Salaisuuksien kammio

ESIPUHE

Tartuin ensimmäiseen Harry Potter-kirjaani joskus aivan 2000-luvun alussa. Tuolloin sarjasta oli suomeksi ilmestynyt ensimmäiset neljä teosta, jotka - alkuun päästyäni - ahmin pikavauhtia ja kasvavalla innolla. Sen jälkeen jokaisen osan ilmestyminen oli pitkän odotuksen jälkeinen täyttymys - minä kun halusin jatkaa alkuperäisellä polullani ja luin jokaisen teoksen vasta suomeksi. 

Elokuvien alkaessa ilmestyä vuonna 2001 kävin nekin, tunnollisesti, katsomassa jokaisen ihan elokuvissa saakka. 

Nyt seuraavakin sukupolvi on Pottereiden parissa, siskonpoika T, kymmenen vuotta, on myös potterinsa lukenut ja katsonut. Ja kun viikko sitten sain puhelun Italiasta, jossa sisko tiedusteli haluaisinko lähteä heidän kanssan Warner Brosin Leavesdenin studioille katsomaan, miten nuo elokuvat on tehty, ei sitä tarvinnut kauaa miettiä. Ajankohtakin kun oli sopiva ja O myöntyväinen jäämään meidän lasten kanssa kotivahdeiksi elämysmatkamme ajaksi.

Niinpä starttasimme tästä sunnuntaina päivällisen jälkeen ja ajoimme n. puolitoista tuntia Colchesterista Leavesdeniin sateisessa ja hämärtyvässä lokakuun lopun illassa.
Elämystä on vaikea kuvailla sanoin, niinpä laitan tähän vähän kuvia. Saatesanoina: jos olet potterisi lukenut ja varsinkin jos elokuvasarja on tuttu, niin SUOSITTELEN. Muutoinkin tuo on vierailun arvoinen paikka; hyvin tehty, hienosti toteutettu ja wau-efektejä pullollaan. Uskomatonta, mitä kaikkea noihin elokuviin on OIKEASTIKIN tehty - ei vain tietokoneella! 

Esittelyfilmin jälkeen, kun näyttelijät olivat pujahtaneet suuren salin ovista sisään, valkokangas nousi ja paljasti ne samat ovet! Tässä ovella elämysseurueemme: R, T, N ja N.

Suuri sali sisältä, takan kohdalta oville päin. Katto ei nyt ollut todellisuudessa niin hieno, kuin leffoissa... ylläri.

Keitä siellä nyt meitä olikaan; Dumbledore, Hagrid, ja... ja... ;) Kaikki propsit ja vaatteet olivat muuten niitä OIKEITA, leffoissa käytettyjä kamoja.

Kalkaroksen kamat taikajuomaluokassa. Ja parit mausteet hyllyillä...

Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa oli aika saman näköinen matto kuin meillä alkukodossa! Äidille vaan terkut: ei sitä kannata liikaa kunnostaa! :)

Tiedonjanoinen seurueemme valtasi kaikki päätteet: T, N, R ja N. Taustalla pilkottaa Dumbledoren toimistoon vievän portaikon sisäänkäynti.

Dumbledoren toimiston maalausjengi oli kokonaisuudessaan unessa :)

Toimistossa Albuksen kamat. Me kaikkihan tiedetään, miten Dumbledorelle itselleen kävi...

Pojat taikaministeriössä. Toimistot olivat kyllä tuolloin jo tyhjinä.

Poimittaislinja. Ei päästy kyytiin, mutta satoi kyllä - mikä sopi tunnelmaan.

Likusteritie 4. Ja kolmonen kans.

Magic is might ehkä taikaministeriön mielestä, mutta meillä jästeillä se kyllä on Starbucks.

R.I.P. Tom Riddle - ja muut sen sukulaiset.

Paremman sään aikana oltais päästy myös kävelemään tähän sillalle. Mutta nyt satoi (yllätys) ja silta oli kiinni. Buu.

Viistokuja. Porttikongien pimeydestä huomattiin myös yksi kuolonsyöjä (jaiks!)

Weasleyn veljesten pilailupuoti, ovensuussa herkulliset Puking Pastilles.

Ollivanders.

Ollivanderin valikoima löytyi hieman myöhemmin. Jokainen 17 000 sauvasta ja laatikosta on (kuulemma) KÄSIN tehty ja viimeistelty. Että sellainen työllistävä vaikutus tällä leffalla... O_o

Pienen pienoismallin olivat sitten askarrelleet, joutessaan.

Mittakaavasyistä R, viisvee, ja Tylypahkan "pienoismalli".

Toiselta puolelta.

... ja alhaalta.

Iltavalaistus Tylypahkassa.

Kaikkiaan reissu oli upea ja henkeäsalpaava. Tuo 8 elokuvan projekti on kyllä ollut sellainen keskimääräistä kookkaampi rakennus- ja askartelurupeama, johon on käytetty ihailtava määrä ammattitaitoa, yksityiskohtien hiomista, käsityö- ja rakennustaitoa, aikaa, rakkautta ja tietysti rahaa. Ja vaikka tällä kokonaisuudella nyt sitten keräillään näitä pennosia myös takaisin, on minusta mahtavaa, että nämä teokset, tarvikkeet, pienoismallit, piirrustukset, rakennelmat, lavasteet - KAIKKI - on saatu säilyttää. Muutoinhan olisi ollut melko todennäköistä, että tuollakin nähdystä tavarasta ja rakennelmista iso osa olisi vaan vedetty silppurin läpi ja säilytetty vain elokuvissa nähtävänä. Nyt, tällainen tapa-potteristi sai kyllä koko £28 lipunhinnalleen elämyksiä, ihasteluja ja wau-huudahduksia. Ja 249 valokuvaa.

