Kulttuurieroja?

Olisi pitänyt siivota, tuskailin, mutta enää ei ehtisi. Järjestelin vielä kengät. Olisipa sitten edes vähän järjestellymmän näköistä. Edes eteisessä, siis. Olohuoneen lelu-sälä-räjähdykseen nyt on ihan turha koskea niin kauan kuin lapset ovat hereillä.
Kello oli kahta vaille.

Esikoinen halusi kuulla postin tuoman kirjan tarinan vielä kerran. Sen neljännen. Luettiin se. Juniori tuijotti lastenkanavan viittomia. Ikkunasta näin, että portti oli jäänyt posteljoonilta auki. Pitää muistaa laittaa se kiinni, ennenkuin päästän lapset etupihalle puistoon mentäessä.
Kello oli kahdeksan yli. Huokaisen.

"Ei katota tätä ohjelmaa!" neiti kiljuu. Viittomat on viitottu, kanavalta alkaa taas jo seuraava ohjelma. Kahden minuutin päästä saadaan uusi kommentti:
"Hauskaa musaa." neiti huokaisee ja tuijottaa ruutua. Juniori on tässä vaiheessa siirtynyt eteiseen järjestämään kenkärivit uudelleen. Keskelle lattiaa, tottakai.
Kello on seitsemäntoista yli. Kiukuttaa jo hieman.

Keräilen ulkovaatteita portaille valmiiksi. Yleensä tässä vaiheessa olisimme olleet puistossa jo puolisen tuntia. Ulkona on hieno sää: kirkasta ja aurinko välkähtelee. Varmasti on kylmää, BBC lupaa päivän ylimmäksi viisi astetta. Haen lapsille paksummat pipot vierashuoneen laatikosta.
Kello on kaksikymmentäkolmeyli. Raivostuttaisi, jos en olisi jo päättänyt, että puolelta alan pukea lapsia puistokuntoon.

"I would like to visit you at home on: Thursday 29th November 2012 at 10:00" Kirjoitan tuon tekstin alle, että odotimme 40 minuuttia, jonka jälkeen lähdimme puistoon. Lisäsin lappuun puhelinnumeroni, jos haluavat sopia uuden ajan. Teippaan lapun oveen ja vedän oven kiinni. Kun olen juuri laittamassa juniorin vöitä kiinni, portilta kuuluu pirtsakka "Hello!"
Kello on varttia vaille yksitoista.

Sovimme uuden ajan ensi perjantaille, aamuyhdeksään. "Neuvolantäti" vaikutti mukavalta, nuorelta tosin täti-nimeen, ja oli vuolaan pahoillaan myöhästymisestään. Me lähdimme puistoon, jossa ehdimme leikkiä ja kuluttaa energiaa vielä reilun puolituntia, ennen lasten väsähtämistä. Olin hyvin tyytyväinen, etten ruvennut sen enempää siivoamaan. Ja ne kengät; nehän tuli jo uudelleenjärjestettyä muutenkin.

Ihan tavallinen keskiviikko

Jotenkin tuo kesäisen sini-vihreä blogimaailma alkoi näin joulunodotuksessa tuntua turhan kesäiseltä. Tosin nytkin ulkoa kuuluu, jostain hieman kauempaa, ruohonleikkurin pärinää... Kuitenkin otin ja vaihdoin blogin ilmeen hieman syksyisempään. Saadaan täälläkin tunnelmat kohdilleen.

Kahden sateisen päivän jälkeen täällä paistaa aurinko. Nytkin läppärin näytölle heijastuu, melkein häiritsevästi, kirkkaan sininen taivas ja vastapäisen naapurin auringossa kimalteleva TV-antenni. Suuret on murheet, tosiaan.
Kaksi päivää täällä on satanut, kolme aamupäivää on meidän kolmikolla mennyt sisäleikeissä. Tosin yhtäkään aamua emme ole "joutuneet" kotona viettämään, olimmehan toissa-aamun tässä lähistöllä kerhoilemassa, eilisen koristeostoksilla ja kirjastossa ja tänään taas siellä bussimatkan päässä leikkiryhmässä. Huominen aamu onkin sitten oltava kotona; viime viikolla posti toi kirjeen NHS:ltä (paikallinen terveysviranomainen), ilmoittaen, että children's health visitor aikoo tulla käymään täällä huomenna klo 10 aamulla. Aiheena on juniori ja "under one year health review". Herrahan on siis pian 15kk vanha, joten ei tässä mihinkään alle-yksivuotiaisiin enää lukeuduta, mutta katsotaan, mitä tädillä on sanottavana.
Varmastikin tilanne on se, ettemme ole käyneet missään näytillä - ei sillä, että olisi tarvinnutkaan - mutta nuo tuolla lastenneuvolan puolella ovat varmaan halukkaita tarkistamaan, että meilläkin on kaikki ookoo. Ja onhan meillä: herran yksivuotis-neuvola, lääkäreineen ja rokotuksineen, hoidettiin alta pois juuri ennen tänne lähtöä. Seuraava, neuvola-aikataulunmukainen käynti olisi 18kk lääkäri, joka meiltä nyt jää väliin.  Se on ajatuksissa "korvata" heti kesäkuussa, kun kotiudumme. Neidin kohdalla ei ole senkään vertaa, vaan seuraava käynti on sitten elokussa kun mittariin kiertyy kolmas kokonainen vuosi. Ja sittenhän olemmekin jo takaisin Suomessa ja ihan sen oman neuvolamme toimintapiirissä.

Täällä on siis ihan tavallinen keskiviikko. Lapset nukkuu, pyykit kuivuu, aurinko paistaa ja minä nautin tästä hetken rauhasta. Juuri nyt on hyvä. Kohta sitten taas mennään, kunhan nuo pikkupomot tuolta heräävät...

Ylös, ulos ja liikkeelle!

Jotenkin sitä on taas tässä arjessa sellaisessa kohdassa, että tuntuu kuin mikään ei huvittaisi eikä mihinkään jaksaisi ryhtyä. Ulkona on koko ajan harmaata ja märkää, sisällä koko ajan sotkuista ja tätä-tämän-talon-perussetti-nuhjuista. Ja kaikkialla on kaikkea ihme kamaa "väliaikaissäilytyksessä". Ja kun kaikki nyt on kuitenkin täällä vain väliaikaista, niin tällaisia väliaikaisratkaisuita tulee tehtyä. Koko ajan.

Silti to-do-lista senkun kasvaa, joulun lähestyessä varsinkin. Tämä loppusyksy on muutenkin vähän tällaista aikaa, kun ensin vastaan tulee isänpäivä, sitten O:n synttärit ja siitä kuukauden päästä vielä joulukin. Tänä vuonna olin ollut melkoisen fiksu ja hankkinut kaikkea pikku-tarpeellista-lahjaksi-sopivaa pitkin syksyä. Nyt lahjavarasto sitten ammottaakin melkein tyhjyyttään ja joulu kilisee ja kimaltelee jo alle kuukauden päässä.

Huoh.

