvää, että vaikka aiemmin olen suhtautunut näihin hiekka- ja vesileikkipöytiin turhana muoviroippeena ja leluteollisuuden rahastuksena, niin nyt näen sen kaiken takana olevan idean. Sen sijaan, että lapsi pääsisi vain hellesäällä leikkimään vedellä perinteisemmässä saavissa tai vannassa, johon kyseinen leikkijä usein myös itse kiipeää ja lopputuloksena on se uitettu, viluinen ipana, niin tällaisen kanssa leikki pysyy leikkinä eikä mene uimiseksi. Eli tämän kanssa VOI leikkiä myös hieman viileämmissä oloissa. Kuten kuvasta näkyy.

Aamun vesileikkien (ja pienen huutokonsertin) jälkeen (ilmeisesti kuitenkin tuli kylmä, kun haalareiden vedenpitävyyskapasiteetti loppui...) ohjelma oli samantyylinen kuin eilen, A vain oli "vapaalla" ystävänsä syntymäpäiviä viettämässä kylpylässä, joten F:n kanssa tuli tänään isänsä P. Aamun ulkorupeaman jälkeen aurinko tulikin esiin ja aamupäivä kului ja sujui puistossa, iltapäivällä naapurit tulivat taas pitämään aurinkoista säätä takapihallemme ja ilta tuli jälleen vastaan kuin varkain.

Nyt lapset ovat olleet unessa jo toista tuntia ja edellisistä illoista poiketen istunkin alakerrassa. Odotan O:ta kotiin. Ja katson paikallista Voicea. Ja kirjoitan tätä.
Tällaista tämä iltaelämä meillä täällä on. Rauhallista. Mukavampia nämä illat tosin ovat kun niitä ei tarvitse istua yksin.

Verkko, huhuuuuu?

"Etsitään..." se sanoo. Eikä oikein löydä. Tai löytää hetkeksi etsiäkseen taas.
Puhelinvanhukseni osoittaa ikääntymisen merkkejä. Mutta millä ajoituksella! Seitsemän viikon päästä olen ensimmäistä viikkoa takaisin töissä ja laukussani on jo uusi puhelin. Työsuhdepuhelin. Nyt ei sen takia millään viitsisi hankkia mitään uutta, väliaikaista. Yhteinen taipaleemme on kuitenkin jatkunut sen seitsemän viikkoa vaille kolme vuotta. Se on puhelimelle pitkä aika ja näissä lukemissa onkin ihan ookoo hieman dementoitua jo ja hukata asioita ja verkkoja. Mutta se seitsemän viikkoa on tälle käyttäjälle tyhmän lyhyt aika. Tai pitkä aika olla ilman puhelinta - eniten ehkä sitä luotettavaa yhteyttä mobiiliverkkoon - mutta lyhyt aika minkään uuden laitteen hankkimiselle.

Tässä ajassa, minkä käytin ylläolevan kirjoittamiseen, puhelinvanhukseni on löytänyt verkon kahdeksan kertaa. Ja hukannut sen yhtä monesti. Taas se etsii, onneksi täällä kotona langaton verkko pitää nettiyhteyden päällä. Muut yhteydet ovatkin sitten näköjään vähän niin ja näin.