Järjetön sää - ja eläintarha.

Siskonperheen vierailu on oiva insentiivi meillekin lähteä vähän tästä omasta lähialueesta kauemmas ja koluta hieman kaupungin nähtävyyksiä. Eiliselle olimme suunnitelleet retken eläintarhaan, joka ennakkotietojen mukaan on iso ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Etukäteen olimme ottaneet selvää - aukioloaikojen ja reittitietojen lisäksi - että paikan päällä olisi mahdollista päästä jopa syöttämään niin kirahveja kuin elefanttejakin. Aamun pienestä sadekuurosta ja BBC:n ennustamasta "heavy rain showers"-skenaariosta huolimatta päätimme pitää etukäteissuunnitelmasta kiinni ja lähdimme ennakkoluulottomasti liikkeelle. Meidän perhe - ja siskon esikoinen T - hyppäsimme bussiin siskon ja kahden nuorempansa kanssa ajaessa reilun neljän mailin matkan autolla. Jo bussipysäkille kävellessämme huomasimme sään olevan aika viileä, mutta olimme - mielestämme - varustautuneet kirpeään syyskeliin asianmukaisesti.

Perillä "heavy rain showers" kuitenkin alkoi asettaa haasteita eläintarhasta nauttimiselle ja pian huomasin a) pukeneeni ITSELLENI hieman liian vähän päälle ja b) unohtaneeni rattaiden sadesuojan kotiin. Amatöörimäistä. Suomalaisella sisulla kahlasimme kuitenkin puistoa läpi ja palelimme. Välillä vettä tuli paljon, välillä paistoi aurinko - mutta lähes koko ajan oli KYLMÄ.

Lounaan jälkeen oli niin kurja keli, että sarvikuonotkin olisivat mieluummin olleet sisällä.

Kurjasta (perusenglantilaisesta?) säästä huolimatta jo alkukierroksesta saakka oli aivan selvää, että ennakkotiedot pitivät paikkansa: puisto on todella hieno ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. Yhtä selvää oli sekin, että tämä meidän visiittimme tulee jäämään kaikkien mieleen järjettömän säänsä takia! Siskon lapsista kahden pienimmän takit ja isoimman kengät eivät pitäneet vettä kovin hyvin, meillä ei tosiaan ollut sitä rattaiden sadesuojaa mukana ja minä olisin itse tarvinnut kerroksen tai kaksi enemmän vaatetta.

Erinäisissä katoksissa tuli pidettyä sadetta - mutta KYLMÄ niissäkin oli!

Onneksi sisätilojakin riitti - tässä neiti ja O simpanssien lumoissa.

Kaikesta huolimatta reissu oli hieno, hauska ja ikimuistoinen. Oma, jo taittumaan päin ollut, flunssani leimahti uudelleen kaikkeen kurjuuteensa, meidän lapsista molemmat niiskuttavat nyt myös - mutta loppuseurue vaikuttaa selvinneen ilman jälkiseuraamuksia. Ehdottoman varmaa on se, että puistoon on mentävä, lämpimämmällä ja kuivemmalla säällä, uudemman kerran!

N, N, O (ja rattaat) ja R Playa Patagoniassa, merileijona-altaan tunnelissa.

Italian invasion

Eilen lounasaikaan ne tulivat. Hälisten ja pölisten ne pelmahtivat sisään portista, kipittivät portaat ylös ja alas, kinastelivat, kikattelivat, availivat ovia ja kurkistelivat joka nurkkaan. Neiti seisoi ovensuussa ja moikkasi kaikkia, juniori jähmettyi etupihan muuriin kiinni ja tuijotti. Kauhuissaan. Isosiskoni tuli Italiasta vierailulle ja toi mukanaan ihanat lapsensa - eli lasten serkut T:n (10), N:n (7) ja R:n (5). Porukkaa ja pälinää tuli kerralla niin paljon, että kuopus alkoi tottua tilanteeseen vasta päivällisaikaan. Esikoinen taas ui joukkoon kuin kala veteen ja varsinkin tyttöseuran (R) saaminen oli neidille erityisen mieluista. Iltapäivällä puistossa käydessämme tajusin konkreettisesti, että en ole ollut perheen ainoa yksinäinen: serkuskolmikon mukana juostessaan neiti-kaksvee oli jotenkin niin elementissään että äidin sydän hieman rutistui. Lisäksi rutistusta - myös ihan hyvällä tavalla - aiheutti se, että vieraiden myötä minä olin taas ihan roskavaluuttaa. Kaikessa ja kaikkialla auttamaan kelpasi vain täti-N, ei äiti. Missään tapauksessa. Juniorille sentään kelpasin, se kun raukka oli vieläkin hieman ihmeissään kuvaan pelmahtaneesta ääni- ja touhukavalkadista. Tuleva viikko on täynnä kaikkea: eläintarhaa, Harry Potter-elämystä, Lontoon vierailua (tosin vain vieraille, me jäädään tällä kertaa kotiin) ja lopulta Halloweenia täällä Colchesterissa. Ja näiden lisäksi hulinaa, pölinää, naurua ja huutoa tulee varmasti myös riittämään. Ihanaa!