Mutta samalla, kaiken tylsän ja harmaan keskellä, olen kuitenkin saanut meidät liikkeelle: eilen kävimme keskustan baptistikirkon taaperokerhossa ja tänään olimme jo lähdössä puistoon, kunnes herran jo puettuani huomasinkin, että ulkona tulee kaatamalla vettä. Fiksu-äiti pitää siinä kohdassa kaksivuotiaansa kanssa neuvonpidon siitä, mitä tehdään, ja päätimme lähteä puiston sijasta kirjastoon leikkimään. Niinpä neidille vaatteet päälle, herra takaisin sisälle ja vaatekerran vaihto (pois: kurahousut, vk-haalari, aluhaalari, rukkaset ja jo sateessa kastumaan ehtinyt pipo. Tilalle: alle farkut, päälle huppari, takki, tumput, toiset kengät, toinen pipo ja koko komeuden päälle ne kurahousut - se kun ehtii kuitenkin mennä ulos, märkään, konttaamaan, ennenkuin saan itselleni ulkovaatteet päälle, rattaat hilattua ulos ja pojan köytettyä niihin). Matkalla kirjastoon poikkesimme joulukoristekaupoille. Ostin korin täydeltä tavaraa: palloja ja helminauhaa kuuseen, pakettikortteja, lahjanarua ja teippiä... ja silti en olisi voinut maksaa kortilla, tuolla kun oli 10 punnan korttimaksuraja. Loppusumma kun oli naurettavat yhdeksän puntaa.

Nuori mies nauttii kirjaston rauhasta...

Kirjastossa riekkumisen jälkeen pysähdyimme vielä lähikahvilaamme lounaalle. Tällä kertaa olin jo läksyni oppinut: lapsille syömistä, itselle vaan kahvi - koska kyllä niiltä lapsilta AI-NA jotain jää. (Tai jos ei jäisikään, niin olisiko sekään nyt niin paha? t. "Minä 100kg"-projektin projektikoordinaattori ;) ) Siinä kahvilan pöydässä, lasten syödessä ja minun jäähdytellessä latteani, tuli tunne, että tässä se on; onni. Lounas oli kuitenkin rauhallinen ja stressitön: lapset söivät hyvin leipänsä ja joivat mehunsa (minulle jäi kyllä ihan riittävästi niitä reunoja ja säpäleitä), minä sain juoda kahvini kuumana ja oli ihanaa olla liikkeellä. Ulkona tästä talosta.

Eli lopuksi note to self: kun oikein uuvuttaa ja kiukuttaa ja ahdistaa ja turhauttaa, niin pakkaa ipanat rattaisiin ja lähde ihmisten ilmoille! Se, OIKEASTI, auttaa!

Ylläriiiii!

O täyttää huomenna 30. Mutta kun olemme täällä, kaukana kaikista tutuista ja kavereista ja varsinkin lapsenvahdeista, niin on ollut aika selvää, että mitään sen suurempia juhlia ei ole luvassa. Silti aloin jo keväällä hieman pohtia, että olisiko hauskaa, jos - yllärinä - koittaisin saada vähän juhlaväkeä tänne. Kyselin hieman porukalta, mutta aika pian tuli selväksi, että yksillä on pieni vauva, toisilla juuri alkaneet uudet työt ja kolmansilla raha-aika-ja-halupula. Niinpä isompien yllärijuhlien ajatus haudattiin sinne syntysijoilleen.

Kesällä tuli kuitenkin puhetta lankomiehen ja tyttöystävänsä kanssa aiheesta, he kun rupesivat kyselemään, että olikos silloin synttäriviikonloppuna vielä jotain ja jos he sitten tulisivat. Projektin miniversio siis käynnistettiin silloin ja yllätys kulminoitui eilen siihen, että O:n palatessa töistä - perjantai-väsyneenä ja rauhalliseen koti-perhe-viikonloppuun asennoituneena, täällä olikin oman perheen lisäksi odottamassa A ja R.
Olen tätä yllätystä hykerrellyt jo viikkokaupalla ja kuvitellut O:n ilmettä tuossa ovella. Mutta eikös kuitenkin sitten käynyt niin, että kun olin aikani tässä ikkunassa päivystänyt - päätoimenani blokata näkymä muualle olohuoneeseen ja varsinkin kätkeä yllätysvieraat - jouduin kuitenkin pistäytymään keittiössä ruokasäätöä huoltamassa ja juuri sillä minuutinpuolikkaalla O palaa kotiin. Ja näkee kadulle saakka ikkunasta ensimmäisenä isoveljensä. Hmph.
Yllätys oli kuitenkin yllätys, siihen saakka. Minulta jäi näkemättä se kauan kuvittelemani ensi-ilme, mutta päivällisen iloinen puheensorina, jälkiruoaksi nautittu vuosikerta-Blossa, veljesten lähipubikeikka ja varsinkin lasten rajaton riemu tuttujen-vieraiden saapumisesta on kyllä korvannut menetykseni.

Tänään synttärisankari pääsee juhlimaan pyöreitään Colchesterin yöhön, minä jään lapsenvahtiin ja riekun juhlakolmikon hengessä mukana kotisohvalta käsin. Olisi ihanaa päästä mukaan, mutta on ihan yhtä ihanaa tarjota toiselle mahdollisuus mennä ja juhlia. Minunkin vuoroni tulee. Meidänkin vuoromme tulee. Tänään ja huomenna juhlan keskiössä on O. Ansaitusti. <3 <3 <3

Joulunavaus

Maailmalla (=Jenkeissä) on kiitokset lausuttu ja musta perjantai menossa. Täällä postisetä toi Amazonista, inspiraatioksi ja suunnitteluavuksi, tilatun Gordon Ramsayn joulukirjan.

Christmas with Gordon? No thanks, mutta kiitos muuten vinkeistä ja resepteistä! :)

Niinpä, kaiken alkuriehumisen (tiskit, oma lounas, perjantaisiivous, kierrätysroskisrumba... mitä-näitä-nyt-on) jälkeen istuin sohvalle tuon kirjan kanssa, otin paperia ja kynän viereen ja aloin lukea. Siinä sivussa googlettelin lisäinfoa brittiläisestä jouluperinteestä ja mietin, mihin kuusi tässä putkassa sijoitetaan. (O:n mielestä ulos tai vaikka ihan sinne kauppaan vaan)

Nyt on kuitenkin jo lupa alkaa jouluilla. Appivanhemmat toivat joululaulukirjan, josta jo viime viikonloppuna hieman antiikkipianollamme pimputtelin tuttuja säveliä. Kynttilöitä polttaisin mieluusti, jos se olisi mahdollista. Mutta kun asuu kahden alle-kaksi-ja-puolivuotiaan-jr-tolppa-apinan kanssa, niin paloturvallisuussyistä kynttilät ovat nyt aikalailla off-limits meillä. Ei ole sellaista paikkaa, johon kynttilän voisi, hyvällä omatunnolla ja turvallisin mielin, sytyttää. Pitää hankkia siis varmaan niitä led-kynttilöitä tai jotain...
Seinälle ripustettavan "taskukalenterin" hankin viime viikonloppuna Norwichista, kun bongasin paikallisen Futon-kaupan (?!) ikkunasta hienon, eleettömän ja ajattoman Reisenthalin kalenterin. Nyt pitää vaan miettiä, kenelle sinne yllätyksiä hankitaan (vain lapsille vai ihan koko perheelle - eli jaetaanko päivät kahteen (lapset), kolmeen (lapsi-lapsi-aikuinen) vai neljään (jokaiselle oma päivänsä). Ja mitä ne kalenteriyllärit sitten olisivat.
Koristeostoksille pääsyä odotan myös aika innolla: täällä meillä ei vielä ole mitään, ja jonkin verran haluan kyllä tähän MEIDÄN perheen ensimmäiseen jouluun hankkia. Kuinkakohan pahasti se lähteekään käsistä... Ja sitten tietysti ne pakolliset: joulusukat, kuten paikalliseen perinteeseen kuuluu, ovikoriste, kuusi, pihalle tanssiva poro ja täysvalaistus koko mökkiin... Ööh, joo, ei sitten kuitenkaan. Mutta valoja, sukat ja hieno ovikranssi kyllä hankitaan. Ja se kuusi, sanoi O mitä hyvänsä!

