Kotiinpaluun vuosi

Välipäivät lopuillaan. Anoppi häärää lasten kanssa, omii tiskit ja komentaa meidät aamuisin takaisin nukkumaan. Loma maistuu lomalta ja jouluna vähemmälle jäänyt ylensyönti on hoidettu nyt vuoden viimeisenä viikonloppuna. Kuusi seisoo vinossa vielä viimeistä iltaa; huomenna sekin riisutaan ja koristeet pakataan keskiviikkoaamuna Suomeen lentävän anopin mukaan odottamaan ensi joulua. Suomessa. Kotona-kotona.

Muutaman tunnin päästä alkaa vuosi, jolloin palaamme kotiin. Ja jolloin minä, vihdoin, palaan työelämään. Kotioloa on jatkunut nyt puolitoista vuotta ja yksi lapsi enemmän, kuin heinäkuun alussa 2010 oli ajatuksissa. Tuolloin pakkasin työpöydältäni mukit, vihkot ja härpäkkeet laatikkoon, jonka kannoin kerroskomeroon ja totesin työkavereille, että sieltä se ensi kesänä kaivetaan esiin. No, ei kaivettu, ei.

Joulukuvaprojekti odottaa arkea. Arki lymyää ensi vuodessa. Tarkemmin sanottuna torstaissa. Silloin anoppi on jo taas Suomessa, O töissään yliopistolla ja me kolme täällä, tyhjässä ja koristeettomassa talossa. Arjessa. Ja ensi vuodessa.

Iloa Uuteen Vuoteen kaikille! Ja muistakaa opiskeluaikaisen ystäväni aina pätevä neuvo: haukkuva koira ei pure ja vaaratonta rakettia ei ole. Onnellista 2013:a kaikille!

Välipäivän väliviesti

Joulu tuli ja joulu meni. Nämä pyhät ovat menneet suloisessa joutilaisuudessa - siis niin pitkälti kuin kahden alle kaksi-ja-puolivuotiaan kanssa nyt on mahdollista - enkä ole ehtinyt (jaksanut? Saanut aikaiseksi?) purkaa kameralta kuvia ja koostaa sieltä tänne joulumme kulkua. Ja koska olen nyt päättänyt moisen kuvakollaasin tehdä, niin sellainen on sitten tulossa. Kunhan ehdin (jaksan? Saan aikaiseksi?).

Joulunjälkeinen elämä on sujunut uusien lelujen kanssa ryskätessä, kuusenneulasia imuroidessa, jouluruokatähteiden hyödyntämisessä (ja poisheittämisessä), sadetta pitäessä ja anopin vierailua odotellessa. Aamut ovat olleet kohtuullisen aikaisia, kiitos juniorin ilmeisen earlybird-vaiheen (ja ehkä hieman flunssankin...); aamuja on aloiteltu niin neljällä kuin viidelläkin alkavilla kellonlyömillä. Tällä joululomalla ei siis ole tullut istuttua pitkiä iltoja kynttilöiden tuikkeessa, glögimuki ja joululahjakirja kädessä ja suklaarasia käden ulottuvilla - vaan nukkumaan on paineltu kiltisti (ja silmät jo ristissä) aikuisväelläkin jo pian kymmenen jälkeen. Tai ennen.
Senkin vuoksi on tuo blogi-kuva-projekti jäänyt nyt lomalöysäilyn jalkoihin. Kun virtaa vaan ei ihan tunnu riittävän, niin omalla preferenssilistallakin kärjessä keikkuu lepo joka kerta kun huligaanit on saatu unten maille.

Nyt meillä kuitenkin ollaan taas hereillä. Ja nälkäisiä. Joten ei auta muu, kuin kaivautua esiin tästä sohvasta, viltin alta lämpimästä, ja aktivoitua keksimään kullanmuruille välipalaa.

Minun jouluni.

Joulu on täynnä muistoja ja odotuksia. Joulun taikaa on rakennettu pienestä saakka ja se koostuu tuhansista pienistä sirpaleista, se tosiaan on an image of all Christmases past.
Nyt joulua täällä kaukana rakentaessani aloin tosissani miettiä, mitä ne muistot, tunnelmat ja kuvat pvat, mitä minulle nousee mieleen, kun ajattelen Joulua...

***

Jouluaattoaamu. Joulupukin kuumalinja, Kosti Kotiranta pukkina ja isän eteiseen kantamat koristelaatikot. Äiti touhuaa keittiössä, kotona tuoksuu kaneli, hyasintti, pakkasilma, aamuyöstä saakka uunissa muhinut kinkku ja jännitys. Jouluaatto on vihdoin täällä.
Kalenterin luukusta on löytynyt se seimikuva. Kuten yleensä aina.

Vielä ennen lumiukkoa kaivamme joulukoristelaatikoista ne tunnelmalliset tutut ja viemme ne tutuille paikoilleen: palikkatontut pianon päälle, mistelipallot olohuoneen ovensuuhun, haitaritontun takanreunukselle, valopallon olohuoneen ikkunaan ja sekalaisen kokoelman meidän tekemiämme roikkuvia makuuhuonesiiven ikkunaan. Omiin huoneisiimme valitsemme pallot ikkunoihin ja koristeen oveen. Äiti motkottaa, kun koristelua ei taaskaan ole "voinut" tehdä ennen kuin aattona.

Kuusi seisoo jalassaan ulkona, olohuoneen ikkunan takana terassilla. Isän kanssa olemme sen käyneet hakemassa pari päivää aiemmin ja isä on sen sitten pystyttänyt jalkaansa. Ylimääräiset havut on karsittu ja kannettu etuoville. Kuusen koristelu voi alkaa, kun isä on ensin saanut valot, nauhat, latvatähden ja ylimmäksi tulevan hopeisen kellon laitettua. Sormet jäätyvät kylmässä pakkasessa, kun kannamme tutut pallot kuuseen. Pallojen lisäksi kuusen kiikutetaan kelloja, käpyjä, enkeleitä ja monia muita, vuosien varrella kertyneitä ja rakkaiksi tulleita "koristeita".
"Ovi kiinni!", äiti aina välillä kiljahtaa, meidän kulkiessamme koristelupuuhissa keittiön ovesta.

Joulupuuro on kiiltävää, täyteläisen pehmeää ja se syödään puulusikoilla savisista kulhoista. Eikä siinä ole MITÄÄN terveellistä tai laihduttavaa: puuroriisistä täysmaitoon hartaasti haudutettuna, kunnon kermalla, suolalla ja sokerilla ryyditettynä, se on maailman parasta puuroa. Puuron päälle lisätään aina kanelia ja sokeria edellisen kerroksen kadottua parhaaseen suuhun. Pöydän päässä isä pelleilee mantelin löytämistä.
"Hei!" sieltä kuuluu ja kieli tekee poskeen pallon. "Täällä se on... "
"Näytä!" joku (kokemattomampi, joka ei ole tätä esitystä ehkä vielä riittävän montaa kertaa nähnyt)
"*glup* OHo, nielaisin sen..." isä virnistää.
Ja tekee kohta taas saman uudelleen. Kunnes manteli sitten oikeastikin löytyy.

Jokainen kokoaa omaan huoneeseensa herkkulautasen: ruokapöydälle kannetaan vihreitä kuulia, mandariineja, Wienernougatia, Budapesteja, pähkinäsekoituksia, rusinoita, omenoita, suklaakonvehteja... mitä nyt minäkin vuonna on isän töistä saamassa herkkulaatikossa tullut. Ja kaupasta mukaan tarttunut. Loput kootaan isolle hopeiselle tarjottimelle ja nostetaan olohuoneen pöydälle, piparkakkutalon viereen. Piparkakkutalo on jo saanut vakituiset asukkaansa: pikkuruisen joulupukki- ja joulumuori-perheen ja puurokulhonsa kanssa kyykkivän tontun. Ruokapöydälle on aseteltu jokaiselle meistä nimetty enkelihahmo. Minun hahmoni - omituista kyllä - soittaa BANJOA.

Iltapäivän mittaan touhutaan koristeluiden lisäksi keittiössä; kuoritaan perunoita, viimeistellään rosollia, asetellaan "rantaruottalaisten kalapöydän" antimia esille ja valmiiksi iltaa varten, käydään tuoksuttelemassa uunista höyryävänä nostettua kinkkua ja sivellään sille sinappihuntua (ja asetellaan sormet sinappi-korppujauhoissa kinkun pintaan kokonaisia neilikoita). Kellon lähestyessä kolmea ja illan hämärtyessä ikkunoiden takana yksi kerrallaan livahdamme keittiöstä ja pöydän kattamisesta omiin huoneisiimme pukeutumaan juhlavaatteisiin ja laittautumaan iltaa varten. Meillä joulu on aina otettu vastaan parhaimpiimme pukeutuneena.

Kiharoiden olleessa ojennuksessa ja helmojen kimaltaessa juhlakengät vaihdetaan vielä hetkeksi töppösiin tai saappaisiin, takit vedetään niskaan ja lähdetään koko perheen voimin viemään lahjoja naapureille. Useimmiten yhytämme molemmat naapurit keskeltä jouluateriaa, pölähdämme pakkashuurusta eteiseen, halaamme ja kättelemme kaikki, ihastelemme puolin ja toisin vuoden tuomia muutoksia ja toivottelemme oikein rauhaisaa Joulua. Naapureista pakkaudumme vielä autoihin ja ajamme hautausmaalle viemään joulukynttilät pienen pikkusiskomme haudalle.

Kotona perunat ehkä ovat jo kiehuneet ja kinkku kuorruttunut. Rantaruottalaisten kalapöytä on valmis joulunjuhlijoita varten. Pöydässä on ainakin äidin joulusilliä, mätiä, lohta, graavia siikaa, jonkinlaista pateeta - ja tietysti perunoita. Kalojen jälkeen on pääruoan aika. Pöytään kannetaan höyryävä, juuri kuorrutettu, luullinen kinkku, peruna-, porkkana- ja lanttulaatikot, luumut, omenasose ja rosolli. Säilykeherneet unohdetaan mikroon, josta ne löydetään ruoan jälkeen.

Ruoan jälkeen lasketaan verhot. Aina. Äiti paistaa torttuja ja laittaa pipareita esiin. Lapset pyörivät levottomina sohvien ympärillä, tuoleja järjestetään olohuoneessa valmiiksi ja miehet katoavat jonnekin. Ja kohta: ovelta kuuluu koputus. Joulupukki! Tuttu vieras saapuu, istutetaan siihen keskimmäiseen tuoliin, parhaalle paikalle. Isä tuo pukille glögiä, jota vieras hörppii hankalasti partansa välistä kunnes äiti muistaa tuoda pukille pillin. Joulupukille esitetään pitkin päivää harjoiteltu ohjelma; tonttutanssi, soittoa ja laulua ja mitä nyt minäkin vuonna on valmisteltu ja keksitty. Lopulta avataan verhot, joiden takaa, terassilta, paljastuu lahjoja. Kassi- ja säkkikaupalla lahjoja. Lapset eivät enää pysy nahoissaan: miten ne lahjat tuonne ovat päätyneet, äkkiä sisälle ne sieltä! Säkit tuodaan sisälle, kasataan pukin ympärille, joka alkaa urakkansa ja jakaa koko röykkiön levottomana lainehtivalle juhlakansalle.
Lahjakasoille on jokaisella oma, tietty ja tarkka paikkansa: N on kirjastossa, S pianotuolilla, M vihreän sohvan toisessa ja minä toisessa päässä, veljet perintösohvalla ja äiti ja isä ruokapöydän ääressä. Muutama vuosi sitten tehty remontti tosin siirsi ruokapöydän keittiön toiselle puolelle ja pianon eri kohtaan - mutta jokaisella on yhä huoneessa oma paikkansa. Vaikka aviomiehiä, vaimoja ja lapsia onkin vuosien varrella liittynyt seuraan. Nyt koko perhe vaan koittaa mahtua samaan kohtaan. Sille omalle paikalle.

Lahjojen avaaminen on aina kaaosta. Jokainen puuhailee oman kasansa ääressä ja aina tasaisin väliajoin joku kiljahtaa: RUNO! Tuolloin kaikki hiljenevät kuuntelemaan taas yhtä riimiratsun laatulaukkaa, legendaarisimpana muistetaan yhä "päässäs on papu"-tyylinen runotekele vuosien takaa. Isä pitää huolen, että glögiä riittää. Tortut jäähtyvät ruokapöydällä. Kiitoksia ja ihasteluja huudellaan huoneen puolelta toiselle.

Lahjarumban päätteeksi kokoonnutaan kylmien torttujen, lämpimän glögin ja jokajouluisen uuden lautapelin ääreen. Joku on jo ehtinyt lukea säännöt ja yrittää selvittää muille pelin kulkua. Yksi ei vaan tajua, toinen meinaa nukahtaa pöytään ja kolmas ehdottaa, että mitä jos vaan aletaan nyt pelaamaan, kyllä ne säänöt siitä selviävät. Uutta peliä tahkotaan niin kauan kun virtaa ja intoa riittää - usein nukkumaan päästään vasta jouluyön käännyttyä jo seuraavan päivän puolelle. Nukkumaan menee väsynyt, kylläinen ja onnellinen perhe. Uusissa yöpuvuissaan ja joululahjakirjaa kainalossaan kantaen.

IHANAA JOULUA KAIKILLE!   

Kiire ja juoksu?