Kivaa ja helppoa

Tyttö on puistossa isänsä kanssa. Tyttö juoksee telineeltä toiselle, isä lompsii perässä kainalossaan nukke, sateenvarjo ja kokoontaitetut nukenrattaat. Jossain vaiheessa parivaljakko päätyy viereemme ison kiipeilylinnan kupeeseen ja tytöt huomaavat toisensa. Yhteistä kieltä ei tarvita silloin kun mieli on avoin ja intressit samat. Isä taittaa nukenrattaat auki, tyttö tarjoaa nukkeaan katsottavaksi ja meidän neidin silmät loistavat. Yhdessä ja erikseen tytöt juoksevat rattaiden ja nuken kanssa, kiltisti ja mukisematta vuorotellen. Me, kuopus, tytön isä ja minä, seuraamme huvittuneina - kuopus ehkä hieman kateellisena - tyttöjen menoa. Iloa riittää siihen saakka, kunnes pikkuveli väsyy ja meidän on aika lähteä kotiin.
Kampean raivosta kirkuvan kaksivuotiaan rattaisiin ja tuuppaan suoraa huutoa raivoavan lastini puistosta kotiin. Tänään olin onnellinen, ettei matka ole tuon pidemp. Jos olisin kehdannut ja jos voimat ja pokka riittäisivät, niin olisin lingonnut neiti-raivopään muurin yli suoraan takapihallemme. Mutta ei, jokaisella meistä on lastimme ja minulla se vaan tänään sattui olemaan 50%:sti taaperouhma-raivo-kiukussaan tempovaa nuorta neitiä. Juniori istui vieressä tyynenä ja rauhallisena kuin äidinisänsä konsanaan.

Raivoa ja itkunnikottelua riitti kotiin, potalle ja ruokapöytäänkin noin neljän ensimmäisen haarukallisen ajaksi, jonka jälkeen eilinen kinkkupasta vei kiukusta voiton. Mutta koko episodi sai TAAS miettimään sitä, että onko mitään järkeä tehdä tuon kaksivuotiaan kanssa mitään kivaa, kun aina sen kivan lopussa tulee tällainen riemukas IPR? Pitäisikö sitä pitäytyä sitten vain tylsissä, arkisissa ja spessuttomissa jutuissa, kun hauskuudesta seuraa vain kurjuutta?

No joo, tietäähän sen itsekin, että vastaus noihin kaikkiin on, että EI tietenkään. Joskus se lapsi tulee oppimaan, että kivalla saa kivaa ja kaikki hauska loppuu aikanaan. Mutta että kivoja juttuja on luvassa jatkossakin, kun vaan jaksaa vähän siinä välissä taas sitä tavallista.

Joulupukille kyllä lähti tänään vahva toive siitä, että tänne englanninkotiinkin saataisiin ne rattaat, joita työntää. Ettei enää tarvitsisi työnnellä paperinkeräyspahvilaatikkoa (=ostoskärry) tai pyykkikoria (=rattaat).

Edit 25.10.2011
Tänään esikoinen oli puistossa kuin sydänsuruinen teini: mikään ei huvittanut, mikään ei kiinnostanut ja koko ajan vilkuiltiin vain, josko sitä eilistä tyttöä näkyisi. Tai siis, tytöstähän viis, kunhan ne rattaat tulisivat taas... Loppupuoliskon puistoilusta se sitten istui omissa rattaissaan ja mökötti. Hurraa niille kivoille jutuille - järkätään niitä vastakin, kun sen jälkeen tämä tavallinen arki on entistä harmaampaa. 

Vakaassa harkinnassa niiden omien rattaiden hankkiminen NYT. Toki lapsen on hyvä oppia pettymyksiin, sehän on meidän vanhempien tärkein tehtävä tässä elämässä (tuottaa pettymyksiä, jotta maailman tulevaisuudessa tuottamat eivät sitten yllätä), mutta kauanko sitä itse jaksaa katsoa tuota kaksivuotiaan kiukkua, raivoa - ja toisaalta surua. Oli nimittäin tänään jo oma pinna kovinkin poikki puistosta palatessa... :(

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Ihan tavallisia asioita

Eilen oli ihan tavallinen maanantai. Aamulla sumu oli vallannut alan niin, että makuuhuoneen ikkunasta hädintuskin näki puistoon. Ulkona ei satanut, mutta ilmassa leijuva vesi piti kyllä huolen siitä, että suomalaiset välikausihaalarit eivät enää näyttäneetkään niin eksoottisilta märässä puistossa. Me, kolmikkona, ehkä näytimme - siellä kun ei ollut ketään muuta. Eihän nyt kukaan muu, kuin suomalaiseen ulkoilukulttuuriin kasvanut ja tottunut, ulkoile tuollaisella säällä! Meistä sää oli kyllä ihan mainio, lämpöäkin kun oli toistakymmentä astetta, eikämhaalareitakaan olisi siis lämpötilan takia kaivannut. Eteisessä, haalareita riisuessani, totesin kyllä, että tuossa "aamukasteessa" vaihtoehdot ovat väjissä: kunnollinen vk-haalari tai kurahousut ja sadetakki. Siis jos haluaa, että lapsi pysyy jotakuinkin kuivana kahta minuuttia pidempään ulkona.