Linja-autossa on myös tunnelmaa

Tässä pakko-keksiä-jotain-vaihtelua-arkeen-päissäni sovin sitten uuden äitituttavan kanssa leikkitreffit lähiöön. Tarkemmin ottaen siellä lähiön seurakuntatilassa pidettävään perhekerhoon. Tästä meiltä ei matkaan kuluisi kuin puolisen tuntia, yhdellä bussilla päästäisiin ja muutenkaan reissu ei ollut - reittioppaan näytöllä - turhan monimutkaisen oloinen. Kuitenkin perus-aamun loppupuolella koko ajatus alkoi tuntua kohtuullisen stressaavalta. Siihen mennessä kun aamu oli mennyt, nyt tosin jo aika tavanomaisilla, kaaos-raiteillaan; herätys ennen kuutta, aamupuurot, aikuisten suihkut, aamukahvi ja lehti, lukematon määrä itkuja milloin mistäkin ja aamupäiväreissun vaatimien tavaroiden (vaihtovaatteet, vaipat, hätävaraeväät, varalounas, vesipullot... mitä-näitä-nyt-onkaan) pakkaus ja tietysti myös jossain välissä oman habituksen ruokkoaminen ulospäästökuntoon.

Stressin suurin aiheuttaja oli kuitenkin tämä paikallisliikenne. Ei tarvita kummoisiakaan havainnointitaitoja huomatakseen, että tämä maa ei ole yhtä valveutunut esteettömyyden vaalija kuin Suomi on. Se sama koskee niin julkista liikennettä, julkisia tiloja kuin ihan vaan yleisiä kulkureittejäkin. Ja meillä kun työnnettävinä ei edes ole mitkään tavanomaiset, pienet ja sievät, yhden-lapsen-perusrattaat, vaan tuollaiset matkaratas-tuplavankkurit, joissa on vähän enemmän sitä leveyttä ja kömpelyyttä. Onneks sentään vaihdettiin kesällä aiemmat "kerrostalot" (= Britax B-Dualit) näihin sateenvarjotupliin, vaikka näissä ei varmaan leveydessä ole paljonkaan eroa.
Kuitenkin, ehdin - järkevänä - googlailla hieman yleisiä infoja Colchesterin paikallisbusseista, joka sai kyllä stressin vain pahenemaan. Monessa kohdassa kun sanottiin, että kannattaa vaan varautua siihen, että taittaa rattaat kasaan ja menee sitten kyytiin. Siinähän sitä olisikin miettimistä, että miten saisin moisen paletin toteutettua: pysäkillä nappaisin lapset pois rattaista. Toinen kipittäisi kaksivuotiaan innolla karkuun, toista ei voisi laittaa maahan, kun se ei vielä kävele. Sitten lähtisin, yhdellä kädellä, toisen tietysti pidellessä sitä noin kymmenkiloista, todennäköisesti aika aktiivisesti sylistä pois kiemurtelevaa, yksivuotiasta, taittelemaan noita tuplia kasaan. Mikä ei kyllä, oikeasti, onnistu yhdellä kädellä. Samallahan olisi pidettävä silmällä, ettei kaksivuotias nyt karkaa kauas tai kirmaa autojen alle. Jos saisin ne rattaat kasaan, niin vielä olisi saatava koko sirkus sinne bussiin - eli yhytettävä se karannut kaksivuotias (ellei se olisi tietysti valjasrepussaan, jolloin edellinen vaihe olisi noussut vaikeus-mahdottomuus-asteikolla vielä hieman, koska toista kättä / käsivartta olisi siinä taitteluyrityksessä kiskonut sitten se valjasrepun hihna, jonka toisessa päässä temmeltäisi se karkaushaluinen kaksivuotias), kannettava toisessa kädessä ne n. 14kg rattaat, toisella käsivarrella - nyt varmasti jo kohtuullisen tärisevällä sellaisella - se levoton yksivuotias  ja selässä, olkalaukussa, kaikki tarvittavat tavarat bussiin. Ja kai siitä bussista pitää täällä vielä jotain maksaakin, eli tämän hulabaloon keskellä olisi vielä löydettävä jostain käsi, jolla kaivaa taskusta bussirahat. Jotka tosin olin fiksusti katsonut valmiiksi. Mutta tässä kauhuskenaariossa ei ehkä olisi löytynyt enää sitä kättä, jolla ne kolikot olisi sieltä taskusta saanut. Lisämausteensa tähän toi tietysti vielä se tieto, että paikalliset bussikuskit ovat kuulemma kohtuullisen epä-palveluhenkisiä ja erittäin hätäisiä lähtemään pysäkiltä liikkeelle.
Kaikesta ennakkokauhusta ja pessimismistä huolimatta lähdimme, sadetta uhmaten ja lähtösäädöstä kiukku hieman kihisten, urheasti kohti bussipysäkkiä.
Ensimmäinen bussi, joka pysäkille tuli, oli perinteinen double-decker, muttei onneksi vielä se, jolla meidän piti mennä: ovella nimittäin oli kahden portaan lisäksi todella järkevä välikaide, jonka takia tuo aiemmin kuvailtu kauhuskenaario olisi toteutunut kokonaisuudessaan. Eli pysäkille, sateeseen, olisi jäänyt minä, puoliksi taitetut rattaat, kainalossa kiemurteleva yksivuotias ja todennäköisesti valjasreppunsa hihnan päässä tempoileva kaksivuotias. Ja kohtuullisen kunnioitettava kasa voimasanoja jokaisella kuviteltavissa olevalla kielellä.
Noh, pessimisti ei pety - ja pian bussimme näkyi jo mutkassa. Pahaenteisesti kaksikerroksisena. Olin tässä vaiheessa jo päättänyt, että jos meidän bussimme on samanlaisella sisäänkäynnillä varustettu kuin edellinen, niin kääntäisin vankkurit vaan tyynesti kohti kotia ja lähettäisin seuralle tekstarin, ettemme pääsekään paikalle. Mutta nou hätä: bussin lattia oli matala, käytävä riittävän leveä (juuri ja juuri) ja pyörätuolipaikoillakin vielä tilaa. Hurraa, sinne vaan vankkurit kyytiin, rahat tiskiin (jota olin kuitenkin varannut 20p liian vähän... onneksi ei tarvinnut säätää sen enempää ja lisärahan kaivaminen onnistui ongelmitta) ja istumaan. Juniori nukahti 20 minuutin bussimatkan aikana, esikoinen olisi kovin halunnut päästä pois rattaista - mutta tyytyi onneksi osaansa sen enempää nurisematta.

Perillä meitä odotti sovittu seurue ja vilkas salillinen leikkiviä taaperoita. Esikoinen juoksi leikkeihin heti kun rattaista pääsi, halusi ehdottomasti kengätkin pois jalasta (KAIKILLA muilla oli kengät) mutta onneksi kelpuutti tossut tilalle, ja paineli koko leikkiajan ihanasti ympäri salia, leikistä toiseen. Juniori heräsi hetken päästä, oli vielä uninen ja ujo, mutta intoutui hetken heräiltyään myös leikkeihin.
Kokonaisuutena kokemus oli rohkaiseva, innostava ja ylpeiltävä: olin ylpeä itsestäni, että kaikesta epämukavuusalueen ahdistuksesta huolimatta lähdin ja ylpeä varsinkin tyttäreni uudelleenlöytyneestä reippaudesta. Kotimatkakin sujui yhtä hienosti kuin menokin, eikä kumpikaan lapsista edes nukahtanut rattaisiin. Kotona söimme lounaan ja lapset menivät unille.
"Äiti. Mennään uudelleen sinne. Joo, viikon päästä uudelleen." neiti vielä totesi, silmät puoliummessa. Ja nukahti.

Kaksin.