Joulun aatonaatto. Kotona, Kinkomaalla, tähän päivään kuuluisi ehkä kuusiretki isän kanssa (ellei sitä olisi jo tehty), joulusauna illalla - kun aatto on aina ollut meillä liian kiireinen saunomiseen - ja iltapalaksi naapureiden tuoma, uunilämmin, joululeipä. Täällä ollaan tähän mennessä valmisteltu porkkanalaatikko joulupäivää varten, käyty kävelyllä ja kaupassa tuossa leppeässä huhtikuisessa säässä (+13 ja pilvistä, tuuli oli lämmin), syöty lounaaksi ravioleja ja lähetetty yksi reklamaatio väärin toimitetusta tilauksesta. Iltapäivällä on tulossa joulun viimeinen ruokatoimitus kaupasta, jota varten olisi ehkä syytä raivata jääkaappiin hieman tilaa. Sen sijaan istumme nyt O:n kanssa tässä sohvalla, jalat pöydällä, O lukee ja minä kirjoitan.

Edellinen kirjoitus loppui lämpimien sämpylöiden tuoksuun ja kaatosateiseen iltapäivään. Ilta toi tullessaan vielä jännittävän seikkailun, kun päivällistä valmistellessani muistin alueen asukasyhdistyksen kutsuneen sinä iltana kaikkia mukaan perinteiselle joululaulukierrokselle, eli christmas caroling:iin. Vesisateen vain yltyessä olin pitkään kahden vaiheilla, mutta lopulta rohkaisin mieleni, houkuttelin neidin mukaan ja lähdimme kumpparit viuhuen matkaan. Kutsussa oli mainittu vain osoite ja kellonaika - ja että jatkot ovat sitten kulmapubissa. Jotenkin kuvittelin, että löytäisin mainitun osoitteen edestä kadulta sen porukan, johon sitten liittyä. Mutta katu oli märkä ja hiljainen. Missään ei näkynyt ristin sielua. Rohkenin kuitenkin ovelle saakka, jossa meidät päästettiin sisään, toivotettiin tervetulleeksi ja kun löysimme tiemme keittiöön saakka, sain käteeni myös höyryävän lasillisen mulled winea (eli täkäläistä glögiä). Juttelimme, esittäydyimme ja tutustuimme naapuruston ihmisiin - tai minä siis seurustelin, neiti käpertyi syliini ja ujosteli, kunnes huomasi pöydän nurkalla sipsikulhon, jonka kautta uskaltautui lopulta hieman jo katselemaan ympärilleenkin.
Lopulta lähdimme laulamaan; mukana oli laulajien lisäksi pieni orkesterikin: kontrabasso, nokkahuilu, alttonokkahuilu, viulu ja kitara - ainakin. Ja tämän bändin säestyksellä lauloimme, aina kappaleiden välissä hieman edemmäs kadulla siirtyen, ihan tuttuja ja turvallisia joululauluja. Harmi vaan, että "Sydämeeni Joulun teen" tai "Sylvian Joululaulu" eivät löytyneet muiden repertuaareista, mutta hyvin näilläkin pärjättiin! Neiti tosin kyllästyi melko nopeasti ja päätti vain, ykskaks, että nyt riitti: otti jalat alleen ja lähti kotia kohti. Siinä ei sitten paljon auttanut muu, kuin lähteä perään. Puolessa matkassa huomasin ottaneeni lauluvihkosen mukaani, mutta onneksi caroling-porukka oli vasta tulossa meille päin, joten sain vihkon palautettua lahjoitusten keräämiseen velvoitettujen tyttöjen saapuessa meidän ovellemme. Samalla kävin ottamassa porukasta muutamia kuvia.

Porukka valmistautumassa lauluun. Kysyivät, onko toiveita. Sanoin "soittakaa Paranoid", eivät ymmärtäneet. Taitaa olla suomalainen vitsi se? ;)

Perjantaina alkoi joululoma, koko perheellä. O lomailee siis töistään loppuvuoden, mikä tarkoittaa minullekin lomaa. Kaksi aikuista kahden lapsen kanssa on kuitenkin sen puolet helpompaa, kuin mitä arkena noiden kanssa keskenään taiteilu on.
Eilen aloittelin joulun ruokavalmistelujani: imellytin perunalaatikon ja leivoin joululeivät. Jälkimmäisten kanssa meinasi tulla haasteita siinä vaiheessa, kun siirappivesi oli valmis ja sillä olisi pitänyt voidella leivät. Tässä talossa kun ei ole pullasutia ja SE oli nyt joulun tarvikeostoslistalta sitten unohtunut. No, leivät voideltiin muilla keinoin, mitenkuten, ja ainakin tuoksu - ja illalla maistiaisiksi maisteltu neidin muotoilema "limppu" - olivat aivan oikeissa aromeissa.
Tänään aamulla keittelin riisipuuroa porkkanalaatikkoa varten ja nyt on laatikot - siis peruna- ja porkkanalaatikot, muita ei ajateltu täällä tänä vuonna tehdä - odottamassa joulupäivää ja paistoa. Huomenna aiomme nimittäin nauttia täysenglantilaisen jouluaterian, ilman sen kummempia suomalaisia "hapatuksia" ja laatikot lisäämme ruokapöytään sitten tiistaina. Ettei tässä ihan samaa ja samaa ja samaa vaan syödä joka päivä.
Tänään olemme lisäksi vaihtaneet koko perheelle puhtaat lakanat; itsellemme tilasimme lämpimät, punavalkoiset, flanellilakanat, jotka ehtivät JUURI jouluksi, kun saapuivat ovellemme eilen. Kun perjantaina imuroin ja tänään O vielä pesee vessat, niin joulusiivouskin on ihan meille riittävissä mittasuhteissa tehty. Tätyy nyt katsoa, josko tuosta kuusen alta pitäisi hieman noita neulasia imuroida vielä tänään. Sen verran Nordman Fir Luxury Gold Star-vieraamme tuntuu noita pehmeitä neulasiaan karistelevan. Mutta muutoin kaikki alkaa olla valmista Joulun tulla. Ihanaa! <3

Arkea pyhien edellä...

Tämä viikko on taas ollut vauhdikas, vaikka samalla tuntuu, että eihän tässä mitään. Viikonloppu oltiin rauhassa; ulkoiltiin, perheiltiin, tehtiin ruokaa ja oltiin leppoisasti kotona.

Maanantaina ulos lähtiessämme neiti toivoi meidän menevän puiston sijaan kävelylle, joten pakkasin rattaisiin vain juniorin ja otimme suunnat puistosta poispäin. Noin sata metriä tultuamme pieni kävelijä totesi kuitenkin haluavansa kyytiin, jonka jälkeen kävelyllä kävelinkin enää vain minä. Tyypillistä.

Tiistaina esikoinen toivoi meidän menevän kirjastoon, jonne menimmekin lueskelemaan, leikkimään ja kiipeilemään. Viimeisin siis eniten nuoren herran toimintasuunnitelmissa: siellä se ihastutti mm. paikan vallannutta koululaisryhmää istumalla valkoinen tukka pipopörrössä tuolillaan, ensin siihen tomerasti kivuttuaan (varsinkin ne 5-6 vuotiaat tytöt olivat aika haltioissaan <3 ) ja hetkeä myöhemmin ulkona vaeltavaa joulukiirekansaa, kiivettyään koputtelemaan ikkunalaudalle ja moikkailemaan.
Tiistaina saapui myös pitkäaikaisin jouluvieraamme: viime viikolla tilattu joulukuusi. Nimeltään se on Nordman Fir Luxury Gold Star Real Christmas Tree (jotenkin tulee mieleen takavuosien Suosikin KultaTurboMegaPlatinaExtraSuper-numeroiden nimeäminen... ;)) ja nyt kelmuista vapauduttuaan se valtaa aika tehokkaasti oman tilansa tuosta ikkunaseinältä.

Kuusi vielä kelmuissaan, mutta jalassaan jo.

O vapauttamassa kuusiparkaa siteistään.

Kelmuista pamahti ihan kelpokokoinen kuusi"pallo"

Vapaa kuusi saa pian valot kantaakseen.

Nuori ja innokas koristelija.

... ja ei-enää-niin-nuori, mutta vähintäänkin yhtä innokas koristelija

Joulupuumme värit ovat tietysti vihreä, ryyditettynä punaisella ja kultaisella.

Voi kun tähän saisi liitettyä vielä tämän tuoksun...

Perinteisesti, suomalaisittain, kuusihan on hankittu vasta ihan joulun kynnyksellä ja koristeltu vasta aattona. Me päätimme kuitenkin, että haluamme kuusen jo nyt, kun on vielä intoa ja halua koristella ja nauttia tästä. Kun joulua vasta odotetaan ja kaikki killuttimet ja kalkattimet eivät vielä ärsytä. Lisäksi täällä on ikkunoissa näkynyt kuusia jo useamman viikon, joten siitäkin saimme kimmokkeen laittaa omankin puumme pystyyn jo nyt. Ja ihanaa kun laitoimme; nyt muutamana aamuna "tonttu" on tuonut lapsille joulukalenteriin kuusen koristeita, joita nuo sitten ovat - enemmän ja vähemmän - innoissaan ripustaneet puun oksille. Juniori on kyllä ennemminkin kunnostautunut koristeiden alasriipijänä ja maistelijana, isosiskonsa HYVIN tomerasti kieltäessä moisen toiminnan. Tästä johtuen meillä onkin alaoksisto kohtuullisen tehokkaasti riisuttu palloista ja helmista ja yläosa melko täynnä koristeita. Koska enhän nyt yhtään liioitellut, kun olin hankkinut palloja kolmeen eri otteeseen 12+12+24? Ja neljä "pätkää" kuuseen ripustettavaa helminauhaa. Ja pieniä kelloja. Ja paketillisen candy caneja. Ja kullitett... eikun kullattuja käpyjä (Anni!).
Ai joo, ja tässä välissä voisi kertoa uusimman - mutta nyt varmasti viimeisen - käänteen elämän tosi-tragediassa nimeltä "minä tilaan jouluvaloja": tiistaina kuusen toimitusta odotellessani kaivoin silloin taannoin tilaamani, kuuseen aikomani, valosetin esiin. Vain huomatakseni, että sen lisäksi, että tulin tilanneeksi siihen jatkojohdon, niin siihen olisi pitänyt tilata myös se töpseli. Meillä oli siis 100-led-valon valosarja, mutta ei siihen töpseliä. O oli onneksi kaupungilla ja toi tullessaan kuuseen valot - minä sillä aikaa tilasin tuohon synkän tuurin valosarjaan muuntajan ja töpselin, joka saapui eilen. Nyt meillä on kuusessa O:n kaupungilta tuomat valot ja takapihaa valaisemassa ne 100 lediä. Uhhuh. Loppu kuitenkin hyvin, kaikki hyvin!  

Eilen sää alkoi kääntyä kurjuuden puolelle ja pohdimme aamulla kovin, mitähän tekisimme, kun puistoon ei oikein tekisi mieli mennä. Neiti ehdotti, että menisimmekö kerhoon - ja kun tarkistin tilanteen lähikerhon verkkosivuilta, niin huomasin, että siellähän oli sinä aamuna kerhotoimintaa. Niinpä lähdimme kerhoon, jossa olikin taas joulujuhlat! Aluksi leikimme, sitten kävimme hieman laulamassa ja leikkimässä, jonka aikana kerhon "tädit" laittoivat juhlatarjoilut kuntoon, ja saliin palattuamme saimme monenlaisia herkkuja syödäksemme. Lapset istuivat kuin enkelit tuoleillaan pitkä pöydän ääressä ja minä sain hienosti haettua heille hedelmiä, leipää, pasteijoita, keksejä, muffinseja, mehua - ja mitä muuta siellä nyt olikaan tarjolla. Kotiin palasimme juuri ajoissa ottamaan vastaan useampia etukäteen ilmoitettuja paketteja (mm. se kovan onnen valotöpseli... ) ja päiväunille meni kaksi väsynyttä mutta ehkä hieman herkkupöppeliästä lasta.

Tänään sää on ollut vielä kamalampi. Hetken pohdin meidän lähtevän neidin suosikkileikkipaikkaan tähän lähelle, hieman sellaiseen HopLop-tyyliseen paikkaan - mutta sateen yltyessä päätinkin, että jäämme kotiin. Sen sijaan leivoimme sämpylöitä, joiden kohottaminen tässä vallitsevassa sisälämpötilassa meinasi olla hieman haastavaa. Hiiva kuitenkin heräsi hyvin, kun laitoin uunin ajoissa päälle ja nostin taikinakulhon kohoamaan lieden päälle. Ripautin - Marttojen sivulta bongaamani vinkin kautta - taikinan sekaan hieman piparkakkumaustetta ja lounaaksi saimmekin uunituoreita, ihanan jouluisen tuoksuisia ja makuisia, sämpylöitä.

Tunnistaako näistä, mitkä ovat minun ja mitkä lasten "pyörittelemiä"? ;)

Iltapäiväksi ajattelin kaivaa joulupaketoinnista unohtamamme, joskus jostain alesta herätteenä tilaamani, HelloKitty-muovailuvahasetin. Jospa sillä tämä kurja, kaatosateinen päivä saadaan sujumaan iloisissa merkeissä päivällisaikaan saakka. 