Eilen meillä syötiin ihan tavallista ruokaa, kun tein esikoisen toiveesta kalakeittoa. Sitä ihan suomalaista, valkoista, perusmakuista kalakeittoa. Paistoinpa sen seuraksi niin sämpylöitä kuin pannariakin - ja uuninkellon soidessa soi sen lisäksi ovikello (ruokakauppatoimitus), Skype (sisko Italiasta soitti) ja - tietysti - kahden nälkäisen lapsen huutokuoro. Oven takaa löytyi viulunkielenkireä ruokatoimitusmies, joka oli joutunut jättämään rekkansa keskelle meidän kapeaa, yksisuuntaista katua ja eikö siellä jo ollut joku hätäinen naapuri huudattamassa autontorvea rekan takana. Hässäkässä huomasin vasta toisen ostoskorin tyhjennettyäni, etteivät ne viimeisimmät  tavarat olleetkaan meidän, jonka jälkeen metsästin kaikki meille kuulumattomat pussukat takaisin koriin ja hermostuneen sedän kanssa takaisin autoon.
Skypeen sentään olin tässä vaiheessa tajunnut sanoa, että "soitan sulle kohta takas!".
Ennenkuin olin ehtinyt käydä ruokatavaroita kuitin kanssa läpi, soi ovikello uudelleen ja hieman rauhallisempi setä toi sen-meidän-puuttuvan-korin, jossa ei itseasiassa ollut "kuin" talouspaperi. Vain yksi asia, mutta lapsiperheessä sitäkin tärkeämpi!

Tänäänkin meillä on ollut ihan tavallinen päivä. Aamulla puistoon lähtiessä komensin lapset rattaisiin, mutta kuopuksen kiipeäminen epäonnistui ohuesti, johtaen siihen, että herra-yksvee kepsahti rattaista otsalleen pihabetoniin. Ja hyvänä äitinä en huomannut kolhun kovuutta ennenkuin pipo itkuhuutokiemurtelussa hieman nousi paljastaen otsaan nousseen, verinaarmuisen "sarven". Siinä sitten karavaani takaisin sisälle, juniorille pakastesipulipussi otsalle, esikoiselle verbaaliukaasit kadullekarkaamista estämään ja damage-assessment kehiin, että täytyykö lasta nyt lähteä viemään näytille jonnekin vai ei. Second ja third opinionit (O ja äitini) kehiin yhdistelmällä iPhone-kamera ja sähköposti - ja kuopuksen vaikuttaessa ihan entiseltään, suuntasimme pienen viivästyksen jälkeen puistoon. Perillä juniori konttasi, keinui, kiipeili ja liukui ihan kuin ennenkin, joten päivä on jatkunut tavallisilla uomillaan.

Täällä on siis ihan tavallista ja arkista. Asiat sujuvat, yleensä, ja joskus sitten taas eivät suju. Se, että ikkunoiden takana onkin englanninkielinen arki ja kaupoista ei löydykään kermaviiliä, salmiakkia tai puoliarkkitalouspaperia, on meidän peruselämässä vähän toissijaista. Näillä pärjätään, ilman saunaa selviää ja kotona meitä kuitenkin on ne samat neljä ihmistä, kuin olisi Suomessakin.
Ihan tavallista siis tämä, british life of ours.

London called.

Ihana O kun patisteli minut kaksin ystävän kanssa Lontooseen ja jäi itse perjantaipäiväksi lasten kanssa kotiin. Ja ihana P kun halusi nähdä KAIKKI must-see-paikat Lontoossa. Pääsin samalla itsekin tästä sivistysaukosta, sillä olinhan nyt tuossa lähi-metropolissa vasta toista kertaa - ja ensimmäisellä kerralla, nyt kesäkuun alussa, tuli nähtyä "vain" Hyde Park, Harrods, Piccadilly Circus, Regent- ja Oxford Street ja juuri Michelin tähtiä saanut ravintola Pollen Street Social. Sekä tietty pari juna-asemaa (Liverpool Street (="meidän" kotiasema Lontoossa) ja Paddington, josta pääsee Heathrowlle).

Eilen aamulla lähdimme siis, harmaan tahmeassa kelissä, kohti Lontoota. Junassa mukana oli muutama muu ja suuri Latte, perillä odotti vessahätä ja kolmenkymmenen pencen yleinen käymälä. Reittimme kulki Harrodsin kautta Suomen suurlähetystöön...

 

Kunnallisvaaliäänestyksen jälkeen paikallisen hallinnon ytimeen, Buckinghamin palatsille...

 ja Westminsteriin. Kuvattiin puhelinkoppi ja se joku pikkukello. Ei löydetty Big Beniä, kun siellä oli vaan joku pienempi wannabe-versio (sarkasmia ymmärtämättömille selvennettäköön, että Big Ben yllätti olemalla vähemmän Big kuin mitä nykyihminen ehkä sillä Bigillä käsittäisi. Toim. huom.)

 Tässä vaiheessa satoi jo brittiläisittäin lohduttomasti ja alkoi olla hieman nälkä. Silti jatkoimme matkaa, metrolla eli Undergroundilla eli Tubella, Towerille. Mutta jätimme turistilaumat jonottamaan yksinään itse Toweriin ja kävimme kuvaamassa... 

 ... Tower Bridgen. Ja mietimme, onko tämä nyt SE London Bridge joka oli falling down vai oliko se sittenkin vielä joku muu. No, oli miten oli, niin tämä oli tämä. Ja se kyllä oli pystyssä.