Vierailusuoritus ja kuusi viikkoa

Anoppi kävi pikavisiitillä: oli maanantain työn puitteissa Lontoossa ja ehti tiistaina aamusta tänne meille. Vain lähteäkseen 25 tuntia myöhemmin kohti Heathrowta, Helsinkiä ja viikonlopuksi Moskovaa. Tämän pikavisiitin puitteissa olimme kuitenkin erinomaisen tehokkaita: taksin pudotettua matkalaisen tähän, hässäköimme hetken ja lähdimme puistoon.
Puistoilun jälkeen tulimme kotiin lounaalle, laitoimme lapset unille, söimme halloumi-salaatti-lounaan kuulumisten kera, jätin anopin pullataikinan tekoon tänne ja lähdin kaupungilla piipahtamaan. Pullataikinan noustessa kotona sain itse vihdoin käytyä näöntarkastuksessa ja ostamassa parit uudet lasit. Ja pari muutakin "tarpeellista" juttua, kuten esim. kirkkaankeltaiset farkut ja muutaman vauvalahjan tämän kevään vauvatulvaan.
Kotiin tultuani esikoinen oli jo hereillä ja ehdimme vielä leipoa pullat, herättää kuopuksen ja saada koko porukan ovesta ulos pienelle kaupunkikierrokselle.
Haimme ostamani lasit (nopeaa on toiminta täällä!!), tapasimme O:n kotimatkalla, muut jäivät puistoon kun minä palasin kotiin tekemään kalakeittoa.
Kotona muut söivät, minä keitin kahvit pullien seuraksi ja vaihdoin vähän vaatetta, että pääsimme O:n kanssa lähtemään lasten kylvyn jälkeen vielä ravintolaan. Kahdestaan. Syömään, ihan rauhassa. Kotona anoppi oli nukuttanut lapset ja tiskannut tiskit. Yhdessä ehdimme vielä juoda lasilliset viiniä ja turista hetken ihan rauhassa ennen yöpuun kaatumista.

Yhteen vuorokauteen saimme mahtumaan paljon, hurjasti ja hengästyttävän paljon. Vierailu oli lähes suorituksenomainen, mutta silti piristävä, virkistävä ja elähdyttävä. Lapset olivat haltioissaan, minä hetken rentoutunut apukäsistä ja aamun lisäunien tarjoajasta ja itse vierailija selvästi onnellinen Mummo. Saatoimme tänään anopin - ja yhden laukullisen meidän tavaroitamme - bussille. Lapset riehaantuivat bussiaseman liukuovissa ja bussi oli tapansa mukaan myöhässä. Onneksi kenelläkään ei ollut kiire minnekään.

Tapaamme anopin kanssa jo 5,5 viikon päästä. Tuolloin onkin aika pakata ne loput tavarat ja siirtää koko karavaani Heathrow:n kautta Suomeen. Nuo viikot tulevat olemaan niin lyhyitä. Niin nopeita ja niin huomaamattomia. Kuuden viikon päästä istun nyt varmaan anoppilan sohvalla, uudessa tukassani ja ehkä saunasiideri kädessäni. Me, lapset ja tavarat olemme silloin Suomessa ja tämä Colchesterin maailman-mukavin-mutta-rumin sohva jolla nyt istun on vain muisto enää.

Tuntuu ihan kesältä.

Kymmenen päivää sitten täällä satoi lunta.

Kahdeksan päivää sitten pohdin, voinko laittaa lasten toppavaatteet ja muut talvivarusteet menemään Suomeen vai tarvitaanko niitä vielä.

Eilen alkoi kesä. Oltiin aamupäivä (ja vähän iltapäivän puolellekin...) puistossa naapurin F:n 2v. synttäripiknikillä ja päiväunien jälkeen vietimme aikaa takapihalla lyhythihaisissaja ilman kenkiä, grillaten ja saippuakuplia puhallellen. No joo, juniori istui kukkapenkeissä ja tonki niin että crocsit olivat puolillaan multaa ja kädet ranteita myöten mustat.
Lasten iltakylvyn aikaan kävin hakemassa narulla kuivuneet pyykit sisälle, eikä topissa ja paljain jaloin tullut yhtään vilu. Tuntui aivan kesältä.

Tänään olin itsestäni ylpeä siinä, että uskalsin/osasin jättää lasten takit kotiin. Hupparit sentään nappasin mukaan rattaiden alakoriin, mutta ei niitäkään tarvittu. Neiti tarkeni farkuissa ja tunikassa, juniori haalarihousuissa ja trikoopaidassa. Eikä minullakaan ollut kuin ohut neuletakki t-paidan päällä.
Nyt istun puutarhatuolissa nurmikolla, lapset ovat juosseet tätä pientä, virkkeetöntä pihaa eestaas jo toista tuntia. Aurinko aina välillä kurkistaa pilven takaa, mutta edes pilvisenä hetkenä ei ole kylmä. Täällä tarkenee jo.
Tuntuu ihan kesältä.