Appivanhemmat olivat ensimmäiset vieraat, jotka ilmoittivat tulostaan. Lennot varattiin jo heinä-elokuun vaihteessa ja vierailupäivät kirjattiin kalenteriin. Ja jo tuolloin oli puhetta, että voisimme O:n kanssa tuon vierailun aikana nipistää itsellemme myös hieman kaksin-aikaa.

Niinpä olimme jo hyvissä ajoin alkaneet miettiä pientä viikonloppupakoa, ensin luontevana suuntana tuntui olevan tuo tunnin päässä oleva miljoonametropoli Lontoo, mutta hieman kauemmin asiaa pohdittuamme lähdimmekin pohjoisen suuntaan ja varasimme hotellihuoneen Norwichista.

Norwich on noin Colchesterin kokoinen kaupunki tästä noin tunnin junamatkan päässä pohjoisessa. Lähdimme matkaan lauantaina aamiaisen jälkeen ja vasta junassa meille selvisi, että meidän lisäksemme kaupungissa vierailisi samana päivänä myös Manchester United. O oli aivan varma, että törmäisimme kaikenmaailman jalkapallohuligaaneihin pitkin päivää, mutta lopulta koko ottelu ei näkynyt kaupungissa yhtään mitenkään. Ehkä stadionin ympäristössä oli hulinaa, mutta keskusta-alue oli jalkapalloväen osalta rauhallinen. Shoppailijat sen sijaan olivat sankoin joukoin liikkeellä ja keskustassa oli tungosta. Norwich on noteerattu useissa Brittein shoppailu-kaupunki-rankingeissa ja sen huomasi: kauppavalikoima oli kattava, ostoskeskuksia löytyi kävelykeskustasta useampia ja niitä shoppailijoita - no, kai niitä lauantaisena iltapäivänä on jokaisessa kaupungissa? Colchesteriin verrattuna Norwich oli kyllä selvästi edistyneempi shoppailukaupunki ja lauantainen päivä sujui siellä oikein leppoisasti. Varsinkin siis kun sai olla liikkeellä ilman lapsia, eli ilman rattaita, aikatauluja ja kitinää.
Tämän kunniaksi söimmekin hieman paremman lounaan The Libraryssä, jossa otinkin perus-burgeri-ja-bisse-kuvion sijaan kaksi ruokalajia ja ison lasin viiniä. Ihanaa tuossa oli ennenkaikkea se kiireettömyys. Se, että kun yleensä lounas tarkoittaa sitä, että saa ensin kaksi nälkä-ja-väsy-kiukku-kiljuvaa alle kolmevuotiasta hiljaiseksi ja sitten unille, niin sen jälkeen EHKÄ syö itsekin jotain. Jotain siis, mitä hunnikaksikolta on joko jäänyt (ja siinä vaiheessa jäähtynyt lautasille, kun itse syömään pääsee) tai mitä jääkaapista nyt edellisten päivien jäljiltä löytyy. Niin tällä kertaa lounas oli rauhallinen, hidas, jonkun muun laittama ja lämmin. Ja ruoan ohella sai älykästä keskusteluseuraa.

Illalliselle olimme varanneet pöydän "kaupungin parhaasta ravintolasta", Bishops Diningroom:ista. Ennen illallista olimme ehtineet levähtää hotellissamme, viehättävässä  pienessä Georgian House:ssa, ja nauttia aikuisajan rentoudesta.
Kaiken kaikkiaan reissu tuli tarpeeseen ja oli ihanan kiireetön ja rento. Olimme ja menimme miten halusimme, nautimme toistemme seurasta ja siitä, että lauseet sai rauhassa aloittaa ja päättää ilman että joku häiritsi huutamalla, haisemalla, itkemällä tai roikkumalla lahkeessa / hihassa / paidanhelmassa / kaulassa.

Kotiin palatessamme löysimme sohvalta kirjaan uppoutuneen anopin, joka tiesi kertoa lopputalon olevan päiväunilla. Kaikki oli mennyt hienosti, isovanhemmat olivat nauttineet (kuulemma) joka hetkestä ja lapset olivat syöneet, nukkuneet ja käyttäytyneet hienosti koko ajan.

Nyt talo on taas hiljainen: O on töissä, appivanhemmat bussissa matkalla Heathrowlle ja lapset unilla. Uunissa paistuu kana, mielessä pyörii tulevan viikon ostos- ja ruokalista-asiat, koneessa odottaa vierashuoneen lakanapyykki ja minä istun tässä. Sormet näppäimistöllä ja pää - noita aiemmin mainittuja lukuunottamatta - tyhjänä. Edessä on taas uusi viikko täällä. Uusi viikko meidän englantilaista elämää ja arkea. Welcome sille! :)

Sumussa

"Kuu! Kuu paistaa!" esikoinen riemastuu ja osoittaa taivaalle, jossa aamupäivän aurinko on haalistunut talven nostaman sumun taakse. Juniori läiskyttää märkiä rukkasiaan liukumäen lattiaan ja minä tunnen joulukuun läheisyyden kesänohuiden tennareideni pohjien läpi. Aamuinen sumu hälveni jo hetkeksi, kaksikon keinuessa tungin sormikkaat taskuun ja nautin kevääseen häivähtävästä auringon lämmöstä. Mutta nyt sumu on taas noussut ja kaikki keväinen kadonnut. Äsken vielä lempeältä tuntuva tuuli onkin nyt jäätävä ja armoton. Maa uhkuu roudan uhkaa. Kipristelen varpaitani. Huomenna laitan toiset kengät.

Jotenkin sumu ja nämä saaret sopivat yhteen. Täällä olettaakin olevan juuri tällaista: sade roikkuu ilmassa, sumu nielee maiseman sisäänsä ja makaa kaiken päällä raskaana ja armottomana. Kuitenkin täällä on tähän saakka ollut kaunista, usein aamupäivisin aurinkoista ja vain harvoin OIKEASTI sateista. Märkää on ollut, koko ajan. Sillä satoi tai ei, aina aamuisin maa on märkä ja leikkipuisto ohuen vesiharson peitossa.

Tänä aamuna aurinko selvästi hävisi taistelun. Ensimmäistä kertaa meidän täälläoloaikana. Ja nyt sumu on täällä ja hautoo meitä. Toisaalta armollisena, mutta juuri tänään myös huolestuttavana, sillä joudumme nyt jännittämään että pääseehän appivanhempien kone laskeutumaan Lontooseen...

Mitä mietin tänään.

NYT-liitteessä on viimeisellä sivulla aina kolumni (tai oli ainakin ennen) otsikolla "mitä mietin tänään" - ja joka kerta se sai minut miettimään itse, että mitäs tänään mietinkään. Useinhan sitä miettii sen miljoona ajatusta kauppalistan täydennyksestä vastaantulevan rouvashenkilön vaatevalintojen kautta huomiseen palaveriin ja takaisin. Mutta aina sinne sekaan jokin pysäyttävämpi - tai ehkä häiritsevämpi - polku mahtuu, jota sitten jää pyörittelemään ja pohtimaan pidemmäksi aikaa. Minua on nyt pari päivää mietityttänyt Aamulehdessä ollut kirjoitus siitä, miten meistä on pikkuhiljaa tulossa hyssyttelijöiden ja mielensäpahoittajien yhteiskunta. Miten itselleen ylenpalttisen herkutteluluvan antaneille, ylipainoisille äideille ei saisi raskausdiabetes-diagnoosin yhteydessä sanoa, että jospa nyt ainakin heti alkaisit katsoa mitä suuhusi pistät. Tai jatkuvasti tissuttelevalle sukulaiselle huomauttaa, että onkohan tuo juomisesi nyt kuitenkaan ihan hanskassa. Ei, mistään ei saisi sanoa mitään, kun toiselle voi tulla paha mieli.