Towerilta ajelimme vielä metrolla King's Crossin asemalle, jossa valitettavasti emme päässeet kokeilemaan pääsyä laiturille 9 3/4. Ja ennen lounasta kävimme vielä tarkistamassa mainosnäyttöjen toteuman ja ulkomainonnan tavoittavuuden Piccadilly Circuksella. TRP oli varmasti, sateessakin, kohdallaan, totesi tämäkin elähtänyt mainosmummo ja lähti VIHDOIN etsimään pubilounasta.

Alkuperäinen suunnitelma oli myös shoppailla Lontoossa vähintäänkin raivokkaasti, mutta lounaan ääressä totesimme ajan loppuvan kesken. Saatuamme BigBenBurgerit ja paikalliset bitterit nenän alle oli paluujunan lähtöön enää vajaat kaksi tuntia. Ja kun Lontoon metroliikenne on vähän jotain muuta kuin Helsingin itäsuunnan atrain, niin välille Oxford Circus - Liverpool Street KANNATTAA varata hieman enemmän aikaa, kuin äiti - rouva ajatonsiirtymä - olisi opettanut. Niinpä ehdimme - hämmästytettyämme pubitarjoilijamme syömällä lautasemme typötyhjiksi - käväistä pikaisesti kahdessa kaupassa, ostamassa yhdet housut ja sovittamassa toisia ja melkein-eksyä metroaseman muutostöiden aiheuttamiin kulkureittimuutoksiin. Matkaan varaamamme 40 minuuttia riitti JUURI tuohon etappiin ja Starbucks-visiittiin ja olimmekin Colchesterin junan ovella, frappucinot käsissämme, noin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Pelivaraa siis jäi, muttei liikaa.

Päivästä jäi käteen, muutaman nuhaisenharmaan valokuvan ja hapottavien jalkojen lisäksi, monta inside-juttua, naurua ja suoritusmerkintä Lontoon tärkeimpiin nähtävyyksiin. Ensi kerralla voinkin sitten keskittyä shoppaamaan!

B&B

Englannintalven vierailukausi sai jatkoa, kun neidin kummitäti saapui syyslomavisiitille. Jo viime viikon vierailulla toimivaksi todettu vierassiipi - ja sen asuinkelpoiseksi muuttava huonelämmitin - oli vieraalle valmiina, kun hän saapui; yhden lennon, kahden juna- ja yhden metromatkan väsyttämänä eilen illala. Tosin kauan hyvin palvellut matkalaukku oli tehnyt tenän ja oikutteleva vetoketju saatiin auki vasta aamulla, muutaman työkalun ja yhden uhrautuvan miehen avulla. Ilmeisesti ensimmäinen yö oli sujunut ihan hyvin ilman täyttä matkavarustustakin...

Neiti oli odottanut kummitätiä kuin kuuta nousevaa:
"P tulee puistoon! P tulee trampoliinille! P mukaan kylpyyn! P työntää rattaita! P laittaa kylpyvaahtoa! Joo!!" Paljon oli vaatimuksia, mutta urheasti kummitäti myös kummityttöään on tämän päivän viihdyttänyt ja palvellut. Unille lähti äsken kevyillä ylikierroksilla käyvä, mutta hyvin, HYVIN, onnellinen pieni tyttö - uusi Niiskuneiti kainalossaan. <3

Huomenna kummitäti lähteekin tämän äidin kanssa KAHDESTAAN Lontooseen. Isä selvitköön päivän täällä; puistossa, trampoliinilla ja rattaiden kanssa. Kylpyaikana olemme jo kummitädin kanssa takaisin Colchesterissa ja valmiina tarttumaan kylpyvaahtoon.

Vierailukauden kakkososa jatkuu sunnuntaihin ja siirtyy osaan kolme ensi torstaina, kun saamme odotetut ja kaivatut vieraat Italiasta. Siinä välissä onkin kokonaiset melkein neljä päivää aikaa tylsistyä toisiimme ja kotioloon. Ja siivota vierashuone valmiiksi seuraaville B&B-vieraille!

Arki

Aamulla lapsille puurot, itselle kahvi tippumaan ja suihkuun. O lähtee töihin, minä istun keittiöön lukemaan Hesaria (kyllä, Hesaria. Täällä. Colchesterissa. Kun paikallinen Gazette ei ihan vielä ole onnistunut puhuttelemaan ja HS on niin mukavan kotoisa, pädiltäkin.) ja poukkaan setvimään milloin mitäkin junioritason kriisiä, joita puhkeaa tuon tuosta. Neiti tulee pöydän reunalle kinuamaan leipää. Komennan sen tuoliinsa ja annan leipää; puuro kun maistui aamummalla ihan riittävän hyvin. Kohta pikkuveli seuraa perässä ja istuu kiltisti lattialle omaa leipäänsä mutustamaan. Hesarissa olen päässyt ehkä Kotimaahan saakka.

Ennen Urheilusivuja olen varmastikin ehtinyt käyttää esikoisen jo kerran potalla, käydä nostamassa juniorin kolmesti pois kaasutakkaa hakkaamasta ja kahdesti irti TV:n virtanapin kimpusta. Kahvi alkaa olla haaleaa, joten kaadan päälle pannunpohjalla muhinutta lämmintä. Maito löytyy käden ulottuvilta, lasten aamupalamukeista. Isä olisi ylpeä.

Ennen puistoonlähtöä odotamme postin. Lapsetkin sen jo tietävät, että harvassa ovat ne päivät, ettei Mummolta ja Ukilta tule jotain lähetystä. Arjen luksusta on etanapostin mukana tulevat, käsin kirjoitetut kortit - ja itselle ne anopin lähettämät Avotakat ja Glorian Kodit.