Juhannussää

O antoi minulle kesällä synttärilahjaksi kirjan "Watching the English - the hidden rules of english behaviour", jossa antropologi Kate Fox purkaa englantilaisuutensa osiin ja tarjoilee sen lukijoille opiksi ja neuvoksi. Kirja on jäänyt minulla harmittavan kevyelle silmäilyasteelle kaiken tämän lapsihässäkän ja yleisen kotirauhattomuuden takia. Ja se on lisäksi painettu aivan rikollisen pienellä fontilla. Silti kirjasta on jäänyt mieleen muutamia tärppejä englantilaisten kanssa pärjäämiseen, joista ehkä tärkeimpänä on weather-talk. Eli kotimaisesti ja suoraan, puhe säästä. Ja nyt kun täällä saarella on asunut kolme kuukautta, ymmärtää täysin minkä takia sää on täällä niin tärkeä, olennainen ja aina ajankohtainen keskustelunaihe.

Tottahan suomalaisetkin käyvät näitä "on ilmoja pidellyt"-keskusteluja, mutta meillä se tuntuu enemmänkin olevan hieman vitsin asemassa. Mainittu avaus kun heitetään usein rikkomaan kiusallisia hiljaisuuksia, ikäänkuin alleviivaamaan sitä, että tässä ei nyt oikeasti ole mitään puhuttavaa ja että on muuten aika kiusallista. Täällä sää on ehtymätön ja loppumaton ihmettelyn aihe: tämäkin viikko alkoi kuuraisessa pakkassäässä, sisällä ja ulkona, ja näyttää päättyvän suomalaisiin juhannuslämpötiloihin. Ulkona nimittäin nyt paistaa aurinko (ei kuulu suomalaiseen juhannukseen!) ja on toistakymmentä astetta lämmintä. Taidanpa jostain etäältä kuulla ruohonleikkurinkin pärinää! Tässä välissä oli vielä kylmä aurinkoinen päivä, kaatosadepäivä, tihkusadepäivä ja päivä. Siis se sellainen päivä, kun sää ei ole oikein mitään; vain harmaa ja tylsä ja mitäänsanomaton. Siis päivä.

Eilen järjestäydyin joulun ruokasuunnitelmien suhteen, tein listoja ja laitoin tilauksia ruokakauppoihin. Nyt pitäisi kaiken olla valmiina ja suunniteltuna: huomenna tulee iso lasti pidempään säilyvää jouluruokatavaraa; perunoita ja porkkanoita laatikoihin, ruis- ja vehnäjauhoja limppua varten, suklaata, kahvia, purkki- ja tölkkitavaraa - ja kattaustarvikkeita. Ensi sunnuntaille, aatonaatolle, päivitin tilaukseen kylmäsavu- ja graavilohta, hedelmiä, täysmaitoa ja kunnon kermaa, kalkkunan lisukkeita ja mausteita ja mitä muuta nyt tuoreempana tarvitaankaan. Itse kalkkuna ja muutama muu "tähtituote" on tilattu paikallisesta "mestarinherkusta" (Jyväskyläläiset ymmärtänevät viittauksen) M&S:n ruokaosastolta.
Illalla vielä keitimme glögiä, viritimme joululaulut soimaan ja paketoimme lapsille hankkimamme lahjakasan. Tämä vuosi on nyt ensimmäinen, että lasten lahjahankinnat uhkasivat lähteä hieman käsistä. Aiempina vuosina kun lapset ovat olleet niin pieniä ja joulusta sen enempää ymmärtämättömiä, olemme hankkineet lapsille vain jotain ei-niin-lasten-mieleen-olevaa, kuten matkalaukun tai jonkun vaatteen. Toisaalta se on ollut ihan paikallaan, sillä - kuten mainitsin - eivät nuo ole joulusta tai lahjoista aiemmin niin paljon perustaneet. Ja innokkaiden iso- ja isoisovanhempien joukko on kyllä pitänyt huolen siitä, että niitä paketteja on riittänyt ilman että meidän olisi asiasta tarvinnut olla huolissaan. Mikä on aivan ihanaa.
Mutta tänä vuonna paketteja on kertynyt meiltäkin, ihan kohtuullinen kasa. Lisänä suomalaiseen jouluperinteeseen täällä ovat nuo sukat, joihin koitimme eilen sen lahjakasan äärellä istuessamme keksiä, mitä hankituista sinne laitettaisiin. Ja kun olemme päättäneet viettää pienen hybridi-joulun, sekoittaen suomalaista ja englantilaista jouluperinnettä, niin meillä lahjoja avataan niin aattoiltana (suurin osa) kuin joulupäivän aamunakin. Valikoimme siis eilen siitä pinosta ensin sukkiin menevät pari pientä juttua (aamutakki, housuja...) ja sitten jouluaamuun jätettävät leikkienkirvoittajat.

Kaikki on nyt paketeissa ja takaisin piiloissaan. Eli Suomesta tähän mennessä saapuneiden kolmen lahjalaatikon kanssa samassa pinossa vierashuoneen nurkassa. Tuolin takana. (Näin pienten kanssa pääsee lisäksi vielä TODELLA helpolla tässä lahjojen piilottamisessa... huh!)

Vielä joulumarkkinoita ja puistotunnelmaa

Eilen alkoi toiset, niin sanotut ISOT, joulumarkkinat. Se sunnuntai kun oli yhden iltapäivän juttu - olihan se vallannut kaupungin pääkadun, joten ei sitä olisikaan siinä voinut päivää pidempään seisottaa. Neidin junailuinnosta inspiroituneena päätin viedä lapset katsomaan näitäkin joulumarkkinoita heti avauspäivänä. Niinpä lähdimme, päiväunien jälkeen, ajatuksena viihtyä markkinoilla se reilu tunti mikä vielä oli jäljellä ennen kuin O yleensä palaa töistä kotiin. Palaisimme sitten porukalla kotiin päivälliselle.

Noh. Kun pääsimme markkina-alueelle huomasin melkein heti, että tilanne oli sellainen klassinen ensimmäisen-päivän-tyhjyys. Eli tuntui, ettei siellä alueella ollut vielä kuin kojujen pitäjät ja me. Aina sitä noilla markkinoilla tungeksiessaan toivoo, että voisi olla siellä yksin. Tai ainakin väljempään aikaan. Mutta nyt oli kyllä hieman turhan tyhjää. Jokainen myyjä ja makkarakojunpitäjä seurasi meitä katseellaan, tai siltä ainakin tuntui. Ja koko alueella oli vain yksi karuselli, auto-sellainen, johon kyllä neidin sitten laitoin. Ja se oli ihan yhtä liikkistä ja innostavaa kuin edelliselläkin kerralla. Tyttö istui, hienostelutakissaan ja kimaltelevassa tupsupipossaan, selkä suorana pienen paloauton takapenkillä, puristi rattia ja vilkuili takana olevan auton jatkuvaa sireeniulinaa hieman ehkä huolestuneenakin.
Ja kun kyyti loppui, niin uudelleen olisi pitänyt päästä. Tietysti.

Neiti paloautossaan

Loppuviikolle on luvattu kovasti lämpenevää; viikonlopun päivälämpötilojen pitäisi hipoa kymmentä plusastetta. Mutta tuon mahdollisen juhannussään edellä täällä on ollut ihanan, jouluisen kylmää. Tänäänkin puistossa oli silmiäsärkevän kirkasta, kun joulukuinen aurinko paistoi näiltä joulukuisilta korkeuksiltaan sytyttäen kuuran peittämän puiston taianomaiseen kimallukseen. Puiston tyhjyys - vain kaksi työmiestä rakenteli kahvilan takana olevalle aukiolle vesilähdettä - täydensi tätä kuuraista, hiljaista, kauneutta.

Viime aikoina lapset eivät ole innostuneet tekemään puistossa mitään muuta kuin keinumaan. Tai enemmän tämä on esikoisen tendenssi: saavutaan puistoon, pyydetään pikkurattaat, hylätään ne metrin jälkeen ja aletaan kinuamaan keinuihin.

 Keinuissa sitten nökötetään, flegmaattisena, eikä haluta mennä minnekään muualle. Juniori-parka päätyy sitten luvattoman usein siihen viereiseen keinuun jumittamaan, se kun on vaan helppoa huljuttaa niitä molempia keinussa sen sijaan että keinuttaisin yhtä ja pitäisin silmällä sitä toista seikkailijaa. Eikä herralla siis ole ollut myöskään sen enempää intoa seikkailla, siihen se ilmestyy - keinun alle - kitisemään melko pian siskonsa jälkeen. Jos siis en sitä suorilta ota mukaan keinumisiin.

Toisaalta: kannattaako siitä valittaa, jos itse pääsee puistossa näin helpolla? Seison siinä, keinuilla, ja annan noille vauhtia...

Johan nyt on markkinat - ja muita viikonloppumetkuja

Odotetut vieraat - kummipoika vanhempineen (ja myös neidin kummivanhemmat) - saapuivat parin Lontoo-päivän jälkeen meille perjantaina. Odotuksissa oli ennen kaikkea rentoa olemista rakkaiden ystävien kanssa, joka kyllä toteutui kolmen alle-kaksi-ja-puolivuotiaan mukanaolosta huolimatta. Uutta tilanteessa oli varmaankin se, että KAIKKI aikuiset olivat enemmän ja vähemmän univelkaisia (aiemmin kun ko. tilassa olemme olleet lähinnä O ja minä, toim. huom.), josta syystä perjantaina iltapäivällä arvelin meidän vetäytyvän iltaisin yöpuulle kohtuullisen aikaisin. Toisin kuitenkin kävi: ne illat kun kummisetä-V oli vielä täällä (eli pe ja la), päädyimme istumaan keittiön pöydän ääressä lähes puoleen yöhön. Ilman sen kummempaa agendaa. No joo, pojat kävivät pistäytymässä pubissa lauantaina ja me tytöt pienellä High Street-iltakävelyllä perjantaina, mutta pisimpään istuimme kuitenkin nelistään ja päivitimme kuulumisia.

Lauantain iltapäivän vietimme A:n kanssa tyttöjen-shoppailukeikalla Colchesterin keskustassa, josta palatessamme saimme huomata, että aavistuksen parempi suunnitelmallisuus ajatellun joulun-harjoituspäivällisen ruoanlaiton kanssa olisi ollut suotavaa. Sinänsä onnellista, että harjoittelimme, emmekä vain hyökänneet kylmiltään kalkkunan, stuffingin, gravyn ja muiden jouluherkkujen laittoon sitten vajaan kahden viikon kuluttua. Nyt opimme muutaman älä-tee-näin-jutun ja samalla totesimme, että pientä suunnitelmallisuutta voisi ehkä harjoittaa tuon päivällisen kanssa.
Kaikki oli kuitenkin maistuvaa ja onnistunutta, kalkkunan tähteet yllättävän pieniä. Kalkkuna tarjosi antiaan vielä keiton ja pastan muodossa, mutta kaiken kaikkiaan sitä jäi paljon vähemmän kuin oletin. Ehkä sitä vaan vertaa siihen, minkä verran noin 12kg luullisesta joulukinkusta meillä alkukodossa on riittänyt joulunpyhien jälkeenkin vielä. Kaiken sen juhlasyömisen ja kinkkuleipien jälkeenkin, siis. Ja sitä on yleensä ollut syömässä vähintään se 8 henkeä, joka vuosi.

Sunnuntaina Colchesterissa oli perinteiset High Streetin joulumarkkinat, joille lähdimme vähän suunnittelematta. Koko pääkatu oli siis suljettu liikenteeltä ja vallattu markkinakojuille ja rojuille. Markkinat alkoivat klo 11, me olimme paikalla ehkä kymmentävaille, ja onneksi olimme! Pääsimme kulkemaan kadun ylös kohtuullisen väljästi, neljän aikuisen ja kaksien lastenkuljetusvälineiden kanssa. Takaisinpäin olikin sitten jo sen verran tunkua, että siirryimme pormestarin kakkuviskelyn tieltä (täällä siis on joku markkinaperinne, että kaupungintalon parvekkeelta heitellään kakkuja yhdeltätoista. Onneksi ne kakut oli yksittäispakattuja, jotain kuivakakkuhenkisiä meininkejä) kojurivin taakse väljemmille vesille.
Paluumatkalta ostimme kuitenkin fudgea (A), meille ovikranssin (minä), paikallista viiniä joulupöytään (O) ja yhden junakarusellikyydin (neiti-I). Nuori neiti oli niin liikuttavan tohkeissaan ja vakavana pientä rinkiä kulkevan karnevaalijunan kyydissä, että sekä äiti (=minä) että kummitäti (A) olimme melkein liikutuskyynelissä. Ohessa kuva tapahtumasta.

Tapaus oli kyllä neidillekin niin merkittävä, että junakyydistä puhuttiin hartaasti ja pitkään. Niin hartaasti, ettei päiväunille menosta meinannut tulla mitään. Eikä välipalan syömisestä. Tai päivällisestä. Tai kylvystä. Tai iltapuurosta... Sen verran tuo kokemus vahvisti jo olemassa olevaa aavistusta, että taidamme antaa appivanhemmille Tampereelle varoituksen jo nyt: ensi kesänä on luvassa retki Särkänniemeen. Me ehkä hoidamme sen Linnanmäen.