Tämän koko ilmiön jäävuorenhuippuhan nähdään sitten tuolla Idols-, Talent- ja mikäliemuu-karsinnoissa, joihin tunkee kritiikittä kasvaneita lapsia ja varhaisteinejä, kirkkain silmin uskoen, että heissä on tähtiainesta ja että he osaavat laulaa. Onko se rakkaudettomuutta sanoa selvästi sävelkorvattomalle lapselle, että ihanaa kun laulat, mutta ehkei siitä elämänuraa kannata haaveilla tekevänsä? Vai olisiko sitä oikeaa rakkautta ohjata lasta siihen suuntaan, mihin oikeat lahjat osoittavat; piirtämiseen, rakenteluun, juoksuun, kiipeilyyn, tanssiin... ? Koska kyllähän meistä jokaisella ne omat vahvuutemme on, mutta ei meistä läheskään kaikki laulaa osaa.

Kyllähän kritiikin saaminen kirpaisee. Aina se on yhtä tympeää kuulla, että ei onnistunutkaan yrityksessään, istua siellä vaihtopenkillä tai aloittaa alusta, kun työn jälki ei sitten ollutkaan riittävän hyvää. Mutta samalla se aukaisee ovia, kasvattaa luonnetta ja opettaa elämää. Sieltä pettymyksen suosta on opittava nousemaan ja saatu kritiikki kyettävä punomaan osaksi omaa kehitystä.
Hankalinta on varmasti saada suoraa palautetta läheltä; ystävältä, sisarukselta, puolisolta tai vanhemmilta. Sieltä tulevat sanat kun yleensä vielä pitävät paikkaansa - mikä tekee kaikesta vähän kipeämpää. Mutta sitä tarkemmin ne on kuunneltava, koska läheltä tuleva palaute on aina rakkaudella annettua eikä sen sanominenkaan ole helppoa. Tyhjintä ja tympeintä on suuttua kritiikin antajalle. Tärkeintä olisi pysähtyä, katsoa peiliin ja pohtia, oliko sanoissa perää. Koska aina sinne oman napansa ulkopuolelle on hyvä kurkistella, sillä oman näkökentän rajat ovat meillä kaikilla kuitenkin aika kapealla. Se on vaikeaa ja se tekee kipeää, mutta sitähän kasvaminen on.

Ja yhtä vaikeaa, kuin kritiikin saaminen, on myös kritiikin antaminen. Helppoa olisi vain laukoa palautteita sen enempää miettimättä, mutta silloin myös loukkaisi ja satuttaisi muita turhan takia. Ei tarvitse olla häijy tai ilkeä antaessaan palautetta, mutta liiallinen siloittelukin on pahasta. Sen kultaisen keskitien ja juuri oikean sanavalinnan tekeminen on aivan äärettömän vaikeaa. Ihmisen defenssit ovat herkässä ja kun ne saa nostettua on niiden yli todella hankala huutaa. Sen vuoksi oikeiden sanojen ja lauseiden löytäminen on todella tärkeää. Ja todella vaikeaa. Väärinymmärrysten tie on liukas ja leveä. Ja sillä on - Leevin sanoin - v**tumaista luistella.

Tällaista mietin tänään. Mielipahaa ja sen aiheuttamisen monisyisyyttä. Miksi ja mistä pahoitan mieleni? Joka päivä sen kuitenkin teen ja milloin mistäkin. Tänään esimerkiksi harmitti nousta juniorin kanssa kuudelta. Varsinkin, kun O tuli alle puolentunnin päästä perässä neidin vielä jäädessä nukkumaan; ei kuulemma nukuttanut enää. Usein harmittaa kuulla, että olen yksisilmäinen ja valitan turhasta. Vaikka tottahan se on; kun on väsynyt ja turhautunut ei yleensä pysty olemaan rakentava. Tämänkin tiedän ja koitan kehittyä - vaikka aina ei jaksa. Yritän kuitenkin. Ja se riittää.

Nettitreffit

Keväällä, lukion luokkatapaamisessa, juttelin pitkät pätkät täällä Briteissä jo pidempään asuneen ja kaksi lasta täällä saaneen entisen luokkakaverin kanssa. Ensimmäinen neuvo, jonka häneltä sain, oli kirjautua paikalliseen netmums-verkkopalveluun. Sieltä kuulemma saa hyvin ja helposti tietoa oman lähialueensa tapahtumista, tarjonnasta ja muista äideistä. Tein työtä käskettyä, kirjauduin jo kesällä, ja unohdin koko jutun.

Syksyn tullessa kävin netmums:eissa etsimässä lähialueen leikkipaikkoja ja tietoa kerhoista tai muusta toiminnasta, mutta en kaivellut sivustoa sen enempää. Muutama viikko sitten huomasin tulleeni siihen pisteeseen, että seura tekisi todella hyvää ja kirjauduin jälleen palveluun. Löysin nopeasti tämän alueen (North Essex) "meet a mum"-viestitaulun, laitoin muutaman viestin siellä oleviin ilmoituksiin, kirjoitin oman ilmoitukseni:
"Hi all, especially in Colchester! I'm 33 years old Finnish mum of two (2 year-old girl and 1 year-old boy), who moved into Colchester for this winter due to my husbands research work at the University. We've been here since mid-Sept. and are starting to feel a bit lonely during daytime. So, we'd LOVE to find some friends - for the kids to play with and for me to perhaps have an adult conversation or just some coffee and laughs with :) 
Also, as we live right by the castle park, we go there to play every morning; so, if you see us there (we'll be the finnish speaking ones, obviously ;)) come and say hi! :)"

ja jäin odottamaan. 

Jo samana iltana sain useamman vastauksen, ensin omiin yhteydenottoihini, mutta sitten jo tämän oman ilmoitukseni perusteella. Nyt olemme tavanneet jo kolme äiti-lapsi-porukkaa, aina tuossa lähipuistossamme, se kun on niin helppo ja tuttu paikka kaikille tulla, ja uusia viestejä tulee melkein joka päivä. Tänään itseasiassa tapasimme, suunnittelematta, erään ruotsalaissyntyisen äidin ja hänen yksivuotiaan tyttärensä, tuolla puistossa. Hän lähestyi meitä ja kysyi, olemmeko me ME - ja kun vastasin, että kyllä vain niin nauroi, että näytimme niin pohjoismaalaisilta, että uskalsi lähteä kokeilemaan onneaan. Niin varmaan, lapset Reiman ja Remun haalareissa, trikoopipot päässä ja minä puolipitkässä tuulikangastakissa :)

Joka tapauksessa; sosiaalinen elämämme alkaa pikkuhiljaa taas elpyä. Ihanaa! Mitä nyt lapset ovat osoittaneet pahoja erakoitumisen merkkejä ja tänäänkin uusien tuttavuuksien ilmestyttyä, toinen herkesi parkumaan ja linnoittautui syliin ja toinen kiipesi takaisin rattaisiin mulkoilemaan jokaista, joka kehtasi lähestyä häntä tai rattaita. Olin sitten erittäin ylpeä äiti siinä kohdassa... 

Oivalluksia

Olemme olleet täällä huomenna kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta, joina on ihmetelty, hämmästelty, ikävöity ja opeteltu. On käännetty uudelleen kesä syksyksi, kaivettu haalarit ja pipot kaapeista ja alettu miettiä joulua. Ja näinä kahtena kuukautena olen taas ollut monta kertaa sitä mieltä, että muut tekevät asioita ihan väärin. Kun oikeasti....................

... niin mitä?