Puiston jälkeen on jo huutava nälkä. Kirjaimellisesti. Hiki selässä saan ruoan jääkaapista lautaselle, lautasen mikroon, lapset "vessatettua", molemmat pöytään ja sitä kautta hiljaisiksi. Juniori on tässä vaiheessa yleensä niin poikki, että meinaa nukahtaa ruokansa ääreen. Uneen vajoava pieni poika on helppo kantaa suoraan pöydästä sänkyyn ja peitellä sinne. Isosiskon kanssa joutuu yleensä hieman pidempään temppuilemaan, mutta rutiinit tuntevana ei neitikään jaksa kauaa hölpöttää. Uniaika on uniaikaa, molemmille.

Omiin "päiväuniini" kuuluu tiskit ja lounas. Ehkä päivällisen valmistelua. Ja parhaina päivinä ihan vaan lepuuttamista. Tavallisina päivinä jompikumpi herää sopivasti juuri silloin, kun pakolliset toimet on saatu suoritettua.

Iltapäivän pitkät tunnit menevät sisäleikeissä ja tekemistä keksiessä; rakennetaan maja, liimaillaan tarroja, luetaan kirjoja, pidetään teekutsuja ja tietysti tapellaan. Viimeisintä ei vaan jotenkin pysty välttämään. Yritetty on. Mutta eikö se kuulu normaaliin sisarussuhteeseen? Siis se, että tapellaan ja sovitaan, tasaisessa syklissä.

O tulee kotiin päivällisaikaan, pääsee usein suoraan pöytään levottomien lasten väliin. Onnenpoika. Päivällisen ja kylvyn välissä on vielä hetki leikki- ja sotkuaikaa, jota onneksi minun ei tarvitse - yleensä - enää hoitaa yksin. Kylvyn, iltapuuron ja hammaspesujen jälkeen taloon laskeutuu ihana rauha. Kello on tässä vaiheessa noin puoliyhdeksän.
Kymmenen jälkeen talo hiljenee ja pimenee kokonaan. Näin se rytmi varhaistuu pienten lasten kanssa: kun herätään ennen seitsemää niin nukahdetaan kymmenen jälkeen. Ei sitä muuten jaksa.

On vain yksi äiti.

Sinne se katosi, harmaan auton kyydissä kadunkulman ympäri ja takaisin kohti Suomea. Äiti.

Meillä oli mukavan vauhdikkaat, tapahtumarikkaat ja uuvuttavat kolme päivää. Mentiin ja tehtiin paljon, syötiin sitäkin enemmän ja väleissä oltiin. Tai no, enemmän ne välitkin meni tohistessa, kun aina piti joko laittaa ruokaa tai sitä pois.

Jotenkin on haikea tunnelma, vaikka alkukodosta muutosta on jo vuosikausia eikä muutenkaan ole tullut vietettyä liiemmin pidempiä pätkiä äidin kanssa. Ehkä se on tämä vieras maa, uudet ympyrät, joissa kuitenkin pyörivät samat perherutiinit ja jotenkin konkreettinen turvaverkkojen ulottumattomissa olo. Siihen kun saa hetkeksi sen elämänsä ensimmäisen - ja pysyvimmän - ankkurin hetkeksi matkaa tasoittamaan, niin paluu tähän perustilaan tuntuu kohtullisen irtonaiselta. Jossain määrinhän sitä näinä päivinä huomasi, miten sitä on - onneksi - kasvanut kuitenkin ulos siitä lapsuudenkodista. Konflikteja nyt ei näissä päivissä ehditty kehittämään, mutta niiden siemenet tunnisti kyllä. Siis ne, mistä pidempään saman katon alla viivyttäessä kasvaa niitä yhteentörmäyksiä. Nyt nämä päivät olivat vaan mukavia ja turvallisia.

Auton kadottua kadunkulmaan, tulin takaisin sisälle, painoin oven kiinni ja totesin, että nyt tässä talossa on taas vain yksi äiti. Minä.


(Jälkikirjoitus otsikosta: joku - ehkä perheenjäsen - ehkä tunnistaa sen lähteen; tarina kun kertoo äidinkielen otsikkoaineesta, jossa yksi otsikoista oli juuri tämä tässä käyttämäni. Eräs kokelas kirjoitti konseptikaupalla alkoholisoituneesta naisesta ja tämän lapsesta - ja ainetta lukiessaan opettaja oli valmistautunut piirtämään loppuun jo melko matalan arvosanakirjaimen, kunnes loppukappale kertoi pilkun paikan tärkeyden:
Lapsi meni jääkaapille, hakemaan äidilleen ja tämän seurueelle olutta. Avasi oven, kääntyi takaisin, meni äitinsä viereen ja sanoi: "On vain yksi, äiti.")

Roadtrippin'

Kun käytössä on auto, on sitä käytettävä, sano. Niinpä lähdimme tänä aamuna liikkeelle, pakkasimme lapset, rattaat, vaihtovaatekassin, eväspussukan, itsemme ja tiekartaston FiatPandaamme ja lähdimme rohkeasti kohti merenrantaa. Suunnitelmissa oli ajaa noin puolentunnin päähän Clacton-On-Sea:hin ja tarkemmin siellä sinne rantaan, Clacton Pier:ille. Clacton Pier on perinteikäs huvikeskus, jossa nykyisin on huvipuisto, kasino, keilahalli ja ravintoloita, nimensä mukaisesti LAITURILLA. Ja se laituri on upean, kilometrejä pitkän hiekkarannan keskellä. Tiesin tosin jo lähtiessä, että koska olemme nyt keskellä off-seasonia, niin tuolla ei todennäköisesti ole auki juuri mikään - mutta siellä ei myöskään ole liiemmin ruuhkia tai muutakaan porukkaa.