Kummisetä-V lähti sunnuntaina, markkinahumun ja Fish'n'chips-lounaan jälkeen takaisin Suomeen, A ja kummipoika-pikkuvee jäivät vielä pariksi päiväksi sulostuttamaan arkeamme. Eilen saattelimme sitten loputkin vieraat bussille ja sillä kohti Suomea ja jäimme tänne ihan keskenämme odottamaan Joulua.

Viimeiset vieraat

Sinne menivät, kummipoika ja äitinsä, lentokenttäbussiin ja takaisin Suomeen. Samalla päättyi syksyn vierailukausi. Seuraavat - ja toistaiseksi myös ainoat - vieraat tulevat välipäivinä, kun O:n vanhemmat tulevat toistamiseen kylään. Siihen on nyt reilut kaksi viikkoa ja meillä on edessämme lähes pisin vieraaton aika sitten tänne saapumisemme. Omituista.

Syksy täällä on mennyt aikalailla niin, kuin ajattelinkin: on eletty arkea vieraiden välissä - ja sitten vierasaikaa aina ne muutamat päivät, kun kyläilijät ovat piipahtaneet. Kuukaudet ovat menneet nopeasti ja joulu tulee vastaan niin ettei ole meinannut huomatakaan. Kahden viikon päästä on joulupäivä. Syödään kalkkunaa, kuunnellaan kuningattaren puhetta ja ihmetellään varmasti joulupukin tuomisia. Toivottavasti osataan myös pysähtyä ja nauttia perheen kesken, tästä meidän ensimmäisestä OMASTA joulustamme.

Kevään vierailukalenteri ammottaa nyt tyhjyyttään. Jonkin verran on puhetta ollut yhden jos toisenkin kanssa, mutta kukaan - siis KUKAAN - ei ole vielä ilmoittanut varmasti tulevansa. Eikä sillä siis väliä ole, mutta tässä syksyssän on huomannut myös sen, että se arkikin on jotenkin juhlallisempaa ja arvokkaampaa, kun sitä välillä vähän häiritsee.

Nyt on kuitenkin aika rauhoittua odottamaan Joulua. Tekemään vielä suunnitelmia ja hankkimaan loppuja joulujuttuja. Kunhan tänään saan käytyä postissa lähettämässä kasan kortteja ja toisen paketteja, niin ollaan taas jo askel lähempänä sitä joulun rauhaa.

...

On sellainen olo, että pitäisi jotain kirjoittaa - mutta on ollut jotenkin sellainen viikko, ettei tässä ole mitään mihin tarttua. Tuntuu, ettei mitään ole tapahtunut, vaikka viikkoon on mahtunut joulukalenteria, kuumetta, sairaslomaa, kotipäiviä, lunta, lumen sulamista, harjoitusjoulupäivällisen suunnittelua, itsenäisyyspäivä, neuvolantädin visiitti, joulukorttien kirjoittamista, repaleisia öitä ja puhkeavia hampaita.

Sitä voisi vaikka kertoa siitä, miten neiti huikkasi eilen aamulla ovelle paketin tuoneelle postimiehelle sujuvasti
"Tänk juu! Bai bai!"
(ja miten äiti pakahtui sillä sekunnilla ylpeydestä!)
Tai kuvailla, miten nuori neiti laulaa paikallisen lastenkanavan iltatunnin tunnarissa mukana, lähes sanasta sanaan.

Tai valittaa vaikka siitä, että pitkästä aikaa meillä on valvottu öisin - nuori herra ilmeisesti tekee taas hampaita, ainakin alarivin "kolmosten" paikalla pullottaa kovasti jotain. Ja esikoisen unimaailma on ilmeisesti vilkastunut niin, että harva se yö on jokin mörkö jahdannut neidin hereille saakka ja sitä on sitten pitänyt hieman purkaa ennen unien paluuta. Ja olihan O sitten kipeänäkin tässä, joka aiheutti omia kommervenkkejään koko perheen yöunidynamiikkaan.

Ja olisihan se mahdollista kuvailla joulunodotusfiiliksiä ja kertoa joka aamuisesta kalenterihässäköinnistä. Pohtia samalla, mitä ja miten tulevan viikonlopun vieraat ottavatkaan vastaan ideamme jouluisesta harjoituspäivällisestä. Tai kertoa, miten haastavaa meinasi olla kokonaisen kalkkunan löytäminen näinkin lähellä joulua. Siis tuolle harjoituskierrokselle.

Tai voisi tietysti kertoa senkin, että nyt se neuvolantäti kävi. Oli tälläkin kertaa toki myöhässä (ehkä vartin), mutta ei kai tällaista kellonaikanatseilua olekaan missään muualla kuin Suomessa...

Mutta nääh. Ei täällä ole mitään tapahtunut. Kylmä on, ulkona sataa - välillä jopa räntää, mutta enimmäkseen vettä. Viikonlopun vieraat ovat jo kaupungissa, O on heitä juuri nyt vastassa juna-asemalla, ja sunnuntaina alkavat joulumarkkinat. Perusoloa, perjantaita, vesisadetta ja savupiipussa ujeltavaa viimaa. Mutta luvassa on varmasti ihana viikonloppu rakkaiden ystävien ja pienen kummipojan seurassa, joulukalkkunaa käristellen, glögiä, mulled cideria ja ehkä vähän skumppaa nautiskellen, ja maailmaan parantaen. Lepäämään ja voivottelemaan ehtii sitten taas kun vieraat ovat kotimatkalla ja me taas täällä ihan keskenämme!

Ihanaa viikonloppua, jokaikiselle, joka tänne eksyy. Englannintalvi jatkaa hytisemistään ja palaa asiaan taas varmasti ensi viikolla! Cheers ya'll!

It's a snow day.

Ja yksi päivä se olikin. Aamulla näytti tältä:

... puiston puolella tältä:

Ja aamupäivän bussi-ja-leikkikerho-suunnitelmatkin muutettiin lumi-ja-oma-puisto-leikeiksi. Eniten neiti-kaksveen kovasta toivomuksesta. Niinpä ulkoilin kahden toppahaalari-kurahousuissa-taaperon kanssa tuolla jäisessä puistossa.

Toisin kuin arvelin, maassa hyvin pysynyt lumi oli jäistä eikä nurmikon kuuraankaan jäänyt melkein mitään jälkiä kun oikaisimme sen poikki matkallamme alempaan osaan puistoa. Silti kurahousut eivät olleet liikaa, sillä jo ennen puoltapäivää jokainen oksa, kiipeilyteline, keinunpiena ja karusellin kaide tippuivat plusasteissa sulavaa entistä lumikerrosta.

Tänään, itsenäisyyspäivänä, lumi on muisto vain. Tai on sitä nyt pieniä läikkiä siellä täällä, mutta lumen sijaan saimme kotoisen pakkasen. Ulkona tuoksui tänään jo talvi. Hengitys huurusi paksuna ja lätäköt ritisivät kenkien alla. Ulkolämpötilan hyisyyden huomaa meillä myös sisällä. Aiemmin visusti vierashuoneessa pysytellyt lämmitin on nyt viimeisten viikkojen aikana puhaltanut milloin olohuoneessa ja milloin keittiössä.
Silti mikään ei voita talven ensimmäisten kuivien pakkasten kirpeää suukkoa poskella ja kylmän talvi-ilman tuoksua kaulahuivissa. Ja sitä lämmintä kuppia viileiden käsien välissä reippaan ulkoilun jälkeen. Tervetuloa talvi, tännekin!

Valoa kansalle.

Torstaina tilasin jouluvaloja: yhdet kuuseen, toiset portaiden kaiteeseen, yhden lyhdyn ulos, lapsiperheystävälliset led-kynttilät tunnelmaa tuomaan ja vielä alennusesta sellaisen ikkunaan ripustettavan ihan muuten vaan. Perjantaina ne jo tulivat ja lasten välipalan jälkeen kävin innoissani laatikon kimppuun.
Ensimmäisenä helpoin, ajattelin, ja virittelin ikkunaan ripustettavan verhotangon pidikkeestä kiikkumaan. Sitten johto vielä kätevästi sitä verhotankoa myötäillen ikkunanpieleen ja siitä alas... noin puoleenväliin seinää. Onneksi tilasin sellaisen johdon jatkajan! Eikun se esiin, mutta hetkinen. Eihän se käykään TÄLLAISEEN johtoon.
Noh, katsotaan jotain muuta sitten. Vaikka tämä ulkolyhty. Kätevää: tässä on tällainen aurinkopaneeli ja se lataa itsensä sitten täyteen aina päivän aikana. Aijjoo, tässähän on teksti, että sitä ei suositella pidettäväksi ulkona paitsi kesäaikaan. Ja että se tarvitsee vähintään 8 tuntia auringonvaloa ladatakseen sen akkupatterin täyteen. No, katsotaan miten se näin joulukuun valossa alkaa toimia.
Tämä ei voi mennä vikaan: porraskaiteeseen tilaamani, misteli-ledivalo-hässäkkä. Ai, se onkin vähän lyhyempi kuin luulin. No, laitetaan se vain tähän porraskohtaan. Ai, tässä on näin pitkä sähköjohto - se varmaan riittää tuonne kulman ympäri saakka, niin ei tarvitsekaan vetää käytävän poikki tätä johtoa (jäi n. 2cm vajaaksi).

...

Led-kynttilät toimivat, kuten arvelinkin. Muutoin valoshow on hieman vaiheessa. Olohuoneen ikkunassa roikkuu valoton, sydämenmuotoinen, helmi-ledilamppu-jutska. Ja siellä verhojen lomassa killuu se liian lyhyeksi jäävä johdonpää. Ostoslistassa on kevyt jatkojohto.
Porraskäytävän ikkunalla on nyt kaksi päivää nököttänyt koko ajan pimeänä pysyttelevä ulko-sisä-lyhty (se palaa hämärän tullen ehkä minuutin tai kaksi, sitten loppuu potku). Ei siis taida joulukuun valo näilläkään leveyksillä riittää sen latingissapitämiseen.
Porraskaiteen valokranssi toimii hyvin, käytävän poikki vedetty johto on kampittanut perheenjäseniä noin tusina kertaa. Ne hienot teippaukset, jotka sille johdolle tein, ovat siis mennyttä kalua ja nyt se lojuu siinä lattialla vähän miten sattuu. Lapset eivät sentään ole sitä enää reuskanneet. Tai vielä. Miten sen nyt sitten ottaa.
Joulukuusen hankinta on harkinta-asteella. Katsotaan, miten siihen hankkimieni valojen kanssa sitten käykään...

Mörökölli minut vieköön

Syyskuussa täällä oli lämmin. Suomalaisella mittapuulla kesäistä. Tuntui jotenkin siltä, että eihän täällä kylmä tulekaan. Ja silloin taisin useampaan kertaan todeta, että ehhei me täällä sittenkään niitä toppavaatteita tarvita. Olin anopille jo itseasiassa sanonut, että älä suotta raahaa niitä meidän jättämiä talvivaatenyssäköitä; täällä tarkenee välikausivaatteilla.

Taustalla tässä on ollut myös se, että varmaan aikalailla kaikki kokeneemmat englanninasujat ja kävijät, joiden kanssa meidän tänne tulosta puhuin, tuhahtelivat suunnitelmilleni ottaa lapsille toppahaalarit mukaan.
"Etsä niitä siellä tartte. Ei siellä lunta tule, eikä kylmäkään. Siellä talvi on niinku Suomen syksy."
Googlen kautta löytämäni keskusteluketjut ja erinäiset suomalaiset-äidit-tai-muut-briteissä-asuvat-facebook-ryhmät vahvistivat tätä oletusta. Niinpä syyskuun kesäisyys ja lokakuussakin vielä ihanasti lämmittävä aurinko ehtivät hetkellisesti tuudittaa minut välikausiasuilla-pärjää-uskovaiseksi.

Sitten tuli se talvi. Tai ainakin se kylmä. Se sama, mistä olen täällä jo valittanut kerran jos toisen jos kolmannenkin. Sisällä on kylmä kun ulkona on kylmä. Ja palelee, kun missään kohdassa ei oikein pääse "sulamaan". Saunaa on ikävä. Ja niitä talvivaatteita.
Onneksi sentään sain anopille ajoissa sanan, että tuo sittenkin sen talvivaatepussukan. Esikoinen on nyt kohta jo toista viikkoa ulkoillut toppatakki-toppahousut-yhdistelmässä ja perjantaina jalkaan kaivettiin myös jo talvikengätkin. Juniorilla kävi vähän haljumpi tuuri: lähtöpäivän aaton hässäkässä (kun ne avaimet olivat siellä anopin Audin takakontissa ja ... ja... *huokaus*) olin raastanut tuosta mainitusta toppavaatenyssäkästä juniorin talvitakin ja neidin talvihaalarin ja jättänyt ne kotiin Espooseen. Nuorelle herralle onkin nyt sitten täällä mukana noin kokoa liian iso toppahaalari, jonka käyttö (varsinkin nyt kun sitä kävelemään lähtemistä vielä odotellaan) on vähän hankalaa. Niinpä poikaparka on nyt ulkoillut fleece-aluhaalari-välikausihaalari-kerrostumassa, jalassaan jo toista kuukautta gore-tex-talvisaappaat ja käsissä (kunnolliset, suomalaiset Reiman) rukkaset. Harkitsen, KOVASTI, pitäisikö pikkusiskoa pyytää lähettämään yhtä kokoa pienempi talvihaalari tänne meille - siellä kun on haalareita jouten, sen tiedän.