NIMBY

Not In My BackYard. Please. Ilman lupaa, siis. Eilen, keskellä kirkasta kevätpäivää, nimittäin, joku näppärä puoliapina oli kipaissut takapihan ja puiston välisen n. kolmemetrisen kivimuurin yli ja pöllinyt kaksivuotiaamme pinkin jalkapallon. Se pallo nimittäin oli ollut lapsilla pihaleikeissä ja vielä lounaan jälkeen sievästi pihavajamme vieressä auringossa lepäämässä. Mutta kun pari tuntia myöhemmin istuin neidin kanssa välipalapöydässä aloin pohtia, että olikohan se pallo siinä TÄNÄÄN vai joskus aiemmin.
Pistin läpsyt jalkaan ja menin takapihalle katsomaan. Kurkin pensaiden alle ja vajan taakse. Tulin sisälle (neiti oli hieman ihmeissään), kiersin olohuoneesta vierashuoneeseen ja takaisin. Lopulta soitin O:lle töihin. Oliko hän tuonut pallon sisälle jossain vaiheessa? Muistiko hän nähneensä sen esim. yläkerrassa tai muualla?

Ei. Se oli ollut pihalla. Ja enää se ei ollut.

Eilinen oli kaunis, aurinkoinen kevätpäivä. Puisto oli aamupäivästä saakka vilkas ja täynnä leikkiviä lapsia ja palloilevia teinejä. Täällähän on nyt kevätloma menossa ja lapset vapaalla koulustaan - mikä on näkynyt puistossa, varsinkin nyt kun kevät ihan oikeastikin näyttäisi voittavan.
Takapihamme muuria vasten palloili useampikin pelailuporukka ja jostain niistä varmaankin on pelin tuoksinassa livahtanut pallo muurin yli (vaikka muurissa monessa kohdassa lukee, että muuria vasten pelaaminen kielletty ja että muurin yli pihoille meno on VARSINKIN kielletty). Sieltä on sitten nohevin apina kivunnut muurille tähyilemään. Palloa ei näy, mutta yhdessä pihassa näyttäisi olevan pallo. Tosin pinkki, mutta kuitenkin pallo. Varmaankin jonkun muun puistopelailijan sinne tölväisemä, käynpä siis sen sieltä hakemassa.

Ja sinne sitten meni, meidän kaksivuotiaan pinkki jalkapallo.

O kiersi töistä tullessaan puiston kautta mutta ei nähnyt palloamme. Sanoimme sille jo hiljaa hyvästit - minä hampaitani kiristellen ja harmitellen, että satuin istumaan kadun puolella enkä saanut kiipeilijää verekseltään kiinni.
O totesi kyllä osuvasti, että nyt pitää taas muistaa tarkistaa että takaovi on AINA lukossa kun takapihalla ei ole ketään. Syksyllä joitain piripäitä oli nimittäin kiipeillyt muurilla ja mm. pöllinyt yhdestä naapuritalosta - siis sisältä saakka - läppärin.

***

Tänään lähdimme illasta vielä käymään puistossa, sää kun kirkastui aamuisen sateen jäljiltä. Pidin silmät auki, jos puistossa vaikka sattuisi pyörimään joku teiniposse pinkin pallon kanssa... ja mitä kävikään; yhtäkkiä näen miten nurmikentän laidalta joku jeppe potkaisee PINKIN pallon kohti keskemmällä pelailevaa perhettä. Ja lähteen menemään. Seurailen hetken tilannetta, mutta kun palloileva perhe ei ota palloa omakseen eikä kiinnitä siihen muutenkaan huomiota, päätän mennä tarkistamaan tilanteen. Kysyn pelailijoilta pallosta, eikä se ole heidän! Vaan meidän! Otan pallon mukaani ja näin "karkulainen" on saatu kotiin seikkailultaan.