Olen ilmeisesti jossain oman elämäni murroksessa, kun tuntuu että päivittäin huomaan silmieni avautuvan taas uusille ja uusille oivalluksille. Ja jokaista näistä oivalluksesta yhdistää se, että tunnen aina itseni totaali-typeräksi. Siis sen entisen minän ja niiden vanhojen ajatusmallien minän. Tai sitten vaan olen sopeutumassa taas uuteen elämään uudessa maassa ja vihdoin, vain 17 vuotta AFS-vaihto-oppilaaksi lähtemiseni jälkeen, ymmärrän, mitä tarkoittaa se, kun sanotaan, että it's not right, it's not wrong, it's just different.

Yksi vakio-ihmettelyni täällä on ollut paikallisten lasten pukeutumiskulttuuri. Siis kun tuolla lapset leikkivät chinoissaan ja sukkahousuissaan läpimärässä puistossa kohtuullisen kylmissä oloissa. Koko asiallehan on aivan luonnollinen selitys: tuo meidän kotipuistomme on LÄHES kaikille muille iso ja kiva keskustapuisto, jossa on hauska pistäytyä shoppailun lomassa.
Nii-in. Shoppailun lomassa.
Enpä minäkään lähtisi lasten kanssa kaupungille humputtelemaan ja shoppailemaan rapaisissa haalareissa. Loogista ja simppeliä, jonka tämä tomppeli tajusi sitten tässä noin kahden kuukauden kohdalla.
Toissijaistahan toki on, että kaupoistakaan täältä ei saa suomalaisittain katsottuna JÄRKEVIÄ lasten ulkoiluvaatteita: vedenpitäviä housuja tai gore-tex-takkeja (paitsi ehkä jostain paikallisesta partiopatikasta). Kumppareita ja sadetakkeja sentään löytyy. Juttelin tästä tänään erään ruotsalaissyntyisen äidin kanssa, joka totesi aikovansa hankkia yksivuotiaalleen nyt jouluna Ruotsista kunnon ulkoiluvaatteet, täältä kun niitä ei yksinkertaisesti saa.

Toinen, lapsiin liittyvä sekin, oivallukseni on tuo paikallinen snacking. Puistossa kun aina näkee noin yksivuotiaita pulloposkia rattaissaan istumassa ja sellainen pikku-sipsipussi kädessään. Olin aika kauhistunut - muistin siis kyllä jo Irlannin ajalta, että täkäläisistä kaupoista ei saa "tavallisia" sipsipusseja oikein mistään (siis niitä kotimaisia megapusseja ;)). Täällä kun hyllyt notkuvat snack-size-pusseja, joita sitten myös riittää ja riittää ja riittää. Mutta siis että nämä lapsetkin täällä vetävät, aamuyhdeksän aikaan jo, SIPSEJÄ?
No, kauhistelin joo, kunnes katsoin tarkemmin - ja noin kolme kertaa viidestä tuo "sipsipussi" olikin pikkupussi riisikakkuja, kuivattuja hedelmälastuja tai porkkanoita. Harvemmin siis ihan niitä täyssuolaisia, umpirasvaisia perunalastuja (eli paikallisesti crisps, chips kun on briteissä siis ranskanperunoita - nippelitietona väliin huudeltakoon), joita ensin luulin.
Toissijaisena asiana tässä se, että näiden ipanat tosiaan siis välipalailevat aamusta saakka noiden muka-sipsien lisäksi suklaakekseillä (ne on ihan oikeasti suklaakeksejä), -patukoilla tai muilla MEIDÄN mittapuulla kutsutuilla herkuilla.

Torstaina saamme jälleen vieraita kun appivanhemmat tulevat kylään. Samaan vierailuun sisältyy myös meidän, minun ja O:n, kahdenkeskinen reissu Norwichiin la-su, mikä on aivan käsittämättömän ihanaa. Kaksi kuukautta olemme olleet tiivis, erottamaton, neljän hengen yksikkö. Oli jo aika huumaava tunne varata lauantaille junalippuja ja valita valikoista "2 adults, 0 children". Sitä siis odotellessa. Siihen saakka oivalletaan ja ihmetellään, mihin tämä ilmeinen murrosaikanai vielä ajatukseni harhauttaa...

Isänpäivä yksillä, muistopäivä kaikilla

Anglosaksinen maailma viettää isänpäiväänsä kesäkuussa ja kun täällä nyt ollaan, niin ensin ajattelimme elää koko vuoden "maassa maan tavalla", mutta huomasimme sitten, että perheen isänpäivien väliin olisi lipsahtanut siinä tapauksessa kaksi vuotta. Joten reiluuden nimissä olimme eilen oma suomalaisuuden saarekkeemme täällä ja juhlimme isänpäivää asiaankuuluvin menoin. Eiliseksi oli osunut sitten myös paikallinen juhlapäivä, remembrance day / poppy day, jota on kansainyhteistön maissa vietetty ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien sodissa kaatuneiden muistoksi. Jo viikolla postiluukustamme putosi kirje, jossa tiedotettiin virallisen hiljaisuuden merkiksi puistossamme ammuttavista tykinlaukauksista, mutta eilen totesimme sen konkretian kun jo puolen yhdentoista jälkeen sotilaita alkoi jalkautua leikkialueille tyhjentämään sitä leikkijöistä. Ja ne tykit seisoivat kohtuullisen pelottavina aivan sen leikkipuiston vanhemman osan reunalla, valmiina laukauksiin. Niinpä jouduimmekin jättämään leikit kesken ja siirryimme kymmenien muiden joukossa puiston porteille sotilasparaatia seuraamaan. Tai no, O ja juniori menivät väkijoukkoon mukaan, me neidin kanssa jäimme väljemmille vesille työntelemään rattaita (minä meidän tuplavankkureita, neiti omia pikkuritsojaan).
Olimme alkaneet esikoiselle puhua tulevista pamauksista hyvissä ajoin ja aamiaispöydässä puheenaihe ei oikein tahtonut millään muuttua siitä.
"Ihan kohta pomahtaa. Puistossa, tuolla noin. Ihan kohta"
Itse pamaukset; ensin tasan kello 11 ja kahden minuutin hiljaisuuden jälkeen ("Mikä ääni kuuluu? Missä isi on? Hyssss, pitää olla hiljaa. Mikä ääni kuuluu?........") uudelleen hiljaisuuden loppumisen merkiksi, olivat kyllä kovia ja näyttäviä, mutta eivät yhtään niin traumatisoivia tai pelottavia, mitä etukäteen pelkäsin. Neiti kyllä hätkähti, varsinkin sitä jälkimmäistä, tämä hyvä äiti kun oli siinä vaiheessa kirjoittamassa tekstiviestiä O:lle kertoen missä kohtaa olimme eikä huomannut varautua siihen toiseen pamaukseen. Jälkikäteen esikoinen on toistuvasti palannut aiheeseen:
"Viikon päästä taas pomahtaa. Ei tarvii pelätä. Ei tule ukkosta vaikka pomahtaa, ei mitään pelättävää..."

No joo. O on ollut mielissään, kun HÄNEN isänpäiväänsä ja isyyttään näin juhlistettiin täällä tykinlaukauksin, puhein, soittokuntamusiikein ja paraatein. Kotona vietettiin sitten perinteisemmin menoin: paistettiin pihvit, avattiin viinipullo ja syötiin yltiömakeaa valmiskakkua (kun täällä ei ole edes sähkövatkainta, enkä viitsi sitä tätä yhtä tai kahta kakkua varten alkaa tänne hankkimaan. Seliseli, osa x) Mutta näin se sujui, perheemme kolmas isänpäivä. Ilman sen suurempaa erityisohjelmaa tai hässäköintiä, nettipuheluin isoisille ja ihan vaan rauhassa perheen kanssa oleillen. Enpä nyt paljon parempaa tapaa tällaisen päivän viettämiseen kyllä keksisikään, sillä tätähän se vanhemmuus on: päivärutiineja, lasten kanssa olemista ja tavallisen arjen (tai viikonlopun) elämistä.  