Pakaasien punnitus- ja grammapelihuumassa yksi ensimmäisistä kotiin jätetyistä asioistahan oli tietysti minun ja O:n talvitakit. Siitä en sanokaan nyt enää mitään. Tai kengistä.
Ja niille, jotka ehkä tuntevat pistoksen sielussaan noista "ei siellä mikään talvi tai kylmä ole"-kommenteista: no hard feelings, mutta seuraavan kerran jos joku kysyy, niin muistakaa tämä kirjoitus. Tämä brittein kostea +6° vastaa kyllä Suomen pakkasasteita hyytävyydessä. Ja jos maa on kuurassa iltapäivään saakka, niin en nyt muista tiedä, mutta minä kyllä ainakin mieluusti vedän silloin pipon korville ja vuorilliset kengät jalkaan. Siinä kuuraisessa maassa konttaavien ja möyrivien lasten varustuksesta sitten puhumattakaan!

Sanani söin, mörökölli siis minut vieköön. Kunhan vie jonnekin lämpimämpään. Tai kotiin, Suomeen, jossa sisällä edes on lämmin. Hrrrrrrrrr.

Yksinkertaista

Jos talossa on kolminkertaiset ikkunat, viluisinkin pärjää yksillä villasukilla. Jos taas ikkunoissa ei ole kuin yksi lasi, villasukkia tarvitaan kolmet.

Tämän, empiiriseen yhden naisen otokseen perustuvan, tieteellisen faktan tarjosi Englannin alkava talvi ja yksi kylmävarpainen suomalainen.

Kulttuurieroja?

Olisi pitänyt siivota, tuskailin, mutta enää ei ehtisi. Järjestelin vielä kengät. Olisipa sitten edes vähän järjestellymmän näköistä. Edes eteisessä, siis. Olohuoneen lelu-sälä-räjähdykseen nyt on ihan turha koskea niin kauan kuin lapset ovat hereillä.
Kello oli kahta vaille.

Esikoinen halusi kuulla postin tuoman kirjan tarinan vielä kerran. Sen neljännen. Luettiin se. Juniori tuijotti lastenkanavan viittomia. Ikkunasta näin, että portti oli jäänyt posteljoonilta auki. Pitää muistaa laittaa se kiinni, ennenkuin päästän lapset etupihalle puistoon mentäessä.
Kello oli kahdeksan yli. Huokaisen.

"Ei katota tätä ohjelmaa!" neiti kiljuu. Viittomat on viitottu, kanavalta alkaa taas jo seuraava ohjelma. Kahden minuutin päästä saadaan uusi kommentti:
"Hauskaa musaa." neiti huokaisee ja tuijottaa ruutua. Juniori on tässä vaiheessa siirtynyt eteiseen järjestämään kenkärivit uudelleen. Keskelle lattiaa, tottakai.
Kello on seitsemäntoista yli. Kiukuttaa jo hieman.

Keräilen ulkovaatteita portaille valmiiksi. Yleensä tässä vaiheessa olisimme olleet puistossa jo puolisen tuntia. Ulkona on hieno sää: kirkasta ja aurinko välkähtelee. Varmasti on kylmää, BBC lupaa päivän ylimmäksi viisi astetta. Haen lapsille paksummat pipot vierashuoneen laatikosta.
Kello on kaksikymmentäkolmeyli. Raivostuttaisi, jos en olisi jo päättänyt, että puolelta alan pukea lapsia puistokuntoon.

"I would like to visit you at home on: Thursday 29th November 2012 at 10:00" Kirjoitan tuon tekstin alle, että odotimme 40 minuuttia, jonka jälkeen lähdimme puistoon. Lisäsin lappuun puhelinnumeroni, jos haluavat sopia uuden ajan. Teippaan lapun oveen ja vedän oven kiinni. Kun olen juuri laittamassa juniorin vöitä kiinni, portilta kuuluu pirtsakka "Hello!"
Kello on varttia vaille yksitoista.

Sovimme uuden ajan ensi perjantaille, aamuyhdeksään. "Neuvolantäti" vaikutti mukavalta, nuorelta tosin täti-nimeen, ja oli vuolaan pahoillaan myöhästymisestään. Me lähdimme puistoon, jossa ehdimme leikkiä ja kuluttaa energiaa vielä reilun puolituntia, ennen lasten väsähtämistä. Olin hyvin tyytyväinen, etten ruvennut sen enempää siivoamaan. Ja ne kengät; nehän tuli jo uudelleenjärjestettyä muutenkin.

Ihan tavallinen keskiviikko

Jotenkin tuo kesäisen sini-vihreä blogimaailma alkoi näin joulunodotuksessa tuntua turhan kesäiseltä. Tosin nytkin ulkoa kuuluu, jostain hieman kauempaa, ruohonleikkurin pärinää... Kuitenkin otin ja vaihdoin blogin ilmeen hieman syksyisempään. Saadaan täälläkin tunnelmat kohdilleen.

Kahden sateisen päivän jälkeen täällä paistaa aurinko. Nytkin läppärin näytölle heijastuu, melkein häiritsevästi, kirkkaan sininen taivas ja vastapäisen naapurin auringossa kimalteleva TV-antenni. Suuret on murheet, tosiaan.
Kaksi päivää täällä on satanut, kolme aamupäivää on meidän kolmikolla mennyt sisäleikeissä. Tosin yhtäkään aamua emme ole "joutuneet" kotona viettämään, olimmehan toissa-aamun tässä lähistöllä kerhoilemassa, eilisen koristeostoksilla ja kirjastossa ja tänään taas siellä bussimatkan päässä leikkiryhmässä. Huominen aamu onkin sitten oltava kotona; viime viikolla posti toi kirjeen NHS:ltä (paikallinen terveysviranomainen), ilmoittaen, että children's health visitor aikoo tulla käymään täällä huomenna klo 10 aamulla. Aiheena on juniori ja "under one year health review". Herrahan on siis pian 15kk vanha, joten ei tässä mihinkään alle-yksivuotiaisiin enää lukeuduta, mutta katsotaan, mitä tädillä on sanottavana.
Varmastikin tilanne on se, ettemme ole käyneet missään näytillä - ei sillä, että olisi tarvinnutkaan - mutta nuo tuolla lastenneuvolan puolella ovat varmaan halukkaita tarkistamaan, että meilläkin on kaikki ookoo. Ja onhan meillä: herran yksivuotis-neuvola, lääkäreineen ja rokotuksineen, hoidettiin alta pois juuri ennen tänne lähtöä. Seuraava, neuvola-aikataulunmukainen käynti olisi 18kk lääkäri, joka meiltä nyt jää väliin.  Se on ajatuksissa "korvata" heti kesäkuussa, kun kotiudumme. Neidin kohdalla ei ole senkään vertaa, vaan seuraava käynti on sitten elokussa kun mittariin kiertyy kolmas kokonainen vuosi. Ja sittenhän olemmekin jo takaisin Suomessa ja ihan sen oman neuvolamme toimintapiirissä.

Täällä on siis ihan tavallinen keskiviikko. Lapset nukkuu, pyykit kuivuu, aurinko paistaa ja minä nautin tästä hetken rauhasta. Juuri nyt on hyvä. Kohta sitten taas mennään, kunhan nuo pikkupomot tuolta heräävät...

Ylös, ulos ja liikkeelle!

Jotenkin sitä on taas tässä arjessa sellaisessa kohdassa, että tuntuu kuin mikään ei huvittaisi eikä mihinkään jaksaisi ryhtyä. Ulkona on koko ajan harmaata ja märkää, sisällä koko ajan sotkuista ja tätä-tämän-talon-perussetti-nuhjuista. Ja kaikkialla on kaikkea ihme kamaa "väliaikaissäilytyksessä". Ja kun kaikki nyt on kuitenkin täällä vain väliaikaista, niin tällaisia väliaikaisratkaisuita tulee tehtyä. Koko ajan.

Silti to-do-lista senkun kasvaa, joulun lähestyessä varsinkin. Tämä loppusyksy on muutenkin vähän tällaista aikaa, kun ensin vastaan tulee isänpäivä, sitten O:n synttärit ja siitä kuukauden päästä vielä joulukin. Tänä vuonna olin ollut melkoisen fiksu ja hankkinut kaikkea pikku-tarpeellista-lahjaksi-sopivaa pitkin syksyä. Nyt lahjavarasto sitten ammottaakin melkein tyhjyyttään ja joulu kilisee ja kimaltelee jo alle kuukauden päässä.

Huoh.

Mutta samalla, kaiken tylsän ja harmaan keskellä, olen kuitenkin saanut meidät liikkeelle: eilen kävimme keskustan baptistikirkon taaperokerhossa ja tänään olimme jo lähdössä puistoon, kunnes herran jo puettuani huomasinkin, että ulkona tulee kaatamalla vettä. Fiksu-äiti pitää siinä kohdassa kaksivuotiaansa kanssa neuvonpidon siitä, mitä tehdään, ja päätimme lähteä puiston sijasta kirjastoon leikkimään. Niinpä neidille vaatteet päälle, herra takaisin sisälle ja vaatekerran vaihto (pois: kurahousut, vk-haalari, aluhaalari, rukkaset ja jo sateessa kastumaan ehtinyt pipo. Tilalle: alle farkut, päälle huppari, takki, tumput, toiset kengät, toinen pipo ja koko komeuden päälle ne kurahousut - se kun ehtii kuitenkin mennä ulos, märkään, konttaamaan, ennenkuin saan itselleni ulkovaatteet päälle, rattaat hilattua ulos ja pojan köytettyä niihin). Matkalla kirjastoon poikkesimme joulukoristekaupoille. Ostin korin täydeltä tavaraa: palloja ja helminauhaa kuuseen, pakettikortteja, lahjanarua ja teippiä... ja silti en olisi voinut maksaa kortilla, tuolla kun oli 10 punnan korttimaksuraja. Loppusumma kun oli naurettavat yhdeksän puntaa.

Nuori mies nauttii kirjaston rauhasta...

Kirjastossa riekkumisen jälkeen pysähdyimme vielä lähikahvilaamme lounaalle. Tällä kertaa olin jo läksyni oppinut: lapsille syömistä, itselle vaan kahvi - koska kyllä niiltä lapsilta AI-NA jotain jää. (Tai jos ei jäisikään, niin olisiko sekään nyt niin paha? t. "Minä 100kg"-projektin projektikoordinaattori ;) ) Siinä kahvilan pöydässä, lasten syödessä ja minun jäähdytellessä latteani, tuli tunne, että tässä se on; onni. Lounas oli kuitenkin rauhallinen ja stressitön: lapset söivät hyvin leipänsä ja joivat mehunsa (minulle jäi kyllä ihan riittävästi niitä reunoja ja säpäleitä), minä sain juoda kahvini kuumana ja oli ihanaa olla liikkeellä. Ulkona tästä talosta.

Eli lopuksi note to self: kun oikein uuvuttaa ja kiukuttaa ja ahdistaa ja turhauttaa, niin pakkaa ipanat rattaisiin ja lähde ihmisten ilmoille! Se, OIKEASTI, auttaa!

Ylläriiiii!

O täyttää huomenna 30. Mutta kun olemme täällä, kaukana kaikista tutuista ja kavereista ja varsinkin lapsenvahdeista, niin on ollut aika selvää, että mitään sen suurempia juhlia ei ole luvassa. Silti aloin jo keväällä hieman pohtia, että olisiko hauskaa, jos - yllärinä - koittaisin saada vähän juhlaväkeä tänne. Kyselin hieman porukalta, mutta aika pian tuli selväksi, että yksillä on pieni vauva, toisilla juuri alkaneet uudet työt ja kolmansilla raha-aika-ja-halupula. Niinpä isompien yllärijuhlien ajatus haudattiin sinne syntysijoilleen.

Kesällä tuli kuitenkin puhetta lankomiehen ja tyttöystävänsä kanssa aiheesta, he kun rupesivat kyselemään, että olikos silloin synttäriviikonloppuna vielä jotain ja jos he sitten tulisivat. Projektin miniversio siis käynnistettiin silloin ja yllätys kulminoitui eilen siihen, että O:n palatessa töistä - perjantai-väsyneenä ja rauhalliseen koti-perhe-viikonloppuun asennoituneena, täällä olikin oman perheen lisäksi odottamassa A ja R.
Olen tätä yllätystä hykerrellyt jo viikkokaupalla ja kuvitellut O:n ilmettä tuossa ovella. Mutta eikös kuitenkin sitten käynyt niin, että kun olin aikani tässä ikkunassa päivystänyt - päätoimenani blokata näkymä muualle olohuoneeseen ja varsinkin kätkeä yllätysvieraat - jouduin kuitenkin pistäytymään keittiössä ruokasäätöä huoltamassa ja juuri sillä minuutinpuolikkaalla O palaa kotiin. Ja näkee kadulle saakka ikkunasta ensimmäisenä isoveljensä. Hmph.
Yllätys oli kuitenkin yllätys, siihen saakka. Minulta jäi näkemättä se kauan kuvittelemani ensi-ilme, mutta päivällisen iloinen puheensorina, jälkiruoaksi nautittu vuosikerta-Blossa, veljesten lähipubikeikka ja varsinkin lasten rajaton riemu tuttujen-vieraiden saapumisesta on kyllä korvannut menetykseni.