Takapihalle pallo ei enää pääse kuin seurassa. Ja takaovi pysyy lukittuna vähän aiempaa visummin. Seuraava muuriapina kivitetään seinältä alas - jos sellaisen siis näen. Not In My BackYard!!

Yksisuuntaista.

Vieraiden jälkeinen elämä seurailee täällä kohtuullisen tasaisesti tuttua kaavaa: vieraslakanat pesuun, turhat tuolit pois keittiöstä ahtauttamasta, jääkaappiin jääneiden ruokien inventaario ja vähän vierailumasentunut perhe maleksimassa huoneesta toiseen. Aika nopeasti kaaos leviää taas vieraille pyhitettyyn vierashuoneeseen: pyykkiteline leviää sängynpäätyyn, O:n pyjama ja kotivaatteet löytävät taas pöydälle ja lasten leluja alkaa kulkeutua taas sinnekin. Arki on täällä ja paikalla vain me neljä.

Kotiinpaluun häämöttäessä sitä on alkanut pohtia mitä sinne kotiin OIKEASTI kuuluu. Suomen arjessa kun pysyi mukana jutuissa ja juoruissa vain olemalla siellä. Aina törmäsi johonkin, jolta taas kuuli sen ja tämän asian. Ja puistossa tai kerhossa ehti aina vaihtaa kuulumisia niin tuttujen kuin vähemmänkin tuttujen äitikollegoiden kanssa.
Mutta nyt. Täällä olen, enkä muuta voi. Facebook nyt tottakai pitää ajan tasalla. Mutta vain niistä, ketä siellä on ja sinne aktiivisesti kirjoittaa. Muutoin olen tullut huomaamaan, että aika paljon on asioita, joita ei vain kuule. Ei sillä, että nyt aina niin tarvitsisikaan kaikesta kuulla hetihetiheti - mutta vastavuoroisesti tuntuu, että meidän kuulumiset ovat kaikilla aika hyvin hallussa. Ja sehän on tietysti tämän blogin vika. Tai ansio. Tai mikä vaan. Mutta se on ollut myös tämän blogin tarkoitus. Nyt sen vaan huomaa, miten tyhmä ja yksisuuntainen kanava tämä blogi onkaan. Täällä minä kerron ummet ja lammet meidän tolloilusta, mutta itse en saa vastineeksi kuin ... no, hyvää mieltä, pienen purkupaikan kaikelle tälle ja varmaan elämänrauhan omalta ja O:n perheeltä, jotka muuten ehkä olisivat jatkuvassa kuulumistennälässään aika aktiivisia. Nyt saan täällä kuitenkin kerrottua asioita "vain kerran", mutta kuitenkin kaikille, joita meidän kuulumiset kiinnostavat.

Sujuvalla aasinsillalla pääsen tästä siihen, että sain tänään kirjeen! Ihan sellaisen käsinkirjoitetun, postinkantajan laatikkoon surv..., öh, sujauttaman, postimerkin kanssa matkustaneen kirjeen, jossa kerrottiin kuulumisia ja lähetettiin terkkuja. Fotoa ei tullut, mutta sen ehkä kestän. Miten mahtavaa! Miten elähdyttävää! Miten ihanaa! Kiitos kirjoittajalle, tiedän että luet tätä! <3 data-blogger-escaped-br="">
Pakollisessa sääosiossa voin todeta vain, että vein juuri kevään kolmannet pyykit ulos narulle kuivumaan ja koska vanhempani tosiaan veivät kaikki talvivarusteemme, niin uskonuskonuskon että kevät on nyt täällä.