Pääsimme perille ja saimme auton parkkiin aivan loistavalle paikalle rantabulevardille. (Myöhemmin tosin kävi ilmi, että onnistuimme ilmeisesti jättämään Panda-parkamme paikallisten pulujen p**kahuussiin, sen verran komeat tortut oli auton päälle väännetty - ja syylliset pörhistelivät yhä oksistossa meidän niitä lieruja tuulilasista putsatessamme. Yyyyh. ) Tuulisessa ja harmaassa säässä kävelimme ensin rannan päähän, ihailimme bulevardin puutarhoja ja pysähdyimme leikkipuistoon keinumaan ja kiipeilemään. Takaisin siirryimme rannemmaksi, hiekkarannan reunaan tehdylle pyörätielle, kävelemään ja merituulta haistelemaan - ja ihailimme rannan pikku-paviljonkeja, ulapan uljaita tuulivoimaloita ja kesällä varmasti upeana hohtavaa hiekkarantaa. Pierille palattuamme etsiydyimme laiturin "nokkaan", perinteikkääseen Jolly Roger-ravintolaan syömään lounasta. Fish-n-chips, koko porukalle, tietysti!

Paluumatka taitettiin lasten päiväunien ehdoilla ja tavoitteena ajella siis sen aikaa, että junioriosasto saa tarpeeksi unta. Olimme hieman kyselleet etukäteen vinkkejä siitä, minne kannattaisi maisemien osalta suunnata ja lähdimme uhkarohkeasti hakemaan englantilaista maaseutua etappi kerrallaan pikkuteiden sopukoista. Matka oli antoisa, opettavainen ja täynnä aitoenglantilaista maalaismaisemaa - ja lapsetkin saivat päiväunensa nukuttua. Kotiin palattuamme purimme autosta lapset, rattaat, likavaatekassin ja lähes koskemattomat eväät - ja huokaisimme. Kyllä kannatti, mutta ihanaa, ettei näitä reissuja tarvitse ihan joka päivä tehdä! Vaikka lapset ovatkin "hyviä matkustamaan" (= nukkuvat autossa hyvin), niin ei tuo - edes päivämatkaaminen - ole itselle mitään rennointa loma-olemista. Hauskaa se on, näin joskus tehtynä, mutta yhtä ihanalta tuntuu se, että huomenna ollaan taas vain ihan tässä lähimaastoissa. Tuossa "omassa" puistossa, ehkä Colchesterin linnassa, tässä omassa kaupungissa ja näissä omissa ympyröissä. Sitten voikin taas kohta lähteä vähän kauemmas ihmettelemään tätä brittiläistä elämänmenoa - kun on kotona rauhtoituttu. Ja kyllästytty.

Oikealla puolella. Siis vasemmalla.

Englannintalvemme vierailukausi on avattu: äitini saapui tänne eilen, eniten sen vuoksi, että O lähti tänä aamuna Romaniaan työreissulle.
Koska emme asustele missään brittein ydinalueilla, vaikka keskisuuren kaupungin keskustassa olemmekin, niin äiti lopulta päätti vuokrata vierailunsa ajaksi auton. Ja suurinta stressiä ja huolta välttääksemme minä lähdin eilen äitiä vastaan Heathrowlle. Irlannissa ajoin toistatuhatta kilometriä vasemmanpuoleisessa liikenteessä eikä äitikään ollut ensimmäistä kertaa pelkääjänpuoleisella ratilla - mutta molempien kerroista oli hetki aikaa, joten oli varmasti mukavampaa, että meitä oli siellä autossa kaksi. Minä sitten luin karttaa ja koitin pitää pientareelle ajautuvan auton tiellä (auton koon hahmottaminen "väärälle puolelle" on yllättävän hankalaa - ja sen vuoksi tuntui, että minä matkustin suuren osan matkasta kevyenliikenteenväylillä).

Perille päästiin, parkkipaikka löydettiin ja kaikki on hyvin. Tänään kävimme ajelemassa O:n työpaikalla (University of Essex) ja pistäydyimme kulttuurinähtävyyksien kuninkaassa, Tescossa (=ruokakauppa). Matkalla opimme, että täällä on kahden kokoisia ympyröitä - isoja ja pieniä - ja niitä voi olla ketjutettuna JOPA kolme. Tai varmaan enemmänkin, mutta tässä Colchesterin kaakkoissuunnassa niitä tähän mennessä enimmillään taisi olla kolme. Ensimmäisellä etapilla - kotoa yliopistolle - pelotti ja perillä melkein v**utti, toisella etapilla - yliopistolta Tescolle - nauratti ja perillä jo ääneen ja kotimatkalla sitten jo ajeltiin melkein kuin vanhat tekijät.
Huomenna lähdemme aamusta matkaan kohti Clacton-on-sea:ta ja muistamme perussäännöt: näytä suunnat käsin, älä tyydy vain sanalliseen ohjaukseen. Ja ole rohkea: huonommin käy, jos jäät empimään. Esim. keskelle liikenneympyrää. Sekin nimittäin tuli kokeiltua.