Tänään synttärisankari pääsee juhlimaan pyöreitään Colchesterin yöhön, minä jään lapsenvahtiin ja riekun juhlakolmikon hengessä mukana kotisohvalta käsin. Olisi ihanaa päästä mukaan, mutta on ihan yhtä ihanaa tarjota toiselle mahdollisuus mennä ja juhlia. Minunkin vuoroni tulee. Meidänkin vuoromme tulee. Tänään ja huomenna juhlan keskiössä on O. Ansaitusti. <3 <3 <3

Joulunavaus

Maailmalla (=Jenkeissä) on kiitokset lausuttu ja musta perjantai menossa. Täällä postisetä toi Amazonista, inspiraatioksi ja suunnitteluavuksi, tilatun Gordon Ramsayn joulukirjan.

Christmas with Gordon? No thanks, mutta kiitos muuten vinkeistä ja resepteistä! :)

Niinpä, kaiken alkuriehumisen (tiskit, oma lounas, perjantaisiivous, kierrätysroskisrumba... mitä-näitä-nyt-on) jälkeen istuin sohvalle tuon kirjan kanssa, otin paperia ja kynän viereen ja aloin lukea. Siinä sivussa googlettelin lisäinfoa brittiläisestä jouluperinteestä ja mietin, mihin kuusi tässä putkassa sijoitetaan. (O:n mielestä ulos tai vaikka ihan sinne kauppaan vaan)

Nyt on kuitenkin jo lupa alkaa jouluilla. Appivanhemmat toivat joululaulukirjan, josta jo viime viikonloppuna hieman antiikkipianollamme pimputtelin tuttuja säveliä. Kynttilöitä polttaisin mieluusti, jos se olisi mahdollista. Mutta kun asuu kahden alle-kaksi-ja-puolivuotiaan-jr-tolppa-apinan kanssa, niin paloturvallisuussyistä kynttilät ovat nyt aikalailla off-limits meillä. Ei ole sellaista paikkaa, johon kynttilän voisi, hyvällä omatunnolla ja turvallisin mielin, sytyttää. Pitää hankkia siis varmaan niitä led-kynttilöitä tai jotain...
Seinälle ripustettavan "taskukalenterin" hankin viime viikonloppuna Norwichista, kun bongasin paikallisen Futon-kaupan (?!) ikkunasta hienon, eleettömän ja ajattoman Reisenthalin kalenterin. Nyt pitää vaan miettiä, kenelle sinne yllätyksiä hankitaan (vain lapsille vai ihan koko perheelle - eli jaetaanko päivät kahteen (lapset), kolmeen (lapsi-lapsi-aikuinen) vai neljään (jokaiselle oma päivänsä). Ja mitä ne kalenteriyllärit sitten olisivat.
Koristeostoksille pääsyä odotan myös aika innolla: täällä meillä ei vielä ole mitään, ja jonkin verran haluan kyllä tähän MEIDÄN perheen ensimmäiseen jouluun hankkia. Kuinkakohan pahasti se lähteekään käsistä... Ja sitten tietysti ne pakolliset: joulusukat, kuten paikalliseen perinteeseen kuuluu, ovikoriste, kuusi, pihalle tanssiva poro ja täysvalaistus koko mökkiin... Ööh, joo, ei sitten kuitenkaan. Mutta valoja, sukat ja hieno ovikranssi kyllä hankitaan. Ja se kuusi, sanoi O mitä hyvänsä!

Linja-autossa on myös tunnelmaa

Tässä pakko-keksiä-jotain-vaihtelua-arkeen-päissäni sovin sitten uuden äitituttavan kanssa leikkitreffit lähiöön. Tarkemmin ottaen siellä lähiön seurakuntatilassa pidettävään perhekerhoon. Tästä meiltä ei matkaan kuluisi kuin puolisen tuntia, yhdellä bussilla päästäisiin ja muutenkaan reissu ei ollut - reittioppaan näytöllä - turhan monimutkaisen oloinen. Kuitenkin perus-aamun loppupuolella koko ajatus alkoi tuntua kohtuullisen stressaavalta. Siihen mennessä kun aamu oli mennyt, nyt tosin jo aika tavanomaisilla, kaaos-raiteillaan; herätys ennen kuutta, aamupuurot, aikuisten suihkut, aamukahvi ja lehti, lukematon määrä itkuja milloin mistäkin ja aamupäiväreissun vaatimien tavaroiden (vaihtovaatteet, vaipat, hätävaraeväät, varalounas, vesipullot... mitä-näitä-nyt-onkaan) pakkaus ja tietysti myös jossain välissä oman habituksen ruokkoaminen ulospäästökuntoon.

Stressin suurin aiheuttaja oli kuitenkin tämä paikallisliikenne. Ei tarvita kummoisiakaan havainnointitaitoja huomatakseen, että tämä maa ei ole yhtä valveutunut esteettömyyden vaalija kuin Suomi on. Se sama koskee niin julkista liikennettä, julkisia tiloja kuin ihan vaan yleisiä kulkureittejäkin. Ja meillä kun työnnettävinä ei edes ole mitkään tavanomaiset, pienet ja sievät, yhden-lapsen-perusrattaat, vaan tuollaiset matkaratas-tuplavankkurit, joissa on vähän enemmän sitä leveyttä ja kömpelyyttä. Onneks sentään vaihdettiin kesällä aiemmat "kerrostalot" (= Britax B-Dualit) näihin sateenvarjotupliin, vaikka näissä ei varmaan leveydessä ole paljonkaan eroa.
Kuitenkin, ehdin - järkevänä - googlailla hieman yleisiä infoja Colchesterin paikallisbusseista, joka sai kyllä stressin vain pahenemaan. Monessa kohdassa kun sanottiin, että kannattaa vaan varautua siihen, että taittaa rattaat kasaan ja menee sitten kyytiin. Siinähän sitä olisikin miettimistä, että miten saisin moisen paletin toteutettua: pysäkillä nappaisin lapset pois rattaista. Toinen kipittäisi kaksivuotiaan innolla karkuun, toista ei voisi laittaa maahan, kun se ei vielä kävele. Sitten lähtisin, yhdellä kädellä, toisen tietysti pidellessä sitä noin kymmenkiloista, todennäköisesti aika aktiivisesti sylistä pois kiemurtelevaa, yksivuotiasta, taittelemaan noita tuplia kasaan. Mikä ei kyllä, oikeasti, onnistu yhdellä kädellä. Samallahan olisi pidettävä silmällä, ettei kaksivuotias nyt karkaa kauas tai kirmaa autojen alle. Jos saisin ne rattaat kasaan, niin vielä olisi saatava koko sirkus sinne bussiin - eli yhytettävä se karannut kaksivuotias (ellei se olisi tietysti valjasrepussaan, jolloin edellinen vaihe olisi noussut vaikeus-mahdottomuus-asteikolla vielä hieman, koska toista kättä / käsivartta olisi siinä taitteluyrityksessä kiskonut sitten se valjasrepun hihna, jonka toisessa päässä temmeltäisi se karkaushaluinen kaksivuotias), kannettava toisessa kädessä ne n. 14kg rattaat, toisella käsivarrella - nyt varmasti jo kohtuullisen tärisevällä sellaisella - se levoton yksivuotias  ja selässä, olkalaukussa, kaikki tarvittavat tavarat bussiin. Ja kai siitä bussista pitää täällä vielä jotain maksaakin, eli tämän hulabaloon keskellä olisi vielä löydettävä jostain käsi, jolla kaivaa taskusta bussirahat. Jotka tosin olin fiksusti katsonut valmiiksi. Mutta tässä kauhuskenaariossa ei ehkä olisi löytynyt enää sitä kättä, jolla ne kolikot olisi sieltä taskusta saanut. Lisämausteensa tähän toi tietysti vielä se tieto, että paikalliset bussikuskit ovat kuulemma kohtuullisen epä-palveluhenkisiä ja erittäin hätäisiä lähtemään pysäkiltä liikkeelle.
Kaikesta ennakkokauhusta ja pessimismistä huolimatta lähdimme, sadetta uhmaten ja lähtösäädöstä kiukku hieman kihisten, urheasti kohti bussipysäkkiä.
Ensimmäinen bussi, joka pysäkille tuli, oli perinteinen double-decker, muttei onneksi vielä se, jolla meidän piti mennä: ovella nimittäin oli kahden portaan lisäksi todella järkevä välikaide, jonka takia tuo aiemmin kuvailtu kauhuskenaario olisi toteutunut kokonaisuudessaan. Eli pysäkille, sateeseen, olisi jäänyt minä, puoliksi taitetut rattaat, kainalossa kiemurteleva yksivuotias ja todennäköisesti valjasreppunsa hihnan päässä tempoileva kaksivuotias. Ja kohtuullisen kunnioitettava kasa voimasanoja jokaisella kuviteltavissa olevalla kielellä.
Noh, pessimisti ei pety - ja pian bussimme näkyi jo mutkassa. Pahaenteisesti kaksikerroksisena. Olin tässä vaiheessa jo päättänyt, että jos meidän bussimme on samanlaisella sisäänkäynnillä varustettu kuin edellinen, niin kääntäisin vankkurit vaan tyynesti kohti kotia ja lähettäisin seuralle tekstarin, ettemme pääsekään paikalle. Mutta nou hätä: bussin lattia oli matala, käytävä riittävän leveä (juuri ja juuri) ja pyörätuolipaikoillakin vielä tilaa. Hurraa, sinne vaan vankkurit kyytiin, rahat tiskiin (jota olin kuitenkin varannut 20p liian vähän... onneksi ei tarvinnut säätää sen enempää ja lisärahan kaivaminen onnistui ongelmitta) ja istumaan. Juniori nukahti 20 minuutin bussimatkan aikana, esikoinen olisi kovin halunnut päästä pois rattaista - mutta tyytyi onneksi osaansa sen enempää nurisematta.

Perillä meitä odotti sovittu seurue ja vilkas salillinen leikkiviä taaperoita. Esikoinen juoksi leikkeihin heti kun rattaista pääsi, halusi ehdottomasti kengätkin pois jalasta (KAIKILLA muilla oli kengät) mutta onneksi kelpuutti tossut tilalle, ja paineli koko leikkiajan ihanasti ympäri salia, leikistä toiseen. Juniori heräsi hetken päästä, oli vielä uninen ja ujo, mutta intoutui hetken heräiltyään myös leikkeihin.
Kokonaisuutena kokemus oli rohkaiseva, innostava ja ylpeiltävä: olin ylpeä itsestäni, että kaikesta epämukavuusalueen ahdistuksesta huolimatta lähdin ja ylpeä varsinkin tyttäreni uudelleenlöytyneestä reippaudesta. Kotimatkakin sujui yhtä hienosti kuin menokin, eikä kumpikaan lapsista edes nukahtanut rattaisiin. Kotona söimme lounaan ja lapset menivät unille.
"Äiti. Mennään uudelleen sinne. Joo, viikon päästä uudelleen." neiti vielä totesi, silmät puoliummessa. Ja nukahti.

Kaksin.

Appivanhemmat olivat ensimmäiset vieraat, jotka ilmoittivat tulostaan. Lennot varattiin jo heinä-elokuun vaihteessa ja vierailupäivät kirjattiin kalenteriin. Ja jo tuolloin oli puhetta, että voisimme O:n kanssa tuon vierailun aikana nipistää itsellemme myös hieman kaksin-aikaa.

Niinpä olimme jo hyvissä ajoin alkaneet miettiä pientä viikonloppupakoa, ensin luontevana suuntana tuntui olevan tuo tunnin päässä oleva miljoonametropoli Lontoo, mutta hieman kauemmin asiaa pohdittuamme lähdimmekin pohjoisen suuntaan ja varasimme hotellihuoneen Norwichista.

Norwich on noin Colchesterin kokoinen kaupunki tästä noin tunnin junamatkan päässä pohjoisessa. Lähdimme matkaan lauantaina aamiaisen jälkeen ja vasta junassa meille selvisi, että meidän lisäksemme kaupungissa vierailisi samana päivänä myös Manchester United. O oli aivan varma, että törmäisimme kaikenmaailman jalkapallohuligaaneihin pitkin päivää, mutta lopulta koko ottelu ei näkynyt kaupungissa yhtään mitenkään. Ehkä stadionin ympäristössä oli hulinaa, mutta keskusta-alue oli jalkapalloväen osalta rauhallinen. Shoppailijat sen sijaan olivat sankoin joukoin liikkeellä ja keskustassa oli tungosta. Norwich on noteerattu useissa Brittein shoppailu-kaupunki-rankingeissa ja sen huomasi: kauppavalikoima oli kattava, ostoskeskuksia löytyi kävelykeskustasta useampia ja niitä shoppailijoita - no, kai niitä lauantaisena iltapäivänä on jokaisessa kaupungissa? Colchesteriin verrattuna Norwich oli kyllä selvästi edistyneempi shoppailukaupunki ja lauantainen päivä sujui siellä oikein leppoisasti. Varsinkin siis kun sai olla liikkeellä ilman lapsia, eli ilman rattaita, aikatauluja ja kitinää.
Tämän kunniaksi söimmekin hieman paremman lounaan The Libraryssä, jossa otinkin perus-burgeri-ja-bisse-kuvion sijaan kaksi ruokalajia ja ison lasin viiniä. Ihanaa tuossa oli ennenkaikkea se kiireettömyys. Se, että kun yleensä lounas tarkoittaa sitä, että saa ensin kaksi nälkä-ja-väsy-kiukku-kiljuvaa alle kolmevuotiasta hiljaiseksi ja sitten unille, niin sen jälkeen EHKÄ syö itsekin jotain. Jotain siis, mitä hunnikaksikolta on joko jäänyt (ja siinä vaiheessa jäähtynyt lautasille, kun itse syömään pääsee) tai mitä jääkaapista nyt edellisten päivien jäljiltä löytyy. Niin tällä kertaa lounas oli rauhallinen, hidas, jonkun muun laittama ja lämmin. Ja ruoan ohella sai älykästä keskusteluseuraa.