Olin tässä yhteyksissä taas jo töihin, jossa minua kuulemma jo odotellaan. Ihanat valehtelijat, mutta uusia käyntikortteja on kuitenkin jo huhujen mukaan tilattu. Samalla ilmoitin pomolle jo ensimmäisen kesälomapäivän, jonka aion pitää - niistä hurjasta 9 päivästä, mitä minulle tälle alkavalle kesälle on. Pitäisi varmaan alkaa tarmokkaammin asennoitua tähän täällä jäljelläolevaan aikaan kesälomana, niin heinäkuu Helsinkiläisessä toimistoidyllissä ei sitten tunnu niin työläältä. Jossain määrin tunnelma on kuitenkin iloisen odottava: johan tässä on yli 2,5 vuotta "lomailtukin", enemmänkin fiilistä kuvaisi ehkä Samuli Putron sanoin: "... luojan kiitos, pian pääsen töihin pätemään." Tai ehkä lepäämään. Siltä se ajatus nyt ainakin tuntuu.

Voihan Englannin kevät!

... se mikään kevään ensimmäinen päivä ollut... siis tiistai. Vanhempani saapuivat keskiviikkona nauttimaan keväisestä Englannista, mutta mitä saivat: keskiviikon iltakävelyllä tuuli puhalsi luut ja ytimet huuruun, torstain kaupunkikierros oli pakko keskeyttää sankan LUMIPYRYN takia ja perjantaille mietitty eläintarharetki oli lähtöön saakka veitsenterällä. Eläintarhassa ollessamme taivas kuitenkin selkeni, tuuli leppyi ja lauantaina pääsimme jo avaamaan tämän vuoden grillikauden.
Sää. Tuo ehtymätön puheenaihe.

Sään lisäksi viikko oli tapahtumia täynnä. Alkaen jo siitä, miten vanhempani saatiin vuokra-autoineen perille saakka. Äitinihän oli täällä autoilemassa jo lokakuussa, joten jossain harhoissani kuvittelin heidän tämänkertaisen saapumisensa olevan läpihuutojuttu. Keskiviikkona tulikin viestiä, ensin Helsinki-Vantaalta, sitten Heathrowlta ja lopulta myös puhelu ihan tien päältäkin. Oletettu saapumisaika oli alkuiltapäivä, sopivasti niin, että meillä lapset olisivat tukevasti päiväunilla ja minulla aikaa säätää majoittumisten ja matkaväsyneiden virvokkeiden kanssa. Ennen yhtä puhelin soikin ja isäni soittaa kertoen heidän olevan "aivan tässä kulmilla", puiston toisella puolella. Eli ihan muutaman sadan metrin päässä. Noihin metreihin saimme kulumaan yli puoli tuntia ja muutaman päästä revityn hiuksen, ennen kuin vuokra-Punto saatiin parkkiin Linnakadun varteen. Minun virheeni oli ottaa iPad-kartta käteeni vasta kun harhailua oli mennyt se kymmenisen minuuttia. Hieman vaan on haastetta tilanteessa, jossa koitan neuvoa autoilevia kaupungissa, jossa itse en ole koskaan ajanut ja jonka keskusta on kohtuullisen tehokkaasti tilkitty yksisuuntaisilla ja kävelykaduilla. Vasemmanpuoleisesta liikenteestä en nyt ala tässä edes sanomaan mitään.
No. Loppu hyvin, kaikki hyvin - ja tämä perhe on taas yhtä hupaisaa illallispöytätarinaa rikkaampi.

Torstaina satoi siis lunta. Käväisimme kaupungilla mutta luikimme pikaisesti räntämyterin keskeltä takaisin kotiin ja teimme rommitotit. Loppupäivä menikin sitten sisätiloissa; lukien, lepäillen, leikkien ja kutimen kanssa nipertäen. Sää oli sen verran karsea, ettei sinne tohtinut nenäänsä laittaa. Autolla liikkumisesta puhumattakaan!