Jotain hyvääkin.

Lueskelin noita omia blogitekstejäni tässä (kun on niin hirveesti sitä ylimääräistä aikaa aina... ;)) ja huomasin, että kovasti on mollivoittoista ja valitusta vaan täynnä kaikki entryt. Kun on kurjaa ja kylmää ja sataa ja paikallisia puistossa tai sitten ei ja ei ne ees osaa pukea lapsiaan... nillin ja nillin ihan kaikesta. Kun oikeasti meillä on täällä jo ihan mukavaa ja kotoista. Tässä on viimeisen parin viikon aikana huomannut oikeasti kotiutuneensa, koko porukka. Listaanpa tähän näitä hyviä, kun rupesin.

1. Yöt. Lapset ovat selvästi kotiutuneet, kun yöt ovat alkaneet eheytyä ja JOPA pidentyä hieman aamusta. Meillähän tosin se aamun pidentyminen tarkoittaa satunnaista seiskalla-alkavaa heräämistä - mutta vajaan kahden vuoden nolla-kuus-on-normiaika-herätä, tai tässä viimeisen puolen vuoden aikana jokin VIELÄKIN aiempi ajankohta, jakson jälkeen JOKAINEN nolla-seiska-aamu on ihanaa luksusta. 
2. Talo. Tämä talo on alkanut, omalla persoonallisella tavallaan, tuntua ihan kotoisalta. Toki, kuten tällaiselle ikäneidolle sopii, pientä kiukuttelua esim. lämmönsäätelyssä ja nyky-kauneusihanteiden tavoittelussa on huomattu. Mutta ihan kotoisilta ja tutuilta nämä kukertavat kokolattiamatot, äiläkät ruusuboordit ja kylmänkosteat kylpyhuoneet jo alkavat tuntua. Lapsetkin ovat selvästi ottaneet nurkat omikseen ja sukkuloivat sujuvasti huoneesta ja kerroksesta toiseen. Ja me vanhemmat olemme - ilmeisesti - löytäneet kaikki ne lapsiperhe-sudenkuopat ja onnistuneet ne täyttämään (koputtaa RAIVOKKAASTI puuta). 
3. Sää. Onhan tuolla erilaista kuin Suomessa. Tottakai. Siellä on harmaalla säällä kosteampaa ja viiltävämpää kuin marraskuisessa Suomessa. Mutta aurinkoisella säällä siellä on ihanan lämmin, sellainen sää, jota suomalainen kuvailisi keväiseksi. Näillä leveyksillä kun marraskuinen aurinkokin vielä lämmittää - toisin kuin Suomessa, jossa lämpösäteily poistetaan auringon vähästä valosta noin syyskuun loppupuolella ja palautetaan huhtikuun puolivälissä. Ja tämä sisälämpötila; no, se on VARMASTI vain tottumiskysymys. Meillä Suomessa on vaan totuttu, että sisällä on lämmin. Muualla maailmassa näin ei ole - mutta siellä (täällä?) onkin ulkona lämmin hieman kauemmin kuin 5 viikkoa vuodessa... ;)
4. Puuttuvat mukavuudet. Ja ne uudet edut. Sitä kummasti tottuu käsin tiskaamiseen ja 14" kuvaputkitelkkarin tuijottamiseen. Sitä oppii pitämään villasukkia jalassa jatkuvasti ja vain lisäämään niiden määrää päivän mittaan. Ja sitä tottuu nukkumaan lattialla olevalla joustinpatjalla ja säilyttämään vaatteitaan kohtuullisen risoissa ja epäkätevissä lipastoissa. Samoin sitä oppii saamaan ruokatilauksensa kotiovelle ja unohtamaan, miten kotona kaikki A4-kokoa suuremmat postilähteykset pitää hakea postitoimistosta, eikä niitä toimiteta kotiovelle. Varsinkaan lauantaisin. Sitä tottuu siihen, että kotiintoimitus ei maksa mitään ja että käytännössä jokainen tilattu tuote tulee alle viikossa. Siihen kotiovelle. Sitä tottuu myös siihen, että illat ovat perheaikaa eikä viikonloppuisinkaan ole yleensä mitään erikoista (tämä siis on ihana juttu, loppukesä ja alkusyksy oli niin kamalaa juoksua ja jatkuvaa ilta- ja viikonloppumenoa, että perheaika tuntui käytännössä häviävän kokonaan)
5. Lasten vaatetus. Säiden kylmettyä puistossa on alkanut näkyä muitakin lapsia haalarit päällä. Näillä kuitenkin usein haalari on toppahaalari. Eikä ipanoilla haalarista huolimatta yleensä ole mitään hattua päässä... Ilmeisesti täällä hattu on vain sellainen supertopattu mega-villapipo, meillä kun päässä on jo kuukauden päivät ollut trikoopipot - ja viime viikkoina minäkin olen puistoillut pipo päässä (pelastus tälle perus-äiti-tukka-aina-petolinnun***seenä-lookille! ;)) Kuitenkin, eilen näin puistossa jopa parikin lasta, joilla oli jalassa vedenpitävät housut eikä vain ne hienostelu-chinot tai sukkahousut ja villakangastakin alta liehuvat mekonhelmat.

Täällä siis pyyhkii hyvin. On helppoa olla englanninkielisessä maassa, EU-alueella (ainakin vielä, krhm) ja kohtuullisen lähellä kuitenkin kotia. Ei tarvitse olla niin eksoottinen tai omituinen ja SUURIN osa ihmisistä jopa tietää, mikä ja missä Finland on. 

Ai niin joo; ja alkuviikosta meille muutti pieni pitkätukkainen tyttö ja sille sopivat pienet rattaat. Nuori neiti on siis ollut haltioissaan, työnnellyt nukkea (te vähäuskoiset, jotka jo henkäisitte kahvit väärään kurkkuun - hää hää!) ympäri alakertaa ja tyhjiä rattaita (nukkea ei ole saanut ottaa mukaan ulos) pitkin poikin puistoa - ja ollut niin onnellinen. Pienestä se on kiinni (nuo rattaat siis olivat sellaiset superkalliit Tescon 5 punnan ritsat - mutta paremmat nekin, kuin se paperinkeräyspahvilaatikko tai pyykkikori, joita on tähän saakka meillä työnnelty...)

Talvi yllätti sisälläviihtyjän.

Talvi yllätti autoilijat Suomessa - kuten joka vuosi. Ja talvi yllätti suomalaisen Britanniassa. Ei tosin lumella tai millään muulla tavanomaisen talvisella, vaan ihan silkalla lämpötilan pudottamisella. Toki täällä ulkolämpötila on yhä suomalaisen syksyn tasolla; päivällä, jos on pilvistä, on silti toistakymmentä astetta lämmintä. Auringossa voi jo takkia ottaa pois ja heittäytyä suomalaiseen juhannustunnelmaan. Yöt ovat kuitenkin jo ihan talvisia ja olipa toissa aamuna puistossa jo kuuraakin.