Illalliselle olimme varanneet pöydän "kaupungin parhaasta ravintolasta", Bishops Diningroom:ista. Ennen illallista olimme ehtineet levähtää hotellissamme, viehättävässä  pienessä Georgian House:ssa, ja nauttia aikuisajan rentoudesta.
Kaiken kaikkiaan reissu tuli tarpeeseen ja oli ihanan kiireetön ja rento. Olimme ja menimme miten halusimme, nautimme toistemme seurasta ja siitä, että lauseet sai rauhassa aloittaa ja päättää ilman että joku häiritsi huutamalla, haisemalla, itkemällä tai roikkumalla lahkeessa / hihassa / paidanhelmassa / kaulassa.

Kotiin palatessamme löysimme sohvalta kirjaan uppoutuneen anopin, joka tiesi kertoa lopputalon olevan päiväunilla. Kaikki oli mennyt hienosti, isovanhemmat olivat nauttineet (kuulemma) joka hetkestä ja lapset olivat syöneet, nukkuneet ja käyttäytyneet hienosti koko ajan.

Nyt talo on taas hiljainen: O on töissä, appivanhemmat bussissa matkalla Heathrowlle ja lapset unilla. Uunissa paistuu kana, mielessä pyörii tulevan viikon ostos- ja ruokalista-asiat, koneessa odottaa vierashuoneen lakanapyykki ja minä istun tässä. Sormet näppäimistöllä ja pää - noita aiemmin mainittuja lukuunottamatta - tyhjänä. Edessä on taas uusi viikko täällä. Uusi viikko meidän englantilaista elämää ja arkea. Welcome sille! :)

Sumussa

"Kuu! Kuu paistaa!" esikoinen riemastuu ja osoittaa taivaalle, jossa aamupäivän aurinko on haalistunut talven nostaman sumun taakse. Juniori läiskyttää märkiä rukkasiaan liukumäen lattiaan ja minä tunnen joulukuun läheisyyden kesänohuiden tennareideni pohjien läpi. Aamuinen sumu hälveni jo hetkeksi, kaksikon keinuessa tungin sormikkaat taskuun ja nautin kevääseen häivähtävästä auringon lämmöstä. Mutta nyt sumu on taas noussut ja kaikki keväinen kadonnut. Äsken vielä lempeältä tuntuva tuuli onkin nyt jäätävä ja armoton. Maa uhkuu roudan uhkaa. Kipristelen varpaitani. Huomenna laitan toiset kengät.

Jotenkin sumu ja nämä saaret sopivat yhteen. Täällä olettaakin olevan juuri tällaista: sade roikkuu ilmassa, sumu nielee maiseman sisäänsä ja makaa kaiken päällä raskaana ja armottomana. Kuitenkin täällä on tähän saakka ollut kaunista, usein aamupäivisin aurinkoista ja vain harvoin OIKEASTI sateista. Märkää on ollut, koko ajan. Sillä satoi tai ei, aina aamuisin maa on märkä ja leikkipuisto ohuen vesiharson peitossa.

Tänä aamuna aurinko selvästi hävisi taistelun. Ensimmäistä kertaa meidän täälläoloaikana. Ja nyt sumu on täällä ja hautoo meitä. Toisaalta armollisena, mutta juuri tänään myös huolestuttavana, sillä joudumme nyt jännittämään että pääseehän appivanhempien kone laskeutumaan Lontooseen...

Mitä mietin tänään.

NYT-liitteessä on viimeisellä sivulla aina kolumni (tai oli ainakin ennen) otsikolla "mitä mietin tänään" - ja joka kerta se sai minut miettimään itse, että mitäs tänään mietinkään. Useinhan sitä miettii sen miljoona ajatusta kauppalistan täydennyksestä vastaantulevan rouvashenkilön vaatevalintojen kautta huomiseen palaveriin ja takaisin. Mutta aina sinne sekaan jokin pysäyttävämpi - tai ehkä häiritsevämpi - polku mahtuu, jota sitten jää pyörittelemään ja pohtimaan pidemmäksi aikaa. Minua on nyt pari päivää mietityttänyt Aamulehdessä ollut kirjoitus siitä, miten meistä on pikkuhiljaa tulossa hyssyttelijöiden ja mielensäpahoittajien yhteiskunta. Miten itselleen ylenpalttisen herkutteluluvan antaneille, ylipainoisille äideille ei saisi raskausdiabetes-diagnoosin yhteydessä sanoa, että jospa nyt ainakin heti alkaisit katsoa mitä suuhusi pistät. Tai jatkuvasti tissuttelevalle sukulaiselle huomauttaa, että onkohan tuo juomisesi nyt kuitenkaan ihan hanskassa. Ei, mistään ei saisi sanoa mitään, kun toiselle voi tulla paha mieli.

Tämän koko ilmiön jäävuorenhuippuhan nähdään sitten tuolla Idols-, Talent- ja mikäliemuu-karsinnoissa, joihin tunkee kritiikittä kasvaneita lapsia ja varhaisteinejä, kirkkain silmin uskoen, että heissä on tähtiainesta ja että he osaavat laulaa. Onko se rakkaudettomuutta sanoa selvästi sävelkorvattomalle lapselle, että ihanaa kun laulat, mutta ehkei siitä elämänuraa kannata haaveilla tekevänsä? Vai olisiko sitä oikeaa rakkautta ohjata lasta siihen suuntaan, mihin oikeat lahjat osoittavat; piirtämiseen, rakenteluun, juoksuun, kiipeilyyn, tanssiin... ? Koska kyllähän meistä jokaisella ne omat vahvuutemme on, mutta ei meistä läheskään kaikki laulaa osaa.

Kyllähän kritiikin saaminen kirpaisee. Aina se on yhtä tympeää kuulla, että ei onnistunutkaan yrityksessään, istua siellä vaihtopenkillä tai aloittaa alusta, kun työn jälki ei sitten ollutkaan riittävän hyvää. Mutta samalla se aukaisee ovia, kasvattaa luonnetta ja opettaa elämää. Sieltä pettymyksen suosta on opittava nousemaan ja saatu kritiikki kyettävä punomaan osaksi omaa kehitystä.
Hankalinta on varmasti saada suoraa palautetta läheltä; ystävältä, sisarukselta, puolisolta tai vanhemmilta. Sieltä tulevat sanat kun yleensä vielä pitävät paikkaansa - mikä tekee kaikesta vähän kipeämpää. Mutta sitä tarkemmin ne on kuunneltava, koska läheltä tuleva palaute on aina rakkaudella annettua eikä sen sanominenkaan ole helppoa. Tyhjintä ja tympeintä on suuttua kritiikin antajalle. Tärkeintä olisi pysähtyä, katsoa peiliin ja pohtia, oliko sanoissa perää. Koska aina sinne oman napansa ulkopuolelle on hyvä kurkistella, sillä oman näkökentän rajat ovat meillä kaikilla kuitenkin aika kapealla. Se on vaikeaa ja se tekee kipeää, mutta sitähän kasvaminen on.

Ja yhtä vaikeaa, kuin kritiikin saaminen, on myös kritiikin antaminen. Helppoa olisi vain laukoa palautteita sen enempää miettimättä, mutta silloin myös loukkaisi ja satuttaisi muita turhan takia. Ei tarvitse olla häijy tai ilkeä antaessaan palautetta, mutta liiallinen siloittelukin on pahasta. Sen kultaisen keskitien ja juuri oikean sanavalinnan tekeminen on aivan äärettömän vaikeaa. Ihmisen defenssit ovat herkässä ja kun ne saa nostettua on niiden yli todella hankala huutaa. Sen vuoksi oikeiden sanojen ja lauseiden löytäminen on todella tärkeää. Ja todella vaikeaa. Väärinymmärrysten tie on liukas ja leveä. Ja sillä on - Leevin sanoin - v**tumaista luistella.

Tällaista mietin tänään. Mielipahaa ja sen aiheuttamisen monisyisyyttä. Miksi ja mistä pahoitan mieleni? Joka päivä sen kuitenkin teen ja milloin mistäkin. Tänään esimerkiksi harmitti nousta juniorin kanssa kuudelta. Varsinkin, kun O tuli alle puolentunnin päästä perässä neidin vielä jäädessä nukkumaan; ei kuulemma nukuttanut enää. Usein harmittaa kuulla, että olen yksisilmäinen ja valitan turhasta. Vaikka tottahan se on; kun on väsynyt ja turhautunut ei yleensä pysty olemaan rakentava. Tämänkin tiedän ja koitan kehittyä - vaikka aina ei jaksa. Yritän kuitenkin. Ja se riittää.

Nettitreffit

Keväällä, lukion luokkatapaamisessa, juttelin pitkät pätkät täällä Briteissä jo pidempään asuneen ja kaksi lasta täällä saaneen entisen luokkakaverin kanssa. Ensimmäinen neuvo, jonka häneltä sain, oli kirjautua paikalliseen netmums-verkkopalveluun. Sieltä kuulemma saa hyvin ja helposti tietoa oman lähialueensa tapahtumista, tarjonnasta ja muista äideistä. Tein työtä käskettyä, kirjauduin jo kesällä, ja unohdin koko jutun.

Syksyn tullessa kävin netmums:eissa etsimässä lähialueen leikkipaikkoja ja tietoa kerhoista tai muusta toiminnasta, mutta en kaivellut sivustoa sen enempää. Muutama viikko sitten huomasin tulleeni siihen pisteeseen, että seura tekisi todella hyvää ja kirjauduin jälleen palveluun. Löysin nopeasti tämän alueen (North Essex) "meet a mum"-viestitaulun, laitoin muutaman viestin siellä oleviin ilmoituksiin, kirjoitin oman ilmoitukseni:
"Hi all, especially in Colchester! I'm 33 years old Finnish mum of two (2 year-old girl and 1 year-old boy), who moved into Colchester for this winter due to my husbands research work at the University. We've been here since mid-Sept. and are starting to feel a bit lonely during daytime. So, we'd LOVE to find some friends - for the kids to play with and for me to perhaps have an adult conversation or just some coffee and laughs with :) 
Also, as we live right by the castle park, we go there to play every morning; so, if you see us there (we'll be the finnish speaking ones, obviously ;)) come and say hi! :)"

ja jäin odottamaan. 

Jo samana iltana sain useamman vastauksen, ensin omiin yhteydenottoihini, mutta sitten jo tämän oman ilmoitukseni perusteella. Nyt olemme tavanneet jo kolme äiti-lapsi-porukkaa, aina tuossa lähipuistossamme, se kun on niin helppo ja tuttu paikka kaikille tulla, ja uusia viestejä tulee melkein joka päivä. Tänään itseasiassa tapasimme, suunnittelematta, erään ruotsalaissyntyisen äidin ja hänen yksivuotiaan tyttärensä, tuolla puistossa. Hän lähestyi meitä ja kysyi, olemmeko me ME - ja kun vastasin, että kyllä vain niin nauroi, että näytimme niin pohjoismaalaisilta, että uskalsi lähteä kokeilemaan onneaan. Niin varmaan, lapset Reiman ja Remun haalareissa, trikoopipot päässä ja minä puolipitkässä tuulikangastakissa :)

Joka tapauksessa; sosiaalinen elämämme alkaa pikkuhiljaa taas elpyä. Ihanaa! Mitä nyt lapset ovat osoittaneet pahoja erakoitumisen merkkejä ja tänäänkin uusien tuttavuuksien ilmestyttyä, toinen herkesi parkumaan ja linnoittautui syliin ja toinen kiipesi takaisin rattaisiin mulkoilemaan jokaista, joka kehtasi lähestyä häntä tai rattaita. Olin sitten erittäin ylpeä äiti siinä kohdassa... 

Oivalluksia

Olemme olleet täällä huomenna kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta, joina on ihmetelty, hämmästelty, ikävöity ja opeteltu. On käännetty uudelleen kesä syksyksi, kaivettu haalarit ja pipot kaapeista ja alettu miettiä joulua. Ja näinä kahtena kuukautena olen taas ollut monta kertaa sitä mieltä, että muut tekevät asioita ihan väärin. Kun oikeasti....................

... niin mitä?

Olen ilmeisesti jossain oman elämäni murroksessa, kun tuntuu että päivittäin huomaan silmieni avautuvan taas uusille ja uusille oivalluksille. Ja jokaista näistä oivalluksesta yhdistää se, että tunnen aina itseni totaali-typeräksi. Siis sen entisen minän ja niiden vanhojen ajatusmallien minän. Tai sitten vaan olen sopeutumassa taas uuteen elämään uudessa maassa ja vihdoin, vain 17 vuotta AFS-vaihto-oppilaaksi lähtemiseni jälkeen, ymmärrän, mitä tarkoittaa se, kun sanotaan, että it's not right, it's not wrong, it's just different.