Perjantaina lähdimme lopulta eläintarhaan. Viime kerta oli minulla YHÄ tuoreehkossa muistissa ja niinpä puin lapsille lämpimästi päälle, vedin itsellenikin legginsit farkkujen alle, pakkasin mukaan vielä vilttiä, toppahousua ja lisähanskaa koko porukalle ja varauduin pahaan.
Onneksi suotta tällä kertaa.
Alun viileyden jälkeen sää alkoi lämmetä ja lounasajan kiiruhtaessa ohi oli meininki väsyä ja nälkää lukuunottamatta kohtuullisen hilpeä. Tällä kertaa olimme päättäneet saada lapset kotiin päiväunille, joten oikaisimme ja ihmettelimme reitin varrelle osuvat norsut, virtahepovauvat, kirahvit, sarvikuonot, mangustit, sudet, apinat ja varaanit - ja jätimme ison osan puistoa suosiolla koluamatta. Panostus oli tällä kertaa enemmän mukavaan ulkoiluun ja oleiluun ja vähemmän kaikkien eläinten suorittamiseen ja ihmettelyyn. Menestyksekkäästi, sanoisin. Autossa meillä oli kaksi väsynyttä lasta ja kolme uupunutta aikuista. Kaikilla hyvä mieli ja täysi vatsa eläintarhassa syödyn lounaan jäljiltä.

Perjantaina illalla pääsimme O:n kanssa ensimmäistä kertaa tänä vuonna KAKSIN ulos. Olimme sopineet naapurin A:n ja P:n kanssa "tuplatreffit" ja lähdimmekin tästä hyvillä mielin siitä huolimatta, että jokin kaapelivika oli katkaissut sähköt koko naapurustosta ja jätimme siis juniorit ja seniorit (lapset ja vanhempani) tänne valottomaan taloon.
Ilta oli mukava; kävimme ensin yhdessä pubissa ja menimme syömään lähikadun loistavaan intialaiseen, josta vyöryimme ylensyöneinä vielä lähipubiin kuuntelemaan livemusaa ja nauttimaan perjantai-illan huumasta. Oli aivan mahtavaa saada edes pieni irtiotto tästä arjesta ja päästä istumaan A:n ja P:n kanssa ihan ajan kanssa. Siis toisin sanoen ilman, että joku roikkuu paidanreunassa ja vaatii huomiota/mehua/keksiä/halausta/apua/.........
Kotiuduimme hyvissä ajoin ennen puolta yötä ja löysimme isäni kirjaa lukemasta sohvaltamme. Onhan siitä pieni hetki kun viimeksi on tullut pikku-hiprakassa kotiin, jossa isä odottaa valveilla... Sähköt olivat palanneet pian kahdeksan jälkeen ja lapset olivat menneet nukkumaan kiltisti ja reippaasti. Kotona siis oli kaikki mennyt hyvin - ja niin meni meilläkin.

Lauantaiaamu valkeni KIRKKAANA ja aurinkoisena - mikä tuntui aika käsittämättömältä torstain lumimyräkän jälkeen. Lähdimme kaupungille lasten päiväuniaikaan ja jätimme O:n tänne univahtiin. Toteutin vihdoin aikeeni ja pistin melkein kolmattasataa puntaa lastenvaatteisiin; ostin siis lapsille tulevaa syksyä varten vaatteita kaupoista, joita Suomesta ei (ainakaan vielä) löydy. Ja kotiin palattuani pakkasin yksiä farkkuja ja yhtä takkia lukuunottamatta koko "saaliin" menemään Suomeen. Sitä syksyä odottamaan.
Kaupungilta palatessamme löysimme O:n takapihalta grillin kimpusta ja kokemani optimismin purskaus kauppatilausta tehtäessä maksoi itsensä takaisin: päivälliseksi söimme grillattua entrecotea uusien perunoiden ja salaatin kanssa. Jälkiruoaksi saimme mansikoita ja jäätelöä. Kesä tuntui - edes pienen hetken - olevan jo täällä.