Kiire?

Aika. Miten ihmeessä sitä ei muka ole? Täällähän minä ihanasti velttoilen kotona, lasten kanssa, kaikki päivät. Käyn aamulla leppoisasti taaperoiden kanssa puistossa, tulen kotiin ja syömme lounasta. Sitten lapset menevät päiväunille, eikä minulla ole mitään muuta kuin aikaa. Vain olla ja hengittää. Iltapäivällä leikimme taas yhdessä, idyllisesti ja rauhallisesti. Rakennamme ehkä majan, luemme muutaman kirjan, lapset istuvat nätisti kainaloissa ja kuuntelevat keskittyneesti tarinaa. Tai rakentelemme palapelejä ja ajelemme autoilla pitkin pehmeitä kokolattiamattoja. Rauhallisen leikin lomassa valmistan perheelle päivällistä, joka on lämpimänä pöydässä kun O palaa töistä. Päivällisen jälkeen vietämme yhdessä perheaikaa joko ulkoillen kauniissa illassa tai jatkaen sisäleikkejä ihanassa yhteisymmärryksessä. Lasten kylvyn ja iltapuuron jälkeen käperrymme O:n kanssa sohvalle katselemaan televisiota ja juttelemaan eilisestä, tästä päivästä ja huomisesta.

Tai sitten päivä kuluu multitasking-paniikissa alusta loppuun; rauhan tyvenet osuvat siihen hetkeen kun lapset ovat köytettyinä rattaisiinsa ja ne liikkuvat ja niihin minuutteihin, jotka molemmat ovat unessa päivällä sen jälkeen kun olen saanut lounasräjähdyksen setvittyä, oman lounaani syötyä, illan, aamun ja lounaan tiskit tiskattua ja mahdolliset päivällisvalmistelut tehtyä. Ja tietysti iltaan, kun yläkerrassa on hiljaista ja alakerta on vallattu takaisin aikuisten haltuun leluilta, keittiönkaapeista kannetulta irtaimistolta ja muulta sekalaiselta sälältä, jota junioriosaston kuljetuspalvelu on päivän aikana keksinyt ympäriinsä levittää.

Tässä kaikessa hässäkässä on blogin päivittäminen jäänyt nyt hetkeksi vähemmälle, mutta nyt taas ryhdistäydyn. Eihän sitä pitkälti tarvitse ehtiä kirjoittaa, eikä näistä nyt arvosanoja tai finlandiapalkintoja ole jaossa. Kiireenkin keskellä siis täällä ollaan.

Töissä

Päivisin, kun V on kotona lasten kanssa, minä olen töissä. Tutkijavaihtoni vuoksi tänne tultiin ja tavoitteena on, että omat tutkimukseni edistyisivät vuoden aikana mahdollisimman pitkälle. Työpaikkani on Essexin yliopistossa sijaitseva poikkitieteellinen tutkimuslaitos ja ainoa työtehtäväni on oman väitöskirjatutkimukseni tekeminen. Yliopisto sijaitsee kauniin puiston keskellä n. 15 minuutin bussimatkan päässä kotoa. Itse yliopisto on kaikkea muuta kuin kaunis, kuulemma se on joskus äänestetty Britannian rumimmaksi rakennukseksi. Tämä 60-luvulla rakennettu betonikokonaisuus on myös suojeltu, varmaankin siksi etteivät tulevat arkkitehtisukupolvet unohtaisi menneitä virheitä.

Essexin yliopisto

Opiskelijat asuvat Tolkien-henkisissä tornitaloissa

Institute for Social and Economic Research

 

Tutkimuslaitos sijaitsee kuitenkin yliopiston uudessa 2000-luvun puolella rakennetussa siivessä ja työhuoneestani on kauniit näkymät puistoon. Täällä ei ole yhtään perustutkinto-opiskelijoita, joten käytävillä törmää vain tutkijoihin ja jatko-opiskelijoihin. Oma työni jatkui suoraan siitä, mihin se Suomessa jäi. Täällä odottivat koneella täysin samat ohjelmistot kuin Suomessakin ja ainoa ero työssä ovat tähän mennessä olleet ympäristö ja työkaverit. Myöhemmin työnkuvani tulee muuttumaan, kun aloitan uuden tutkimuksen tämän tutkimuslaitoksen omilla malleilla, mutta nyt odotan vielä käyttölupia ja jatkan Suomessa kesken jääneitä tutkimuksia.

Sosiaaliset kontaktit rajautuvat työpäivinä lähinnä lounasseuraan. Lounaalla pystyy syömään terveellisemmin kuin pelkäsin, mutta suomalaista salaattipöytää olen kaivannut. Täällä kun kaikki lisukeruoat maksavat erikseen ja tarjolla olevat vihannekset on joko keitetty tai uppopaistettu, on budjettitietoisen ekonomin salaatin syöminen rajoittunut kotona syötäviin päivällisiin. Kahvi on onneksi hyvää ja halpaa, joten työteho on myös aamuisin samalla tasolla kuin Suomessa.

Toistaiseksi yliopistolla on ollut rauhallinen ja levollinen tunnelma. Opiskelijat ovat olleet vielä kesälomilla ja yliopistolla on näkynyt vain henkilökuntaa ja muutamia vaihto-opiskelijoita. Opiskelijat palaavat tällä viikolla, jonka jälkeen kuulemma kaikki muuttuu.