Yksi vakio-ihmettelyni täällä on ollut paikallisten lasten pukeutumiskulttuuri. Siis kun tuolla lapset leikkivät chinoissaan ja sukkahousuissaan läpimärässä puistossa kohtuullisen kylmissä oloissa. Koko asiallehan on aivan luonnollinen selitys: tuo meidän kotipuistomme on LÄHES kaikille muille iso ja kiva keskustapuisto, jossa on hauska pistäytyä shoppailun lomassa.
Nii-in. Shoppailun lomassa.
Enpä minäkään lähtisi lasten kanssa kaupungille humputtelemaan ja shoppailemaan rapaisissa haalareissa. Loogista ja simppeliä, jonka tämä tomppeli tajusi sitten tässä noin kahden kuukauden kohdalla.
Toissijaistahan toki on, että kaupoistakaan täältä ei saa suomalaisittain katsottuna JÄRKEVIÄ lasten ulkoiluvaatteita: vedenpitäviä housuja tai gore-tex-takkeja (paitsi ehkä jostain paikallisesta partiopatikasta). Kumppareita ja sadetakkeja sentään löytyy. Juttelin tästä tänään erään ruotsalaissyntyisen äidin kanssa, joka totesi aikovansa hankkia yksivuotiaalleen nyt jouluna Ruotsista kunnon ulkoiluvaatteet, täältä kun niitä ei yksinkertaisesti saa.

Toinen, lapsiin liittyvä sekin, oivallukseni on tuo paikallinen snacking. Puistossa kun aina näkee noin yksivuotiaita pulloposkia rattaissaan istumassa ja sellainen pikku-sipsipussi kädessään. Olin aika kauhistunut - muistin siis kyllä jo Irlannin ajalta, että täkäläisistä kaupoista ei saa "tavallisia" sipsipusseja oikein mistään (siis niitä kotimaisia megapusseja ;)). Täällä kun hyllyt notkuvat snack-size-pusseja, joita sitten myös riittää ja riittää ja riittää. Mutta siis että nämä lapsetkin täällä vetävät, aamuyhdeksän aikaan jo, SIPSEJÄ?
No, kauhistelin joo, kunnes katsoin tarkemmin - ja noin kolme kertaa viidestä tuo "sipsipussi" olikin pikkupussi riisikakkuja, kuivattuja hedelmälastuja tai porkkanoita. Harvemmin siis ihan niitä täyssuolaisia, umpirasvaisia perunalastuja (eli paikallisesti crisps, chips kun on briteissä siis ranskanperunoita - nippelitietona väliin huudeltakoon), joita ensin luulin.
Toissijaisena asiana tässä se, että näiden ipanat tosiaan siis välipalailevat aamusta saakka noiden muka-sipsien lisäksi suklaakekseillä (ne on ihan oikeasti suklaakeksejä), -patukoilla tai muilla MEIDÄN mittapuulla kutsutuilla herkuilla.

Torstaina saamme jälleen vieraita kun appivanhemmat tulevat kylään. Samaan vierailuun sisältyy myös meidän, minun ja O:n, kahdenkeskinen reissu Norwichiin la-su, mikä on aivan käsittämättömän ihanaa. Kaksi kuukautta olemme olleet tiivis, erottamaton, neljän hengen yksikkö. Oli jo aika huumaava tunne varata lauantaille junalippuja ja valita valikoista "2 adults, 0 children". Sitä siis odotellessa. Siihen saakka oivalletaan ja ihmetellään, mihin tämä ilmeinen murrosaikanai vielä ajatukseni harhauttaa...

Isänpäivä yksillä, muistopäivä kaikilla

Anglosaksinen maailma viettää isänpäiväänsä kesäkuussa ja kun täällä nyt ollaan, niin ensin ajattelimme elää koko vuoden "maassa maan tavalla", mutta huomasimme sitten, että perheen isänpäivien väliin olisi lipsahtanut siinä tapauksessa kaksi vuotta. Joten reiluuden nimissä olimme eilen oma suomalaisuuden saarekkeemme täällä ja juhlimme isänpäivää asiaankuuluvin menoin. Eiliseksi oli osunut sitten myös paikallinen juhlapäivä, remembrance day / poppy day, jota on kansainyhteistön maissa vietetty ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien sodissa kaatuneiden muistoksi. Jo viikolla postiluukustamme putosi kirje, jossa tiedotettiin virallisen hiljaisuuden merkiksi puistossamme ammuttavista tykinlaukauksista, mutta eilen totesimme sen konkretian kun jo puolen yhdentoista jälkeen sotilaita alkoi jalkautua leikkialueille tyhjentämään sitä leikkijöistä. Ja ne tykit seisoivat kohtuullisen pelottavina aivan sen leikkipuiston vanhemman osan reunalla, valmiina laukauksiin. Niinpä jouduimmekin jättämään leikit kesken ja siirryimme kymmenien muiden joukossa puiston porteille sotilasparaatia seuraamaan. Tai no, O ja juniori menivät väkijoukkoon mukaan, me neidin kanssa jäimme väljemmille vesille työntelemään rattaita (minä meidän tuplavankkureita, neiti omia pikkuritsojaan).
Olimme alkaneet esikoiselle puhua tulevista pamauksista hyvissä ajoin ja aamiaispöydässä puheenaihe ei oikein tahtonut millään muuttua siitä.
"Ihan kohta pomahtaa. Puistossa, tuolla noin. Ihan kohta"
Itse pamaukset; ensin tasan kello 11 ja kahden minuutin hiljaisuuden jälkeen ("Mikä ääni kuuluu? Missä isi on? Hyssss, pitää olla hiljaa. Mikä ääni kuuluu?........") uudelleen hiljaisuuden loppumisen merkiksi, olivat kyllä kovia ja näyttäviä, mutta eivät yhtään niin traumatisoivia tai pelottavia, mitä etukäteen pelkäsin. Neiti kyllä hätkähti, varsinkin sitä jälkimmäistä, tämä hyvä äiti kun oli siinä vaiheessa kirjoittamassa tekstiviestiä O:lle kertoen missä kohtaa olimme eikä huomannut varautua siihen toiseen pamaukseen. Jälkikäteen esikoinen on toistuvasti palannut aiheeseen:
"Viikon päästä taas pomahtaa. Ei tarvii pelätä. Ei tule ukkosta vaikka pomahtaa, ei mitään pelättävää..."

No joo. O on ollut mielissään, kun HÄNEN isänpäiväänsä ja isyyttään näin juhlistettiin täällä tykinlaukauksin, puhein, soittokuntamusiikein ja paraatein. Kotona vietettiin sitten perinteisemmin menoin: paistettiin pihvit, avattiin viinipullo ja syötiin yltiömakeaa valmiskakkua (kun täällä ei ole edes sähkövatkainta, enkä viitsi sitä tätä yhtä tai kahta kakkua varten alkaa tänne hankkimaan. Seliseli, osa x) Mutta näin se sujui, perheemme kolmas isänpäivä. Ilman sen suurempaa erityisohjelmaa tai hässäköintiä, nettipuheluin isoisille ja ihan vaan rauhassa perheen kanssa oleillen. Enpä nyt paljon parempaa tapaa tällaisen päivän viettämiseen kyllä keksisikään, sillä tätähän se vanhemmuus on: päivärutiineja, lasten kanssa olemista ja tavallisen arjen (tai viikonlopun) elämistä.  

Jotain hyvääkin.

Lueskelin noita omia blogitekstejäni tässä (kun on niin hirveesti sitä ylimääräistä aikaa aina... ;)) ja huomasin, että kovasti on mollivoittoista ja valitusta vaan täynnä kaikki entryt. Kun on kurjaa ja kylmää ja sataa ja paikallisia puistossa tai sitten ei ja ei ne ees osaa pukea lapsiaan... nillin ja nillin ihan kaikesta. Kun oikeasti meillä on täällä jo ihan mukavaa ja kotoista. Tässä on viimeisen parin viikon aikana huomannut oikeasti kotiutuneensa, koko porukka. Listaanpa tähän näitä hyviä, kun rupesin.

1. Yöt. Lapset ovat selvästi kotiutuneet, kun yöt ovat alkaneet eheytyä ja JOPA pidentyä hieman aamusta. Meillähän tosin se aamun pidentyminen tarkoittaa satunnaista seiskalla-alkavaa heräämistä - mutta vajaan kahden vuoden nolla-kuus-on-normiaika-herätä, tai tässä viimeisen puolen vuoden aikana jokin VIELÄKIN aiempi ajankohta, jakson jälkeen JOKAINEN nolla-seiska-aamu on ihanaa luksusta. 
2. Talo. Tämä talo on alkanut, omalla persoonallisella tavallaan, tuntua ihan kotoisalta. Toki, kuten tällaiselle ikäneidolle sopii, pientä kiukuttelua esim. lämmönsäätelyssä ja nyky-kauneusihanteiden tavoittelussa on huomattu. Mutta ihan kotoisilta ja tutuilta nämä kukertavat kokolattiamatot, äiläkät ruusuboordit ja kylmänkosteat kylpyhuoneet jo alkavat tuntua. Lapsetkin ovat selvästi ottaneet nurkat omikseen ja sukkuloivat sujuvasti huoneesta ja kerroksesta toiseen. Ja me vanhemmat olemme - ilmeisesti - löytäneet kaikki ne lapsiperhe-sudenkuopat ja onnistuneet ne täyttämään (koputtaa RAIVOKKAASTI puuta). 
3. Sää. Onhan tuolla erilaista kuin Suomessa. Tottakai. Siellä on harmaalla säällä kosteampaa ja viiltävämpää kuin marraskuisessa Suomessa. Mutta aurinkoisella säällä siellä on ihanan lämmin, sellainen sää, jota suomalainen kuvailisi keväiseksi. Näillä leveyksillä kun marraskuinen aurinkokin vielä lämmittää - toisin kuin Suomessa, jossa lämpösäteily poistetaan auringon vähästä valosta noin syyskuun loppupuolella ja palautetaan huhtikuun puolivälissä. Ja tämä sisälämpötila; no, se on VARMASTI vain tottumiskysymys. Meillä Suomessa on vaan totuttu, että sisällä on lämmin. Muualla maailmassa näin ei ole - mutta siellä (täällä?) onkin ulkona lämmin hieman kauemmin kuin 5 viikkoa vuodessa... ;)
4. Puuttuvat mukavuudet. Ja ne uudet edut. Sitä kummasti tottuu käsin tiskaamiseen ja 14" kuvaputkitelkkarin tuijottamiseen. Sitä oppii pitämään villasukkia jalassa jatkuvasti ja vain lisäämään niiden määrää päivän mittaan. Ja sitä tottuu nukkumaan lattialla olevalla joustinpatjalla ja säilyttämään vaatteitaan kohtuullisen risoissa ja epäkätevissä lipastoissa. Samoin sitä oppii saamaan ruokatilauksensa kotiovelle ja unohtamaan, miten kotona kaikki A4-kokoa suuremmat postilähteykset pitää hakea postitoimistosta, eikä niitä toimiteta kotiovelle. Varsinkaan lauantaisin. Sitä tottuu siihen, että kotiintoimitus ei maksa mitään ja että käytännössä jokainen tilattu tuote tulee alle viikossa. Siihen kotiovelle. Sitä tottuu myös siihen, että illat ovat perheaikaa eikä viikonloppuisinkaan ole yleensä mitään erikoista (tämä siis on ihana juttu, loppukesä ja alkusyksy oli niin kamalaa juoksua ja jatkuvaa ilta- ja viikonloppumenoa, että perheaika tuntui käytännössä häviävän kokonaan)
5. Lasten vaatetus. Säiden kylmettyä puistossa on alkanut näkyä muitakin lapsia haalarit päällä. Näillä kuitenkin usein haalari on toppahaalari. Eikä ipanoilla haalarista huolimatta yleensä ole mitään hattua päässä... Ilmeisesti täällä hattu on vain sellainen supertopattu mega-villapipo, meillä kun päässä on jo kuukauden päivät ollut trikoopipot - ja viime viikkoina minäkin olen puistoillut pipo päässä (pelastus tälle perus-äiti-tukka-aina-petolinnun***seenä-lookille! ;)) Kuitenkin, eilen näin puistossa jopa parikin lasta, joilla oli jalassa vedenpitävät housut eikä vain ne hienostelu-chinot tai sukkahousut ja villakangastakin alta liehuvat mekonhelmat.

Täällä siis pyyhkii hyvin. On helppoa olla englanninkielisessä maassa, EU-alueella (ainakin vielä, krhm) ja kohtuullisen lähellä kuitenkin kotia. Ei tarvitse olla niin eksoottinen tai omituinen ja SUURIN osa ihmisistä jopa tietää, mikä ja missä Finland on. 

Ai niin joo; ja alkuviikosta meille muutti pieni pitkätukkainen tyttö ja sille sopivat pienet rattaat. Nuori neiti on siis ollut haltioissaan, työnnellyt nukkea (te vähäuskoiset, jotka jo henkäisitte kahvit väärään kurkkuun - hää hää!) ympäri alakertaa ja tyhjiä rattaita (nukkea ei ole saanut ottaa mukaan ulos) pitkin poikin puistoa - ja ollut niin onnellinen. Pienestä se on kiinni (nuo rattaat siis olivat sellaiset superkalliit Tescon 5 punnan ritsat - mutta paremmat nekin, kuin se paperinkeräyspahvilaatikko tai pyykkikori, joita on tähän saakka meillä työnnelty...)