Tänään kävimme vielä aamupäivällä puistossa ennen Punton pakkaamista ja koko lastin katoamista kadun päähän ja siitä kohti Heathrowta. Matkaan lähti vanhempieni lisäksi koko talvivarustuksemme lasten haalareista ja paksuista pipoista, minun ja O:n talvitakkeihin ja isoimpiin kaulahuiveihin. Nyt voimme vain toivoa, että viikonloppuna tänne löytänyt kevät jäisi VIHDOIN pysyvästi seuraamme. Eikä taas - viidettä kertaa - antaisi periksi talven viimeisille epätoivoisille korahduksille. 

New Blog Love

Sain tunnustuksen. Ystäväni Yksis linkitti minut blogissaan Tahdon Asiat ja haastoi samalla jakamaan tunnustuksia eteenpäin.

Tunnustuksen ohjeet ovat seuraavanlaiset:

Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka tunnustuksen sinulle antoi. Valitse viisi ihanaa bloggaajaa

(joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa. Näin autamme siis uusia bloggaajia eteenpäin, ja ehkä juuri sinä löydät uuden ihanan blogituttavuuden.

 

Tässä on vain pieni ongelma: seuraan aktiivisehkosti vain Yksiksen ja pikkuveljeni blogeja. Niinpä heitän tämän eteenpäin Rasselle Rytmikeittiöön ja kiitän Yksistä tunnustuksesta. Halaus sinne kauas Ameriikkoihin!

Kevään ensimmäinen päivä

Ulos oli päästävä. Aurinko oli koko päivän ilkkunut ikkunoiden likaisuutta ja huoneilman pölyisyyttä.

Puisto oli täynnä. Pomppulinna oli tuotu esiin ensimmäistä kertaa talven jälkeen. Portti minigolf-radalle oli taas auki. Trampoliinille oli jono ja hiekkalaatikossakin vilinää. Keinujien varjot piirtyivät jatkuvina vihreyttä loistavalle nurmelle.

Silti talvitakki ja paksu kaulahuivi ei ollut liiottelua. Neiti nappasi hanskat käsistään hiekkalaatikossa. Ja pyysi ne minuuttien jälkeen takaisin. Koillistuuli toi terveisiä Suomesta. Talvi tuntuu vielä, mutta tänään uskon jo kevään tuloon. Takapihan narsissit ovat jo melkein kukkineet loppuun. Etupihan puu on yhä kukassa.
Onneksi niin, sillä huomenna saapuvat vieraat eivät paljon muuta ole toivoneet, kuin kukkivia puita. Italiasta niitä ei muutama viikko sitten löytynyt, ehkä nyt täältä löytyy. Ja toivottavasti täältä löytyy myös jo Kevätkin.

Pitkät pyhät ja maksamattomat laskut

Pääsiäinen meni. No se meni. Oli ihana pitkä viikonloppu; yksi lauantai - joka oikeasti oli perjantai - ja kolme sunnuntaita - joista vain yksi oli oikeasti sunnuntai. Ja maanantai, joka käytännössä oli sunnuntai. Mutta kuitenkin maanantai. Mutta joka ei tuntunut yhtään maanantailta, vaan taas ja kerran sunnuntailta.

Loma. Ihminen menee ihan sekaisin, kun sillä on muutama päivä irti arjesta.

Viikonlopun saldona saimme neidin hiukset leikattua. Tällä kertaa kävimme ihan kampaajalla saakka, jonne neiti saatiin innostettua mukaan pienellä lahjonnalla ("saat pirtelön kampaanjan jälkeen" ja "otetaan iPad mukaan ja saat katsoa siitä Pipsa Possua sillä aikaa kun täti leikkaa sun hiukset"). Ensimmäinen salonki olikin vielä ihan ookoo, mutta kun siellä oli noin kymmenen ihmisen jono, niin lähdimme seuraavaan. Sillä matkalla tyttö halusikin jo syliin jo (pelottavan?) haitaria soittavan katusoittajan kohdalla ja kun astuimme kampaamon ovesta sisään alkoi show. Itku ja show. Saimme kuitenkin tytön tuoliin (minun sylissäni) ja vähän rauhoittumaan ensin karkkikorulla, sitten iPadilla ja lopulta, tehokkaimmin, rusinarasialla. Tukka leikattiin ja pirtelölle päästiin. Huh.