Se yllättävyys tässä tulikin sisällä. Vaikka taloomme vaihdettiin kesällä uudet, tuplalasitetut, ikkunat ja uusi ovi, niin silti täällä sisällä on melkein sietämättömän kylmä. Jostain vetää, koko ajan, ja parhaimmillaan minulla on tainnut olla kolmet (3) villasukat jalassa kerralla. Ja silti varpaita tuntui palelevan.
Lämpömittarin mukaan sisälämpötila huitelee 14-18 asteen välissä, joten on ymmärrettävää, jos hieman palelee. Kuitenkin patterit tuntuvat olevan koko ajan päällä ja kuumina ja lisänä meillä on alunperin vierashuoneessa pidetty lisälämmitin, jota nyt on jo kanniskeltu huoneesta toiseen asumismukavuutta lisäämään. Toki kaikki tämä on ollut tiedossa: jokainen tuttu ja vähän vieraampikin, joka on itse briteissä asunut, mainitsi AI-NA ensimmäisenä sen, että täkäläisissä taloissa on kylmä. Ja kyllähän sen itsekin muistin Irlannin ajaltani: joulun aikaan olin poissa 12 päivää, jonka ajan myös huoneeni patteri oli pois päältä. Kun palasin ja avasin huoneeni oven, oli ensimmäinen ajatukseni, että "hitto, jäikö multa koko täksi ajaksi ikkuna tänne auki?". Niin kylmä henkäys huoneesta vastaan tulvahti. Ja melkeinpä se kesti sen jäljelläolevat kolme viikkoa että huone taas lämpeni mukavaksi...
Silti, vaikka kuinka tämä oli tiedossa, niin ikävä on. Ikävä Suomen lämpimiin asuntoihin, joissa villasukkiakin riittäisi vain ne yhdet. Jos siis niitä tarvitsisi ollenkaan.

Missä välissä?

Päivityshiljaisuus on taas vallinnut. Tahattomasti. Viikonloppuna tuntui, ettei ollut mitään kerrottavaa - tai ainakaan hyvää ideaa siitä, mihin nyt täällä tarttuisi. Oli vaan mukavaa, kiireetöntä perheaikaa. Ja paljon pyykkiä. Arjen palatessa ideoitakin alkoi tulla, mutta nyt vastaan on tullut ajan puute. Teimme nimittäin O:n kanssa iPhone-lakkosopimuksen; perheen yhteinen aika kun tuntui valuvan siihen, että lapset juoksivat vanhemman luota toiselle ja kumpikin meistä oli aina vaan uponnut jonnekin muka-tärkeään netti-plinplailuun noilla kirotuilla "äly"puhelimillamme. Nyt olemmekin sopineet, että illat ovat yhteistä LIVE-aikaa ja pelit & vehkeet pistetään huilille ainakin siksi aikaa kun lapset ovat hereillä. Ja mieluusti sen jälkeenkin, että saisimme vähän aikaa toisillemmekin, emmekä kommunikoisi vain facebookin, twitterin ja mailin välityksellä.
Niinpä onkin tuntunut, että jos (=kun) en lasten päivällä nukkuessa ehdi tänne kirjoittaa, en sitä ehdi sinä päivänä sitten ollenkaan. Ja tuohon päiväuniaikaan on usein kasautunut pari muutakin - anteeksi vain kärsimättömät, päivityksiä kyttäävät sukulaiset siellä Suomessa (kun eihän tätä muut lue. Seriously.) - prioriteettitasoltaan hieman tärkeämpää juttua (tiskit, pyykit, päivällisen valmistelu...), joiden parissa onkin sitten se koko aika mennyt.

Tänäänkin aie on oikeastaan kariutunut, tällä kertaa tosin sen takia, että esikoinen ei meinannut millään, siis MILLÄÄN, rauhoittua päiväunille. Istuin lopulta sänkymme jalkopäässä kolmisen varttia ennen kuin kaksveen taistelu unta vastaan haipui. Ja siinä vaiheessa yksvee heräsikin omasta sängystään. Niinpä toive tämän päivän omasta hetkestä oli kokonaan haudattu, mutta onneksi juniori on sen verran leppoisampi kaveri iPadin suhteen kuin siskonsa, niin sain tämän verran kirjoitettua ennen kaksveen heräämistä.
Nyt nimittäin yläkerrasta kuuluu tepsutus; neiti on siellä ilmeisesti heränny ja suunnannut potalle. Vahinkojen ja jälkipyykin minimoimiseksi lähdenkin NYT sinne auttamaan...

Hiljaisuus ja laattapiste.

Sinne lähtivät, vähän samanlaisella hulinalla kuin tulivatkin. Pyörivät keittiössä, söivätkin kai jotain, kikattivat, käkättivät, komensivat ja kitisivät. Etsivät takkejaan, löysivät kengät, yksi kerrallaan pomppivat etupihalle, keinuivat portissa, juoksivat vielä kerran talojen väliseen kujaan. Komennettiin autoon, taistelivat paikoista, asettivat navigaattorin ikkunaan ja lähtivät. Pois täältä, kohti Italiaa. Talossa on taas hiljaista.

Itse tartuin takaisin arkihommiin: laitoin esikoisenkin unille - kuopus kun kupsautettiin jo lähtöhässäkän tieltä - ja tiskasin, lakaisin, pienensin pöydän, kannoin ylimääräiset tuolit pois keittiöstä, söin itse lounasta ja laitoin päivällistä. Ja juuri kun olisin ehtinyt hetkeksi istahtaa kuului yläkerran porrastasanteelta: "Äitii. I hejäs."

Kotiin palattuaan mies ensitöikseen puhkoi noin kaksitusinaa Halloween-palloa ja minä otin "Happy Halloween"-bannerin pois ikkunasta. Karkkikulhon pohjalle jääneet t'n't-karkit siirsin pienempään, kannelliseen, ämpäriin ja nostin jääkaapin päälle. Kyllä ne pahimmassa karkkihammaskolotuksessa kelpaavat meillekin. Toisen halloween-kulhon annoin lapsille kylpyleluksi.

Ihanaa kun vieraita käy; on seuraa, tekemistä, menemistä ja elämää. Mutta on ihan mukavaa olla vain omallakin porukalla. Saa arkisia askareita tehtyä ja kaikki tavarat taas omille paikoilleen. Saa rauhassa levittäytyä ja vallata taas koko talon vain omaan käyttöön. Vierashuone tulikin viime yönäkin vielä tarpeelliseksi, kun lasten kylpiessä aloin tunnustella omaa oloani, puuropöydässä se alkoi jo olla hieman enemmänkin omituinen. O nukutti lapset vaikka olisi ollut minun vuoroni, ja hyvä että nukuttikin, sillä ennen kuin esikoinen oli unessa, olin itse "päässyt" siirtämään suurimman osan illallisen fuusiokeittiön tuotoksesta (lihamureketta ja oriental stir fry - oli hieman jäänyt kiinnostavia raaka-aine-valikoimia vierailijoiden jäljiltä) Colchesterin jätevesijärjestelmään. Olon jatkuessa kohtuullisen vellovana päätimme, että minä jään nukkumaan alakerran en-suite-vierashuoneeseen täksi yöksi. Ja hyvä niin: olo herätti yöllä vielä kerran, iltaisten vessavisiittien lisäksi.
Aamulla olo oli jo kohtuullisen normaali, mutta koko tämä päivä on mennyt aika sumussa. Onhan se tietysti ymmärrettävää, kun eilisen koko energiavaranto meni viemäreihin eikä korvaavia ole vielä ehtinyt kovasti kerryttää. Kun ei nyt niin kovasti maistukaan.
Toivon nyt vaan, että vaikka tämä ei ruokamyrkytys tainnut ollakaan (kaikki muut ovat pysyneet - SO FAR - kunnossa), niin ettei kyseessä olisi kuitenkaan mikään vatsatauti. Jospa, typeryyksissäni, olisin taas onnistunut vaan kuivattamaan itseni, kuten tein kesällä mökillä - ja silloinkin oksensin, kun olin unohtanut / en ollut ehtinyt juoda tarpeeksi päivän aikana. Eniten toivon sitä, että varsinkaan lapset eivät nyt alkaisi oksentaa. Se kun kokemus, jota ilmankin voisin tässä kokolattiamattoelämässä selviytyä...

Fingers crossed, siis.