Toisena rivinä loppusaldossa oli täällä olomme ensimmäiset "päivälliskutsut". S kutsui meidät sunnuntaiksi heille syömään ja palvelu olikin erinomaista. He kun asuvat tuolla lähiössä, jonne on 20 min bussimatka, niin S lupasi, että miehensä tulee hakemaan meidät kotoa ja tuo vielä takaisinkin.
Näin myös kävi, lapset olivat innoissaan päästessään taas autoon - ja me olimme innoissamme mukavasta loppuiltapäivästä ystävien luona. Hauskaa koko vierailussa oli se, että S pyysi minua lauantaina tuomaan mukanamme korkkiruuvin. Mikä osaltaan varmasti osoittaa, että he eivät juurikaan viinejä juo. Ja kun pääsimme perille, juomaksi tarjottiin olutta, viiniä tai shampanjaa. Itsehän innostuin tuosta viimeisimmästä, shampanja kun kelpaa aina. No, kun se lopulta (viilennyksen jälkeen, eihän se ollut ollut valmiiksi kylmässä. Daa) tuotiin tarjolle, niin kävi ilmi, että ei se shampanjaa ollut, vaan kohtuullisen makeaa Asti Spumantea. Hyvää silti, ei siinä mitään.
Ruoka oli sitäkin parempaa; S oli tehnyt lasagnea, jota laittoi meille vielä mukaan maanantaillekin lasten lounaaksi (jonka molemmat söivät erinomaisella halulla viimeiseen muruseen!) ja jälkiruokana suussasulavaa omenakakkua.
Kulttuurisesti ilta oli myös ajatuksia herättävä, isäntäväki kun on juuriltaan Egyptistä ja lähemmästä historiasta akselilta Hollanti-Australia. Sen enempää asiaa ruotimatta sanotaan näin, että havahduin taas huomaamaan miten olen näin suomalaisena kasvanut tähän tasa-arvoiseen elämäntyyliin ja tapaan.

Tänään sitten palasi arki. Ja remonttimies-Paul. Ihastuttava vuokraisäntämme ei ole maksanut laskuaan - yhtään siitä - vedoten siihen, että remontti on täällä vielä kesken (vintillä oli purkamatta jotain vesitankkeja ja vanha boileri oli vielä paikoillaan). Me O:n kanssa punastelimme sitten häpeissämme tässä - vaikka syyhän ei ole punnankaan vertaa meidän. Paul on nyt sitten ollut tämän päivän täällä töissä, viimeistelemässä juttuja, ja sen vuoksi me "evakuoiduimme" naapuriin kahvitermarin ja eilen leipomani sitruunaisen rahkapiirakan kanssa. Alunperin kun oli siis suunnitelma, että A ja F tulisivat tähän meille aamupäiväksi leikkimään.
Juniori äityi heti aamusta jotenkin herkäksi ja pärähtikin itkuun JOKA kerta kun näki Paulin. Tai kun ovikello soi. Tai oveen koputettiin. Tai mikä nyt muuten vaan sattui olemaan puolitoistavuotiaan elämässä poikittain. Niinpä oma pinnani oli hieman kireällä, tänään kun ovella kävi Paulin lisäksi sekä ruokatoimitusmies että postinkantaja. Jos ei olisi tiistai, niin olisin varma että on maanantai. Ja tavallaanhan se onkin, kun eilen oli maanantai, mutta vapaapäivä, siis sunnuntai, ja niin ollen tänään on vähän niinkuin maanantai. Ja siltä kyllä tuntui. Loma karkasi saman tien kauas.